Oli lauantaiaamu kun vein vaimon töihin ja sain
älynväläyksen: Lähden junalla Siilinjärvelle ja kävelen sieltä 24 kilometriä
takaisin kotiin. Vaimo oli ällistynyt ja totesi, että mulla on todellakin
viidenkympinvillitys päällä. ”Tosin en valita kun se ilmenee noin. Parempi että
juokset pitkin maanteitä, etkä vieraiden naisten perässä.”
Lauantai-aamujunassa oli tilaa |
Kallansillat junasta nähtynä |
Kun olin heittänyt vaimon töihin palasin kotiin ja pakkasin
repun. Rautatieasemalle on reilu kilometri matkaa. Kun kävelin aamuista katua
asemalle, ei liikkeellä ollut muita kuin laitapuolen kulkijat ja minä. Rännikadulla
vastaan raahustaneet kodittomat loivat tunnelman kuin olisin ollut Walking Dead –tv-sarjan kuvauksissa.
Samanlaisin loivaliikkeisiä zombieita putkahti esiin sieltä täältä matkalla ties minne.
Paluu Kuopioon alkaa |
Aamukahdeksan junaan ei ollut tunkua. Junalippu maksoi
vaivaiset kolme euroa ja matka kesti reilun vartin. Siilinjärvellä hyppäsin
pois kyydistä, heitin repun selkään ja lähdin paluumatkalle. Ilma oli
kylmä mutta kirkas, aivan optimaalinen ”pienelle” kävelylenkille.
Kasurilan rinteet oli jo suljettu |
Matkalla näin jäniksen ja perhosentoukan. Jänis oli liian nopea kameralle, joten tässä kuva siilikehrääjän toukasta. |
Tällaista reissuahan ei voi tehdä somettamatta. Jo neljän
kilometrin jälkeen otin selfien Kasurilan laskettelurinteiden luona ja laitoin
sen facebookiin. Kymmenen kilometrin jälkeen kuvasin pienen videopätkän.
Kahdenkymmenen kilometrin jälkeen tulin Kallansilloille ja pysähdyin vähän
pidemmäksi aikaa syömään eväitä ja kuvaamaan keväistä aamua ja maisemia. Fiilis
oli erinomainen eikä jaloissa tuntunut miltään. Matka tuntui melkein liian
lyhyelle.
Kallavedestä oli jäät lähteneet. Vihdoinkin |
Mökkisaari Puijontorninäkymällä |
Kun reissua oli jäljellä enää pari kilometriä tein
ratkaisevan virheen. Päätin kiertää Itkonniemen kautta, jolloin matka piteni n. kolme kilometriä. Jo vartin kävelyn jälkeen aavistin, että nyt taisi
tulla ahnehdittua. Reidet alkoivat krampata ja viimeinen juomapullo hupeni
ennen aikojaan. Viimeiset kilometrit muuttuivat reippaasta lenkistä
eloonjäämistaisteluksi. Miksi helvetissä minä lähdin tätä kiertotietä, kun
olisin jo kotona?
Voikukkia, varma kevään merkki |
Kilometri ennen kotia sattui uskomaton yhteensattuma. Kun
suu kuivana, reidet hoosiannaan huutaen tökin robottimaisesti eteenpäin,
korvanapeissa alkoi soida U2. Kuuntelin viimeiset viisi kilometriä omaa
soittolistaa randomilla.
Voimien ehtyessä U2:n Bono alkoi laulamaan minulle: Walk on.
Walk on
Walk on
You stay safe tonight
Ja minähän kävelin, koska Bono niin kehotti. Kummallista,
minkälainen voima mielellä voi olla. Tuon viimeisen kilometrin aikana en tuntenut
kramppeja, en janoa enkä väsymystä. Minä vain kävelin U2:n tahtiin ja ihastelin,
miten mahtavalta aamu tuntui. Kotona heitin lenkkarit jalasta, heittäydyin sohvalle ja laitoin vaimolle viestin, että 27
kilometriä suoritettu. Viidenkympinvillitys saa aikaan hienoja asioita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti