Älä usko painettua sanaa

Olen tottunut luottamaan suomalaiseen mediaan ja uskonut sokeasti että kaikki, mistä kirjoitetaan, on faktaa. Nyt kyllä usko horjuu pahemman kerran. Tosin tässä ”uutisessa” on kyse markkinoinnista, mutta kai siinäkin pitäisi olla totta ainakin toinen puoli.

Kerroin aikaisemmin Mondeomiehen kuntovinkissä, että auton kanssa on ollut hieman ongelmia. Ongelmat ovat tällä erää ohi (luojan kiitos ja koputus puuhun) mutta henkiset arvet tuo keväinen rempparuletti jätti. Nykyisin, kun näen Mondeon maantiellä, tunnen sanattoman syvää osanottoa ja empatiaa sisällä istuvaa kuljettajaa kohtaan. Tiedän, mitä kaikkea hän on joutunut läpikäymään. Tai pahimmassa tapauksessa kaikki on vielä edessä, eikä tuulilasin takaa ohjastava autoilija aavista mitään tulevasta helvetistä.

Onhan näitä ongelmallisia ajopelejä ollut aikaisemminkin, en minä sitä sano. Ensimmäinen autoni oli Opel Corsa, jossa ei toiminut tuulilasinpyyhkijät eikä bensamittari. Aika olennaisia kapistuksia molemmat. Bensan kanssa toimin niin, että tankatessa nollasin rippimittarin ja ennustin siitä, koska pitää käydä uudestaan tankilla. Kahdesti ennuste petti ja jouduin tien poskeen peukalo pystyssä anomaan kyytiä ohi ajavilta. Tuulilasinpyyhkijät toimivat kuminauhavirityksellä. Kun nauha katkesi, pyyhkijän sulat pysähtyivät yleensä keskelle näkökenttää. Näin kävi eräänäkin työaamuna ennen kuin ehdin edes lähteä liikkeelle pihasta. Aamun väsymys, surkea sadesää ja suoraan nenän eteen pysähtyneet sulat saivat päässäni naksahtamaan ja löin turhautuneena nyrkillä tuulilasiin. Tuulilasi räsähti iloisesti ja halkesi kolmeen eri ilmansuuntaan.

Seuraavaksi hankittu Honda Civic oli näppärä menopeli. Olisin ajanut sillä varmaan pidempäänkin, ellei katsastusmies olisi vaatinut pientä kunnostusta. Auton pohja oli niin laho, ettei katsastuksessa löytynyt yhtään ruosteetonta kohtaa. Vaihdoin sitten Civicin Opel Kadettiin.

Kadetilla ajelin useamman vuoden, kunnes siihen ilmestyi omituinen vika. Kun pidemmällä matkalla pysähtyi hetkeksi vaikkapa huoltamolle ja yritti sitten jatkaa reissua, ei auto pihahtanutkaan. Velipoika opetti maagisen kikan: Kun konehuoneen puolelle koputteli puukepillä tiettyyn kohtaan, tilanne korjautui (useimmiten) kuin taikaiskusta ja Kadetti starttasi. Kyseessä taisi olla solenoidi tai jokin, älä kysy minulta. Minä vain ajan. Jos tämä taikakoputus ei auttanut, piti ottaa mäkistartti. Kun mäkistarttien tarve lisääntyi ja ruoste valtasi pellin, vein Opelin vanhojen autojen hautausmaalle.

Kadetin jälkeen kyytinä toimi muutaman vuoden Mitsubishi Galant. Tuosta nyt ei ole pahemmin pahaa sanaa sanottavana. Olipahan vain vähän jähmeä ja ryppyinen, mutta niinhän 1980-luvun autot tahtovat olla. Kun luovuin mitsusta päätin, että vähään aikaan tähän perheeseen ei tule vanhoja autoja. Ja koska ei ollut varaa uuteen, olimme ilman autoa useamman vuoden. Kunnes puolitoista vuotta sitten meille tuli Mondeo, eikä sen jälkeen ole ollut enää rahahuolia. Kaikki rahat menevät autoon.

Palataan sitten tämän vuodatuksen alkuun. Olen saanut mainostajan kiinni housut kintuissa valehtelusta. En vielä tiedä, miten tähän reagoin. Voi olla, että nostan kissan pöydälle ja vaadin korjausta Iltalehden artikkeliin. Juttu on otsikoitu: Historian hiljaisin ja mukavin Mondeo. Ainakin puolet tuosta lauseesta on valetta. Mukavin se saattaa olla, mutta meikäläisen Mondeo oli viime keväänä historian hiljaisin. Ei nimittäin startatessa kuulunut konepellin alta mitään.