Valkoiset Hevoset

Valkoiset hevoset laukkaavat hiekkarannalla

ratsastavat väsymättä

ja vesi pärskyy niiden kavioista

Nuo hevoset ovat sisälläni

aivojeni avaruudessa

Voitko kuulla ne?

Kaukaisen kavioiden kumun

sumun verhoamat eläimet

höyryä sieraimissaan

Kuuntele niitä!

Sillä ne ovat nopeita kuin ajatus

siksi kukaan muu ei näe

edes niiden varjoa usvaverhossa

Kuuntele ääneti

Ehkä tavoitat kiihkeän hengityksen

kuvittelet väreilevät sieraimet

lihasten liikkeet nahan alla

häntäjouhien huiskeen

Ei, älä yritä vangita hevosiani

Se olisi turhaa

et niitä kuitenkaan tavoita

koska ennen kuin saavut rannalle

vesi on huuhdellut pois painanteet

ja eläimet ovat hävinneet

aivojeni avaruuteen

(Vort Kunnegut)

Onko tullattavaa?

Tämä tapaus sattui kaverille 90-luvulla, kun Suomen ja Viron välillä oli vielä oikeita rajatarkastuksia ja tiukat määräykset, mitä sai tuoda ja mitä ei. Koska tarinamme rikosnimikkeet salakuljetus ja virkamiehen virkavirhe lienee jo vanhentunut, uskallan kirjoittaa siitä blogissani. Kaiken varalta vaihdan paikkakuntien nimet, ettei kenellekään tule ikävyyksiä.

Olimme siis tulossa kahdella autolla Viron puolelta laivalla Helsinkiin. Satamassa ajoin laivasta ulos edelle ja kaveri perässä. Tullimies näytti minulle ”mene vain” –merkkiä, joten kaasuttelin ulos satamasta. Taustapeilistä näin, että kaverin auto pysäytettiin ja tullimies käveli hänen luokse. Ajoin läheiselle parkkipaikalle ja jäin odottamaan. Kesti tovin, ennen kuin kaveri ajoi viimein perässä ja pysähtyi parkkipaikalle viereeni. Astuimme ulos autoista jaloittelemaan hetkeksi ja kuulin tarkemmin, mitä oli tapahtunut. 

Tullimies oli kysynyt kaveriltani, onko tällä mitään tullattavaan. Ei ole, kaveri tuumasi. Mies kysyi uudestaan ja kun kaveri edelleenkin kielsi, hänet pyydettiin ulos autosta. Tullimies käveli takakontille ja pyysi avaamaan luukun. Ensimmäisenä takakontista paljastui 40 litran metallikanisteri. Kaveri kertoi, että kanisterissa on bensaa. Tullimies tähän, että bensaa ei saa tuoda Viron puolelta kuin korkeintaan kymmenen litraa kerralla. Edessä oli dilemma.

Keskustelun jatkuessa tullimies kysyi äkisti kaveriltani jotain hyvin yllättävää:

- Mistee päen oot kotosin?

- Suonenjoelta.

- Minä oon Raatalammelta. Laetappas tuo kontti kiinni.

Kaveri teki työtä käskettyä ja laittoi takakontin kiinni. Tullimies oli tunnistanut savolaisen murteesta.

- Sovitaanko silleen, että jos nähhään Paten baarissa, tarjoot oluet.

- Sovitaan vaan.

- Tämä selevä. Voet lähtee ajamaan. Tervetulloo Suomeen.

Olavi Uusivirta Kuopion Henry's Pubissa 20.03.2014

Olavi Uusivirta tuli, näki ja voitti yleisön puolelleen Henkan keikalla. Paikka ei ollut tupaten täynnä mutta tämä ei näyttänyt Olavia haittaavan. Hän kiipeili keikkapaikan ilmastointiputkissa kuin apina ja roikkui välillä katosta pää alaspäin. Michael Monroe on saanut kovan kilpailijan lavalla kiipeilemisessä. 

Ensimmäinen biisi oli uudelta albumilta Ikuiset Lapset, jota en ollut kuullut ennen keikkaa. Toisena tuli sitten jo tutumpaa, kun On niin helppoo olla onnellinen polkaistiin käyntiin. Keikkaväki lauloi mukana ja välillä Olavi tarjosi mikrofonia eturiviläisille laulettavaksi. Kaiken jälkeen olet kaunis –kappaleen aikana Olavi koppari yleisöstä tytön lavalle ja tanssitti tätä valssin tahtiin. Katselin ympärilleni ja näin monen naispuolisen henkilön kasvoilla paistavan kateuden. Nämä kuittasivat tilanteen keikan jälkeen, kun Olavi jakeli nimmareita CD-levyihin. Osa jonottaneista tytöistä ei ostanut mitään, kävivätpähän vain halaamassa artistia. 

Uuden levyn materiaali kuulosti todella hyvältä. Eniten kolahtivat kappaleet Ollaanko tämä kesä näin?, Kauneus sekoittaa mun pään ja Auttakaa! Glorian koti on tarttuva renkutus ja kertosäkeen askel askel hyppy jäi soimaan päähän pitkäksi aikaa. Encorena tuli vielä neljä biisiä ja kitarataistelu Olavi vastaan bändin kitaristi Timo Kämäräinen. Erittäin viihdyttävää. Jäin vain kaipaamaan Me ei kuolla koskaan –biisiä, jota ei keikalla kuultu koskaan. Mainittakoon vielä, että keikan loppupuolella Olavi kaappasi toisenkin tytön lavalle, veti tämän kanssa intiimin tanssin ja lopuksi suuteli pitkään ja hartaasti. Totaalinen showmies pelimiehen elkeillä. 

Keikka kesti melkein pari tuntia ja musiikki vaihteli valssista punkkiin ja kaikkea siltä väliltä. Tietenkin pääasiassa kotimaista kitarapoppia. Aika ei Uusivirran keikalla tule pitkäksi, siitä pitää itse maestro huolta. Yleisö sai laulaa, nauraa, tanssia ja katsoa, miten Olavi laittoi itsensä likoon mitään säästelemättä. Keikan jälkeen ostin uuden levyn ja sain siihen tähdeltä nimmarin. Nyt se soi levylautasella.

Kahvila Kaneli, Kuopio

Kahvila Kaneli Kauppakatu 22

 Mikäs ihmeen ruokablogi tästä on tullut? Vastaan omaan kysymykseeni, että ei ole tullut. Mutta jos joku kahvila, ravintola tai ruokapaikka on erikoinen, hyvä tai erikoisen hyvä, niin pitäähän siitä mainita. Siksipä esittelen Kahvila Kanelin.

Kahvila Kaneli on Kuopiossa Kauppakatu 22:ssa, Anttilan nurkalla. Ulospäin paikka ei näytä kummoiselle, eikä edes kovin houkuttelevalle, mutta kannattaa astua ovesta sisään. Kävin tänään paikassa ensimmäisen kerran, vaikka asun alle kilometrin päässä. Kokemus oli positiivinen.

Metsäsienipiirakkaa

Paikka on sisustettu vanhanaikaisesti ja kaikkialle oli jotain katsottavaa. Taustalla soi kevyttä lattarisalsaa ja tunnelma oli intiimi. Söin suolaista ja makeaa piirakkaa. Suolaisena Metsäsienipiirakkaa ja makeana Omenapiirakkaa vaniljakastikkeella. Hintataso pyörii siinä 4 – 6 € /pala ja palat ovat todella isoja. Tämä satsi kävi aivan hyvin ruuasta ja kahvia päälle. Suosittelen.

Omenapiirakkaa vaniljakastikkeessa.

After Work - Ilmainen lounas

Talvilomalla pitää olla lunta

Joku on väittänyt, että ilmaisia lounaista ei ole olemassa. Ei muuten pidä paikkansa Kuopiossa. Mutta ei mennä asioiden edelle. Tämä on ollut kaiken kaikkiaan mukava talvilomapäivä.

Jotta talviloma olisi talviloma, pitää olla lunta ja pakkasta. Lunta on tullut tänään ihan kiitettävästi, pakkanen on jäänyt aika vaisuksi. Kiertelimme vaimon kanssa kaupungilla ilman sen kummempaa ohjelmaa ja lopulta päätimme käydä päiväkahvilla.

Kahvilan ikkunapöydässä oli täysi lasi colaa ja penkillä pipo ja lapaset. Päätimme ottaa viereisen pöydän, kun tarjoilija tuli ja vei colalasin mennessään. Vaimo tuumasi kaverille ääneen, että taitaa lasin omistaja olla jossain käymässä. Tarjoilija ei tähän korvaansa lotkauttanut vaan meni menojaan.

Kuvan kuppi liittyy kahvila-episodiin

Kohta paikalle ilmestyikin jo parhaat päivänsä nähnyt herrasmies, joka jäi hypistelemään hattua ja lapasia hämillään. Sanoimme hänelle, että tarjoilija vei teidän lasin mennessään. Mies hissutteli tiskille, tilasi uuden juoman ja kertoi, että edellinen jäi sattuneista syistä juomatta. Tätä ei tiskin takana ollut tyttö uskonut, vaan pyysi mieheltä kahdeksaa euroa. Vasta kun vaimoni ja vieruspöydän rouva kävivät sanomassa asiasta, tarjoilija uskoi ja antoi miehelle juoman veloituksetta. Mies istuutui ikkunapöydän ääreen ja kiitteli meitä vuolaasti. Ei ollut lasissa pelkkää cocista.

Räntäsateessa seuraava etappi oli Kuopion Kaupunginteatterin lipunmyynti. Perjantaina esitetään Kuin ensimmäistä päivää –näytös, eli sinne siis. Kun avasimme toimiston oven tuli hetkeksi olo, että nyt mentiin kyllä aivan väärään paikkaan. Vastassa oli nimittäin siisti, valkoinen ruumisarkku. Arkku osoittautui teatterin rekvisiitaksi. Olipahan vain laitettu veikeästi oven eteen tervehtimään tulijoita. 

Hetkinen? Meidänhän piti tulla teatteriin...

Sitten syömään. Kauppakatu 16:sta on Ravintola Gloria, jossa on keskiviikkoisin Super After Work klo 16 – 18.00. Suomeksi sanottuna ilmainen lounas. Juoma piti ostaa tiskiltä, mutta syöminen ei todellakaan maksanut mitään. Seisovassa pöydässä oli salaattia, patonkia, levitettä, kebablihasuikaleita ja lihapullia sekä majoneesikastike että salaattikastike.

After Work ilmainen lounasmättö

Ravintolan yhtenä omistajana on NHL-kiekkoilija Kimmo Timonen, joka on kuulemma tuonut idean rapakon takaa. Kun katselin vieruspöytiä ajattelin, että parempaa mainosta paikka ei voisi saada. Pöydät olivat täynnä opiskelijoita, jotka vetivät ilmaista sapuskaa naamariin ja hakivat välillä tuopin tiskiltä. Kaikki olivat tyytyväisiä, kaikki tuntuivat viihtyvän ja sana kiirii kylille. Super After Work on kerran viikossa keskiviikkoisin, joten kustannukset jäävät varmaan pieniksi hyötyihin nähden.

Ravintola Gloria Kauppakatu 16

After Work -lounasta mainostetaan varsin huomaamattomasti mm. ravintolaketjun toisessa paikassa pienellä julisteella. Itse kuulin tästä työkaverilta, ja heti piti lähteä testaamaan.   

  Mitä kaikesta seurasi? Kun ruoka maistuu ja on vielä ilmaista tuli ahdettua niin, että nyt on ähky. Mutta ei se mitään. Ensi keskiviikkona töiden jälkeen käyn taas syömässä Gloriassa. Ilmaiseksi.

 

Kauppahallin kulmalla

 

Kuopion tori kevättalven loisteessa.

Kuutamolla

Tämä tarina on totta vaikka tiedän, ettei sitä kukaan uskokaan. Kukapa sitä nyt ymmärtäisi, kun kerta oma vaimokin katsoo minua hieman kieroon. Kerron tarinani salanimellä koska luulen, että minut toimitettaisiin lukkojen taakse mielenvikaisena. Kerron kaiken niin kuin sen koin, mitään salaamatta tai mitään pois jättämättä. Aivan kuin olisin oikeudessa todistajana. Tosin tämä on enemmänkin puolustuspuheenvuoro ja tiedän, että olen syyllinen.

Nimeni olkoon Petri. Minulla on vaimo ja alle viisivuotias pojannappula, joka ehtii joka paikkaan. Asumme Mikkelissä, tarkemmin sanottuna Launialassa. Muutimme tänne kouluni takia. Käyn Mikkelin liiketalouden instituuttia ja valmistun merkonomiksi ensi keväänä. Siihen on aikaa noin puoli vuotta. Tätä kirjoittaessani joulu lähestyy markkinahumun kera, eikä jätä rauhaan edes köyhää opiskelijaperhettä. Elämme vaimoni palkalla, opintolainalla ja opintotuella, mikä ei ole todellakaan paljon. Vaimoni työskentelee suuren tavaratalon kassalla. Välillä tunnen itseni siivellä eläjäksi mutta olemme vakuutelleet toisillemme, että tämä kaikki on vain väliaikaista. Opiskelun jälkeen hankin itselleni hyvä työpaikan, saan korkeaa palkkaa ja ryhdymme asuntosäästäjiksi. Perheenlisäystäkin voidaan ryhtyä miettimään. Tämä kaikki on vain unelmaa mutta toteutunee tulevaisuudessa. Toivottavasti.

Kaikki alkoi kuukausi sitten, tarkemmin sanottuna marraskuun puolessa välissä. Paras koulukaverini (nimitän hänet Kalleksi) sai hankittua työpaikaltaan meille kutsukortit Pubissa vietettävään gaalailtaan. Kalle toimii Pubissa ovimikkona viikonloppuisin ja muistaa minua aina, kun kanta-asiakasiltoihin on lippuja jaossa. Pääsyvaatimuksena oli siis itse kutsukortti ja tietenkin puku. Ensimmäinen ehto oli täytetty, mutta toinen olikin vähän kinkkisempi. En nimittäin ole mikään pukuihminen ja tunnen oloni epävarmaksi liian muodollisissa vaatteissa. Kalle on samaa kaliperia mutta päätimme yhdessä tuumin joustaa tällä kertaa. Jos kerta pukua vaaditaan, niin puvut he tulevat saamaan. Saadaanpahan ryypätä sitten normaalia halvempaan hintaan.

Vaimoni ei erityisemmin riemuinnut uutisesta, muttei myöskään pannut verisesti vastaan. Kerroin tilaisuuden olevan ainutlaatuinen, enkä halunnut pettää Kallea. Vaimo suostui huomautellen tulevasta rokulipäivästä. Gaalailta pidettäisiin nimittäin keskellä viikkoa tiistaina. Sanoin, ettei yksi poissaolo haittaa mitään, varsinkin kun koekausi oli juuri jäänyt väliaikaisesti taakse. Siihen neuvottelumme sitten tyrehtyikin ja ilmeisesti olimme molemmat tottuneet ajatukseen. Sitten olikin sen puvun vuoro.

Olen käyttänyt pukua eläessäni kokonaista neljä kertaa. Ensimmäisen kerran ylioppilasjuhlissa, sitten häissämme, esikoisen ristiäisissä ja vaimon sukulaisen häissä. Nämä kaikki tapahtumat rysähtivät yhden vuoden sisälle ja viimeisestä kerrasta oli kulunut neljä vuotta. Puku löytyi hengarista tuliterässä kunnossa. Aivan kuin uusi. Se hohti puhtaan mustana. Kokeilin vatsaani ja epäilys heräsi, vieläkö olisin samoissa mitoissa kuin vuosia sitten. Kokeilemallahan se selviää.

Makuuhuoneen kokovartalopeili paljasti hämmästyttävän tyylikkään miehen. Melkein liian tyylikkään. Suorat housut, valkoinen kauluspaita, siniharmaa solmio, liivi ja puvuntakki. Kaikki mahtuivat täydellisesti. Tunsin lievää itserakkautta huomatessani, ettei elintasorengasta näkynyt vyötäröllä. Jokaviikkoinen lenkkeily oli tehnyt tehtävänsä. Jollakin muulla oli hauskaa. Kävelin olohuoneeseen herrasmiehen elkein, pyörähtelin kuin malli ja kysyin klassisen kysymyksen: Miltä näyttää?  Vaimon naurusta ei tahtonut tulla loppua. Näytin varmaan hölmistyneeltä, koska hän kiirehti selittämään, että näytin hyvältä. Hän ei vain ole tottunut näkemään minua puku päällä. Tavallisempi asuni on hihaton t-paita ja verkkarit. Hymyilin helpottuneena ja laskostin vaatteet takaisin komeroon. Huominen oli hanskassa.

Aamulla heräsin tavalliseen tapaan seitsemältä. Kelloradiossa on niin karmea summeri, ettei sitä yksinkertaisesti voi olla kuulematta. Keittiön ikkunasta kurkistava lämpömittari näytti viittä astetta plussaa. Se on paljon marraskuussa. Pirun sateet muuttavat jopa säänkin, tuumin ja rapsutin päätäni aamu-unisena. Kasvihuoneilmiö, joo.

Suihkuhuoneen ikkunaan ripustettu näkösuoja, maaliskuun sanomalehti, näytti antiikin keltaiselta. Pian se putoaisi alas kuin kellastunut koivunlehti ja naapuri saisi nähtävää. Pitää vaihtaa uusi intiimisuoja vanhan tilalle. Kahvi odotti höyryten keittimessä. Hörpin kuuman juoman kaikkien terveyssääntöjen vastaisesti suoraan tyhjään mahaan ja puin samalla päälleni ja luin aamun lehteä. Kun kaikki kolme toimintaa oli saatettu päätökseen yhtä aikaa, heitin repun olalle ja syöksyin ovesta ulos. Pyöränsatulassa tajusin, että myöhästyisin hieman ensimmäiseltä tunnilta. Toivottavasti opettaja tekee samoin. 

Päivä kulki kuin matelija puurossa. Kallen ja minun pääpuheenaiheena oli tietenkin illan meno. Koska asumme eri puolilla kaupunkia, sovimme tapaamisesta Kallen serkun luona keskustassa. Sieltä on kokonaista kaksisataa metriä Pubiin. Mennäänkö taksilla, kaveri ehdotti ja virnisti.

Koulusta lähtiessä satoi vettä. Tai oikeamminkin tihkui sadetta. Oli juuri sellainen keli jolloin ei tiedä, tarvitseeko sateenvarjoa vai ei. Minä tiesin tarvitsevani. Neljän kilometrin matkalla ehdin kastua hyvin, vaikkei sataisi yhtään kovempaa. Päätin kiertää ohitustien vierestä pyörätietä pitkin säästäen näin kriittiset pari minuutti, jos nyt sitäkään. Työnsin menemään harsosateessa niska kyyryssä ja puseron kaulus pystyssä. Autoilijat saivat katsella minua ironinen hymy huulilla ilmastoiduissa vaunuissaan. Heillähän oli tuulilasinpyyhkijätkin.

Huomasin kuun kun ylitin Mikkelin satama-alueen ohikulkutien sillalla. Kuu näytti jotenkin kuin väärään paikkaan asetetulta. Vesisateessa se loisti juuston keltaisena ja läikikkäänä. Täysikuu. Se sai minut havahtumaan illan tummuuteen. Oli marraskuu ja aika, jolloin kouluun sai mennä pimeässä ja palata kotiin pimeässä. Välillä käväisee hento hämärä muistuttaen kalpeasti päivänvaloa. En ole taikauskoinen vaan enemmänkin jalat maassa –tyyppi. Silti tuo outo taivaankappale outoon aikaan herätti jotain tuntemuksia. Se näytti niin merkilliseltä loistaessaan illassa kirkkaammin kuin mailleen laskeva aurinko.

Tulin kotiin ja haisin märälle ajokoiralle. Kaikki vaatteet saivat mennä patterille. Kalsarit jalassa nautin pika-aterian ja aloin pukemaan itseäni juhlakuntoon. Vaimo katseli vierestä synkempänä kuin koskaan. Tiesin tarkkaan, miltä hänestä tuntui. Olen itsekin ollut poikamme lapsenvahtina yksin kotona.

Puku ei näyttänyt enää niin naurettavalta kuin edellisenä iltana. Tottumus kysymys. Peilasin aikani kunnes aloin saada napakoita kommentteja olohuoneen sohvalta. Lopetin poseerauksen ja vilkaisin keittiön kelloon. Kuusi. Valmiina lähtöön varttitunnin päästä. Varmistin vielä sään, otin sateenvarjon ja heitin heit ovelta. En saanut vastausta.

Matka linja-autopysäkille kulkee kerrostalon ja metsän välistä. Hiekka ratisi hiljaa kengänpohjissa. Vesisade oli lakannut. Käärin avatun varjon kokoon ja hengitin höyryävää ilmaa. Alkoi pakastamaan. Ylämäki aiheutti lievää hengityksen kiihtymistä. Sitten tulinkin jo päätielle, joka katkaisi hiekkatien kuin asfalttiveitsi. Istuin katetulle pysäkin penkille ja vetelin pakkasilmaa keuhkoihin. Nenä tuntui tukkoiselta. Istuin enkä ajatellut mitään erityistä. Katuvalot loivat valokehän tielle pysäkin molemmille puolille. Istuin katveessa, kahden valon keskellä hämärässä. Pysäkin takana näkyi tummia rakennuksia täynnä kirkkaita ikkunaruutuja. Edessä, tien toisella puolella häämötti metsän musta silhuetti tähtitaivasta vasten. Tähtitaivasta, jolla juustokuu näytti nyt olevan paljon enemmän kotonaan kuin aiemmin iltapäivällä.

Linja oli myöhässä. En kärsinyt enää istua, vaan aloin kävellä pientä ympyrää pysytelläkseni lämpimänä. Tuuli huokaili metsässä ja oksat rasahtelivat. Yksikään auto ei ajanut ohi. Tunne oli kuin maailman ainoalla ihmisellä. Ei edes mitään inhimillisiä ääniä, vain huokailua ja risahteluja. Ilma oli tyyni ja leppoisa.

Ilma oli tyyni. Silti tuuli tuntui huokailevan tien toisella puolella metsän pimennossa. Vai oliko se tuuli? Olin selvästikin suojaisessa paikassa ja tien toisella puolella metsäkaistaleella puhalsi epäsäännöllinen puhuri. Puhalsi ja puhkui kuin joku suuri, hengästynyt olento. Välillä se katkoi oksia, pysähtyi ja jatkoi sitten hiipimistään. Se hiipi lähemmäksi.

Se hiipi lähemmäksi! Olin aivan varma, vaikka tiesinkin kuvittelevani. Metsässä, heinäojan takana äänet huokailivat ja huohottivat kuin nälkäinen suu. Sitten oksa rasahti jälleen poikki. Liian suuri oksa edes kiivaamaan tuulen katkottavaksi. Mikä piru se oli? Näkymätön hengittäjä tuntui kävelevän loivassa kaaressa ohi paikan, jossa katuvalot paljastivat vastapaikatun asfaltin. Tirkistelijä? Raiskaaja? Itsensäpaljastaja? Joku kajahtanut, joka kulkee puskissa pimeän aikaan piilossa ihmisiltä. Himomurhaaja?

Äänet olivat tauonneet. Edes tasaista läähätystä ei kuulunut. Kuvittelua. Pelkän mielikuvituksen aikaansaannosta kaikki tyynni. Naurahdin vähemmän vakuuttavasti ja lausahdin ääneen: - Piru pois metsästä. Samassa pimeys otti tienoon syliinsä.

Kesti muutama sekunti ennen kuin tajusin, mitä oli tapahtunut. Kaikki katuvalot sillä tieosuudella sammuivat yhtä aikaa. Yhteensattuma? Väliaikainen virranjakeluhäiriö? Ukkonen? Miten hitossa sen piti sattua juuri nyt? Itsevarmuus, jonka olin hetki sitten tuntevinani, hävisi jonnekin metsän siimekseen. Läähättäjän luo. Hengitys nimittäin kuului uudelleen, vain noin parinkymmenen metrin päästä matalia kuusia kasvavalta rinteeltä. Vasta nyt huomasin, miten kirkas kuu oli.

Olin valmis lähtemään takaisin. Juhlat tai ei, tämä tilanne ei kuulunut normaalielämään. Putosin jonnekin pimeänpelon ja kauhun välimaastoon. Synkkä tieosuus kuun valossa, oudot äänet metsässä ja minä yksin mielikuvitukseni kanssa. Se nyki minua takinliepeestä ja kuiski: Nyt mentiin, kaveri. Tuolla metsässä on joku kauhea silpoja, joka tulee ja tekee sinusta ruumiin. Viiltää puukolla lihan irti rinnastasi ja tappaa hitaasti. Hirvittävän hitaasti. Tai sitten siellä on joku eläin, joka saalistaa vain pimeällä, täydenkuun aikaan. Tulee ja raatelee keltaisilla hampaillaan raivokkaasti kuin tappajahai. Rajaa raajalta syö ja murisee. Ulvoo. Olin valmis.

Juuri silloin valokiilat pyyhkivät sumuverhoa ja linja-auto ilmestyi pienen mäen takaa. Kummitukset livahtivat pysäkkikatoksen taakse piiloon. Suuni pyrki väkisinkin hymyyn ja nolostuin omaa typeryyttäni. Todellinen maailma se sieltä ajoi ja ottaa minut valoisaan kyytiinsä.

Häkellyn niin, etten tajunnut edes nostaa kättäni ylös. Linja nimittäin lisäsi kaasua tasaisesti loivassa rinteessä ja huristi ohitseni pysähtymättä. Heti ohituksen jälkeen havahduin järkytyksestä ja lähdin juoksemaan sen perään. – Jumalauta pysähdy! Pysähdy! Toistasataa metriä juoksin kilpaa koneen kanssa vain huomatakseni, että sillä on enemmän hevosvoimia kuin minulla. Pysähdyin hengästyneenä keskelle tietä ja tunsin hien liimautuvan selkääni. Kusipää! Mitä ihmettä tämä kaikki tarkoittaa? Tie oli pimeä, kuski väsynyt ja ilma sumuinen. Pysäkki oli kuin musta-aukko matkan varrella. Kuski tiesi sen olemassaolon muttei nähnyt ketään odottamassa. Ei heijastimia, vaaleita vaatteita tai huitovaa kättä. Sitä sen täytyi olla. Ohi vaan ja matka jatkuu.

Pimeys ympäröi minut taas kuin pahanhajuinen hengitys. Huomasin myös näkymättömän liikkeen. Se hengitti jossain viidenkymmenen metrin päässä ja lähestyi niin, että oksien napsahtelu oli yhtäjaksoista.

- Kuka helvetti siellä on!

Sen enempää en jäänyt tulijaa ihmettelemään. Tie kotiin päin oli selkäni takana. Samoin läähätys ja rapina. En ajatellut enää järkevästi. Edessäni oli ainakin kilometrin verran valotonta taivalta. Taloissa näkyi elämää, mutta niihin en mennyt. Aikuinen mies juoksemassa kummitusta pakoon. Ennemmin tosiaankin juoksin ja koetin karkottaa painajaista kannoiltani.

Kuulin kengän kopinan, joka lähti kaikuna juoksuaskelistani. Mielikuvituksessani muutin sen takaa-ajajan ääneksi. Juoksimme tasatahtia, kiihkeästi ja kovaa. Tunsin epämääräistä pakkoa kiihdyttää menoa. Kaiku teki samoin. Juoksin niin, että ilma tuntui loppuvan ympäriltäni. Mutta hetkeäkään en ajatellut pysähtyä. Edessäni häämötti jo kaukaisen risteyksen valot. Jos pääsen sinne, olen turvassa. Valossa painajainen katoaa.

Sitten tiesin, ettei kaikki ollut pelkkää houretta. Läähätys oli noussut tielle ja ravasi kannoillani pehmein askelin. Se kulki neljällä jalalla. Se oli valtava. Kuin suuren vasikan kokoinen, karvainen peto. Koira? Ehdin nähdä vain vilauksen vilkaistessani taakse ja voin olla vuorenvarma, ettei yksikään koira kasva niin suureksi. Se ei liiemmin muistuttanut karhua tai mitään muuta luonnollista eläintä. Mistä sellainen yleensä pääsi keskelle kaupunkia? Otus ei murissut, vinkunut eikä päästellyt muitakaan ääniä. Se vain läähätti. Läähätti ja kuvittelin tuntevani sen kuuman hengityksen niskassani.

Huusin. Huusin sen minkä pakahtuvat keuhkoni antoivat ulos. Olisin juossut vaikka jonkun pihaan, mutta asutuslähiö oli jäänyt jo taakse. Molemmilla puolilla vilisti synkkää metsää. Läähätys lähestyi, tassut hakkasivat rytmikkäästi asfalttiin ja nyt takaa-ajaja päästi ensimmäisen äännähdyksen. Se oli hirveä murahdus.

Aivan kuin joku olisi heittänyt viljasäkillä selkään. Paiskauduin tielle ja tunsin tunnon katoavan käsistäni. Jauhosäkki ei pudonnut vaan jäi roikkumaan selkääni. Murina ja ulvahtelu oli yhtäjaksoista. Huusin kilpaa kuoleman kanssa. Tunsin hampaat niskassani ja aloin rimpuilla elämänhalun antamalla voimalla. Ote kirposi, niska tuntui märälle ja otus ärjyi korvaani niin, että kuulo hävisi. Kierähdin selälleni ja näin kuun kehystämän, karvaisen pään. Sitten synkkä varjokuva valkeni ja erotin jokaisen pienen yksityiskohdan. Olio ei ollut eläin eikä ihminen vaan jotain siltä väliltä. Verinen kita välkkyi pitkistä torahampaista ja mustat silmät kiilsivät kuin tähdet. Vasta kun ilmestys hyppäsi pois päältäni ja pakeni metsään tajusin, että valo oli lähtöisin saapuvasta autosta. Auton renkaat ulvoivat jossain takanani ja ovi avattiin. Laskin pääni kylmälle asfaltille ja suljin silmäni. Kaikki menetti merkityksensä.

Pääsin sairaalasta viikkoa myöhemmin. Niskani oli yhä siteessä, mutta sen vakavampaa se ei ollut. Kimppuuni kävi kulkukoira ja lääkärin ensimmäinen huolenaihe oli mahdollinen vesikauhutartunta. Verikokeissa ei havaittu mitään, joten pääsin kotiin kun tunsin kykeneväni liikkumaan. Koiraa ei tavoitettu mutta etsintöjä jatkettiin. Se oli käynyt jonkun toisenkin ulkoilijan kimppuun.

Kuukausi on kulunut tapahtuneesta ja kirjoitan tätä illan hämärtyessä. Vaimon ja minun välit ovat, jos mahdollista, vieläkin huonommat kuin ennen. Hän valittaa, etten tee mitään. Saatan istua iltakaudet sohvalla katsomassa televisiota, syömättä mitään. Olen tuntenut erinäisiä kipuja joka puolella ruumistani, mutten uskalla puhua niistä kenellekään. Olen myös käynyt kirjastossa ja lukenut oudon kiinnostavia kertomuksia yliluonnollisista asioista ja ilmiöistä. En tiedä, mikä minua vaivaa, mutta pelkään itseäni. Näen usein painajaisia tapahtuneesta. Sitä pahempia ovat painajaiset, jotka alkoivat piinata minua tällä viikolla. Hirveät unet siitä, kuinka tapan oman perheeni. Syön oman poikani ja silvon vaimoni muodottomaksi paljain käsin. Taidan tulla hulluksi. Ehdotin, että he lähtisivät käymään sukulaisissa. Mutta miten he pääsisivät, vaimolla on työnsä. Silti.

Pelkään todella, että jotain tapahtuu. Katsoin äsken verhon taakse ja huomasin kuun, joka tuijotti takaisin rupisine kasvoineen. Täysikuu. Kivut ovat yltyneet. Ne polttavat nyt joka paikasta. Rintakarvani ovat mukavan tuuheat, mutta miksi niiden pitää kasvaa yhdessä illassa? Hampaani ovat myös kasvaneet. Aivan totta! Kulmahampaat muistuttavat enemmänkin eläimen kuin ihmisen purukalustoa. Niin, ja kaiken kukkuraksi ruokahaluni on palannut. On todella vaikea kirjoittaa näillä koukkukyntisillä käpälillä. Tunnen selvästi tuoksun, joka lähtee oven takana makuuhuoneessa nukkuvasta pojastani. Pienestä pojastani. Kuulen myös selvästi, kuinka vaimoni leikkaa leipää keittiössä ja leivänmurut iskeytyvät lattiaan. Minulla on nälkä. Tai oikeamminkin ajatukseni valtaa lihan himo. Raa’an lihan himo.

Neljä Ruusua Kuopion Puikkarissa 15.03.2014

Olihan tätä odotettu. Neljä Ruusua on mennyt vähän ohi viime vuosina, joten nyt oli päivityksen paikka. Bändi tuli kotikonnulle heittämään keikan, josta ei tunnetta puuttunut.

Sen verran minun ja Neljän Ruusun historiasta, että meikäläiselle bändi kolahti ensimmäisen kerran 1990. Tuolloin ilmestyi CD Hyvää yötä Bangkok, joka on edelleen loistava levy. Levy oli jonkinlainen murrosvaihe vanhan ja nykyisen Neljän ruusun välillä. Se sisältää vanhaa, energistä, jopa poikamaista Ruusua sekä pari biisiä, jotka antoivat viitteitä tulevasta, konepopimmasta tyylistä.

1992 ilmestynyt Haloo räjäytti pankin. Kuuntelin sen pitkästä aikaa ennen illan keikkaa ja totesin, että toimii edelleen. Vuoden 1993 Pop-uskonto oli vielä takuuvarmaa Neljää Ruusua, mutta sitten koitti kansainvälinen kausi. Englanninkieliset levytykset eivät meikäläiselle napanneet ollenkaan ja muistan hyvin sen pettymyksen minkä koin edellisellä, itse asiassa ainoalla Neljän Ruusun keikalla jossa olen ollut. Bändi heitti 90-luvulla (en muista vuotta) keikan Kuopion Wanhassa Satamassa ja aloitti sen englanniksi. Kun keikkaa oli kulunut puoli tuntia, marssin vihaisena ulos. En ehtinyt taivaltaa kuin muutama sata metriä, kun sisältä kajahti Sun täytyy mennä –biisin aloitusmelodia. Ja sitten pikamarssia takaisin ja nauttimaan loppukeikasta. 

90-luvun jälkeen olen kuunnellut bändiä hyvin satunnaisesti. CD:t löytyvät kyllä hyllystä, mutta harvoin ne eksyvät levylautaselle. Yritin ostaa uusinta, 2012 julkaistua Katkera kuu –lättyä tässä viikolla mutta Kuopiosta sitä ei löytynyt. Tilaan sen siis netistä.

Itse keikka oli hyvä. Bändi oli mukavalla huumorilla messissä ja Ilkka kukkoili ja otti yleisön haltuun. Yhteislaulut onnistuivat paremmin vanhoilla biiseillä. Yleisön ikäjakaumasta päätellen suurin osa oli meitä 90-luvun faneja, jotka odottivat tietenkin tuon vuosikymmenen hittibiisejä. Ja tulihan niitä ihan kiitettävästi. Tie ajatuksiin, Juppihippipunkkari, Poplaulajan vapaapäivä jne. Yllättävä veto oli 2011, joka jyräsi kuin kone ja pisti porukan hyppimään. Veri on itselleni tärkeä ja koskettava biisi. Niin koskettava, että kappale piti kuunnella pala kurkussa paikallaan seisten. Uusista biiseistä Seitsemän päivää selvinpäin toimii hyvänä bailulauluna. 

Encoren aloitti klassikko Luotsivene. Yön yksinäinen rokkasi kuin hirvi ja lopuksi Popmuseo jolkutteli yleisön yhteislaulun kera onnelliseen loppuun. Yhtä hengellistä kokemusta Neljä Ruusua ei tarjonnut kuten isoveli Ismo Alangon eri projektit, mutta viihdyttävää viihdettä kyllä. Hikisen hieno kokemus, näitä lisää.