Vastarannan kiiski

Minulla on kevätväsymys. Mutta se ei johdu keväästä. Itse asiassa tuntuu, että jokainen kevät on väsyttävämpi kuin edellinen. Siihen ei ole varmaan muuta kuin yksi syy: Vanheneminen.

Tekisi joskus mieli olla vastarannan kiiski. Vastustaa auktoriteetteja, rikkoa rutiineja, taistella tuulimyllyjä vastaan. Tehdä juuri niin kuin ei saisi. Ihan vain siksi että haluan. Minä. Nyt.

Heräisin arkiaamuna herätyskellon soittoon, heittäisin kellon seinään ja jatkaisin unia. Kun töistä soitetaan, että olenko nukkunut pommiin, vastaisin että en. Olen nukkunut hyvin. Mitä se sulle kuuluu? Tee töitäs äläkä mulle ala soittelemaan.

Postiluukussa odottaa sanomalehti. Otan sen, menen parvekkeelle ja teen siitä paperilennokkeja. Tiistain lehdestä niitä saa noin viitisenkymmentä kappaletta. Sitten heittelen tekeleitä parvekkeelta alas yksi kerrallaan, katson kuinka ne lentävät neljännestä kerroksesta alas kadulle. Kulkevat tuulen mukana. Putoavat maahan ja sotkevat paikat. Menen tyytyväisenä sisälle ja suljen parvekkeen oven perässäni.

 On puolenpäivän aika. Puen verkkarit, hupparin, kumisaappaat ja pipon ja lähden ulos. Kevätauringossa lämpömittari näyttää viittätoista astetta. Palaan sisälle, puen talvitakin, talvikengät ja haalarit, käteen kintaat ja päähän karvahattu. Uudestaan ulos. Kävelen torille, ihastelen hetken kevättä ja levitän sitten viltin torikiveykselle. Heitän talvivaatteet pois, levitän aurinkorasvaa ja otan boksereissa aurinkoa. Varjossa lämpö on viisi astetta.

Auringonotto alkaa nälättää. Ei muuta kuin vaatteet päälle ja kauppaan. Kierrän kaikki isommat ruokakaupat ja etsin ruokaesittelijöitä. Juuri niitä, jotka tiskin takaa tarttuvat sinua sanallisesti hihasta ja pyytävät maistamaan uusia, laktoosittomia, sokerittomia, jauhottomia, hajuttomia, mauttomia ja tajuttomia tuotteita. Tuolla on yksi juustoesittelijä. Sinne siis.

Otan yhden juuston, maistelen ja kehuskelen makua. Vaatetukseni vetää esittelijän hiljaiseksi. Otan toisen palan, maiskuttelen kuuluvasti ja kehun lisää. Päästelen nautinnollisia huutoja ja syön lisää. Jatkan tätä niin kauan, kunnes esittelylautanen on loppu tai esittelijän pinna loppuu. Joka tapauksessa jatkan viimein matkaa ja kommentoin mennessäni, että ei tuo niin hyvää ollutkaan. Veti pakin sekaisin.

 On iltapäivä ja työtoverit pääsevät töistä. Kävelen katua vastavirtaan ja näen useita kollegoja, jotka moikkaavat minulle kummissaan. En moikkaa yhdellekään. Tuijotan vain pitkään ja intensiivisesti niin, että kaveri järkyttyy ja jatkaa matkaa katsomatta taakseen. Koputtelen pysäköityjen taksien ikkunoihin ja kyselen, minne tämä taksi on menossa? Pääseekö keskustaan? Paljonko päivälippu maksaa? Eihän tämä vain ole sellainen ”pimeä taksi”? Bussipysäkillä näytän bussille pysähtymismerkkiä mutta en tee elettäkään, kun linjuri ajaa kohdalle ja avaa oven. Seison vain kuin Paavo Nurmen patsas, jähmettyneenä puolittaiseen juoksuasentoon.

Matkalla on kioski. Nostan automaatista tilini tyhjäksi, menen kioskin sisälle ja ostan arvan. Raaputan sen, sadattelen kovaan ääneen kun en voittanut ja jonotan uudestaan. Vuorollani ostan uuden arvan, raaputan ja toistan saman uudestaan ja uudestaan. Jos satun voittamaan, kuulutan voittoa suureen ääneen ja tuuletan muille asiakkaille. Ostan voittorahoilla uuden arvan, raaputan ja maanisdepressiivisesti vajoan jälleen synkkään sadatteluun. Palaan tiskille kunnes myyjä saa tarpeekseen ja uhkaa soittaa poliisin. Soitan poliisille itse ja ilmoitan, että minua ei tarvitse hakea. Aion poistua kioskista omin voimin. Ilman vastarintaa.

Illalla kävelen satamaan ja päätän, että vastarannan kiiskin on aika käydä heittämässä talviturkki. Hyppään satama-altaaseen ja kauhon kylmässä vedessä kohti parin sadan metrin päässä olevaa saarta. Saaressa on vanha tuulimylly ja satoja kevään houkuttelemia lokkeja. Lokit rääkyvät ja syöksähtelevät kohti uhkaavaa uimaria mutta en anna sen häiritä. Nousen rannalle ja alan rähisemään viattomille linnuille. Ärsytetyt linnut tekevät minkä osaavat ja minä jään seisomaan valkoiseen sateeseen.