Puhu äänellä jonka kuulen

Henkan pubi on paha paikka. Ei siksi, että siellä tapeltaisiin, myytäisiin huumeita tai muuta kamalaa. Se on vain paha paikka päästä sisälle. Ainakin minulle. Henkka on yleensä ainoa paikka, jossa anniskellaan puoli neljään. Joten illan viimeiseksi tie vie aina Henkkaan. Ja yleensä aina kun pääsen ovelle, portsari sanoo sen tutun Ei tänään –lauseen.

Mistä tämä voi johtua? Toki pubi sijaitsee kellarikerroksessa jonne vie jyrkät kiviset portaat ja onhan siinä vaara, että kaveri kompastuu ja rullaa alas naama edellä. Mutta kun en ole koskaan niin tehnyt. Enkä tee. Ilmeisesti naamavärkkini ei vain miellytä anniskelupaikan järjestyksenvalvojaa.

Olin jälleen lauantaina (anteeksi, se olikin jo sunnuntain puolella) puolen yön jälkeen jonottamassa kyseiseen menomestaan. Ovelta kantautui rokin rytke ja ihmismassa mateli katkokävelyä sisään. Tuli minun ja toverini vuoro, kun ovimikko pyysi meitä odottamaan. Baarista piti ensi saada kaksi ulos, ennen kuin kaksi mahtui sisään. Tunsin taas tutun deja vu –tunteen hiipivän puseroon. Loppupeleissä kävisi niin, että kaverini päästetään sisälle ja minulle toivotetaan ei tänään. Päätin ottaa ohjat käsiini ja jututin portsaria:

- Kumpaa sinä pelkäät, melua vai rauhaa?

Kysymykseni sai järjestyksenvalvojan hämilleen. Hän ei selvästikään ollut odottanut mitään tällaista. Koska en saanut vastausta, jatkoin kyselyä.

- Kumpaa sinä kaihdat, yksinäisyyttä vai laumaa?

- En kumpaakaan, kaveri suostui viimein vastaamaan. – Ei tässä mun työssä voi olla epäsosiaalinen.

- Miksi sä itket, kun naapurissa jonkun lapsi nauraa?

- Täh?

Kuulin naurunpyrskähdyksiä takanani ja portsarin suu meni nappiin. Puna nousi pikkuhiljaa kaulaa pitkin ylöspäin. Piruiltiinko hänelle vai oliko kysymyksessäni jotain syvempää merkitystä? Koska hän ei tiennyt, oli parasta pitää turpa kiinni. Minä rohkaistuin ja ajattelin, että kommunikointiyhteys oli rakennettu. Ei muuta kuin lisää juttua, jospa kaveri vaikka heltyisi päästämään minun baariin.

- Olet syvää vettä, luoksepääsemätön vuori.

Puna levisi hänen kasvoille ja korviin niin, että korvanlehdet paloivat kuin liikennevalot.

- Unohdettu ullakko, naurahdin kaverilleni ja osoitin järjestysmiestä. Nyt hän ärähti:

- Mitä helvettiä sinä sössötät? Vittuiletko sä?

En missään tapauksessa halunnut suututtaa miestä, jonka piti päästää minut jatkamaan juhlimista. Otin takapakkia ja kiirehdin lepyttelemään. Koska järkkäri oli ammattiinsa sopivan roteva, ajattelin imarrella vähän: - Olet titaaninen kuori.

Yllättäen hän liikuttui. Jokin sai tuon kovan ja karun kaverin mykistymään ja näin, miten hänen silmänsä kostuivat. Hän pyyhkäisi kyyneleen alun nopeasti kämmensyrjään ja kokosi itsensä.

- Miksi sä itket, kun naapurissa jonkun lapsi nauraa?

Nyt hän ei sanonut mitään. Ei ilmeisesti saanut sanotuksi. Liikutus kuljetti poken aataminomenaa ylös ja alas.

- Miksi sä itket, kun radiossa joku rakkaudesta laulaa?

Kaverini kysyi, mitä minä oikein höpötän. Kohta kumpikaan ei pääsisi sisälle, kun sekoilen sillä tavalla. Oven suulle kerääntyi porukkaa, joka odotti alkavaa rähinää. Siinä olivat tulilinjalla minä, toverini ja baarin oven tukkona seisova järkkäri. Kun kaveri jatkoi sättimistäni, päätin katkaista kinan heti alkuunsa.

- Puhu äänellä, jonka kuulen, sanoilla jotka ymmärrän, runoilla jotka käsitän.

- Kyllä sä kuulet mitä mä sanon. Ole nyt jo hiljaa että me päästään sisään. Pidä se turpasi kiinni pliis.

- Sinuun tarvii tekstityksen, salaisuuksien selittäjän, kertojan kaikkitietävän. Puhu äänellä, jonka kuulen.

Nyt portsari sai äänensä takaisin ja astui meidän väliin kuin erotuomari. Hän jäi seisomaan eteeni ja ohjasi kaverin käden liikkeellä taaemmaksi. Huomasin, että meillä oli kaksikymmentä senttiä ja noin kolmekymmentä kiloa kokoeroa. Ja tämä kaikki järjestysmiehen eduksi. Jotenkin kaikki oli lähtenyt väärille raiteille, vaikka tarkoitukseni oli olla vain ystävällinen. Että jos sittenkin, edes tällä kertaa, pääsisin sisälle Henkkaan.

- Sinä olet nyt louskuttanut turpaasi tarpeeksi, hän ärähti ja tunsin sylkipisaroita kasvoillani. – Mikä helvetti sua oikein vaivaa?

- Olen yksinkertainen, aina selitystä vailla, mutisin hiljaisella äänellä.

- No miksi sä kyselet multa tuollaisia asioita?

- Sinä kartta monimutkainen, matka vierahilla mailla, koetin selittää.

Puna ei meinannut poistua järjestysmiehen kasvoilta. Mies tuijotti minua tuimasti ja huomasin, että kasvava raivo nostatti kyyneleen hänen silmäkulmaansa.
- Miksi sä itket kun radiossa joku rakkaudesta laulaa?

Sen enempää en ehtinyt enää sanoa, kun portsari tarttui lapiomaisella kouralla niskaani ja talutti minut nurkan taakse neuvottelemaan. Sovimme jälkikäteen, että siitä keskustelusta ei kerrota kenellekään ulkopuoliselle. Ikinä. Palasin takaisin jonoon odottamaan vuoroani. Kun viimein pääsin baariin, kiittelin pokea mennessäni sisään.

Kursivoidut vuorosanani ovat Happoradion kappaleesta Puhu Äänellä Jonka Kuulen (sanat Aki Tykki)