Tämä tunne on ollut tuttu meikäläiselle jo vuosikymmeniä. Mutta usein olen ollut väärässä. Sallikaa minun selittää:
Kun 70 ja 80-luvulla pelattiin jääkiekon maailmanmestaruudesta, ei todellisuudessa pelattu jääkiekon maailmanmestaruudesta. Kisat käytiin vain hopeasta, koska Neuvostoliitto oli aina ykkönen. Suomi tappeli joka vuosi sijoista 4-8. Oli perusteltua todeta, että ei me voiteta koskaan.
Sitten tuli 90-luku. Leijonat voittivat MM-kisoista mitaleja ja kruununa tietenkin vuoden 95 maailmanmestaruus. 60-luvulla syntyneelle tuo oli jotain täysin uskomatonta. Jotain, mitä ei pitänyt koskaan tapahtua. Ei ainakaan minun elinaikana.
Toinen mahdoton voitettava oli aikoinaan Eurovision laulukisat. Nykynuorten on vaikeaa ymmärtää, mitä Euroviisut aikoinaan merkitsivät. Aikana, jolloin Eurooppa oli kylmän sodan kahtia jakama, Euroviisut oli Länsi-Eurooppalaisten oma musiikkifestivaali. Kisoissa esiintyivät Abba, Bay City Rollers, The Shadows, Cliff Richard jne. Suomesta kisaan osallistuivat mm. Fredi, Kojo, Riki Sorsa ja Katri-Helena. Oli selvää, että Suomi ei voita koskaan. EI KOSKAAN.
Kunnes koitti kevät 2006 ja Ateenan Euroviisut. Suomesta finaaliedustajaksi lähti Lordi ja kotikatsomoissa ripoteltiin jo tuhkaa päälle. Mitä vielä! Muistan elävästi, kun kesken mökkibileiden joku laittoi tuvassa telkkarin päälle ja huusi: Jumalauta, Suomi johtaa! Loppu on historiaa ja saimme kunnon syyn jatkaa juhlia.
Ei me koskaan voiteta on pitänyt valitettavasti paikkansa Kalpan ja Kupsin osalta. Kalpan ensimmäinen mestaruus antaa odottaa ja Kupsin edellisestä on kulunut jo 43 vuotta. Ensi sunnuntaina mestaruus on kuitenkin katkolla kuopiolaisille ja liput Savon Sanomat areenalle plakkarissa, vaikka kaverit pitävätkin minua
pahanilmanlintuna. Kun meikäläinen on katsomossa, kotijoukkue häviää (melkein) aina. Aion uhmata kohtaloa ja lähteä kannustamaan keltamustat voittoon. Mestaruus on ns. omissa jaloissa, mutta ei kuitenkaan nuolaista ennen kuin tipahtaa.
Ja jos Kups häviää niin tiedätte ketä syyttää.
