Torstaina tapahtui jotain, mikä avasi muistojeni arkun. Olin palaamassa töistä kotiin, kun törmäsin Kuopion rautatieasemalla Heikki Kinnuseen. Se oli pieni hetki Kinnuselle, mutta suuri tapaus bloggaajalle. Olihan kyseessä sentään Heikki Kinnunen, nuoruuteni idoli!
 |
Mieleeni nousivat muistot Lampaansyöjistä, Valehtelijoiden klubista, Älyvapaasta Palokunnasta ja Soidinmenoista. Elokuvista ja tv-sarjoista, jotka nostivat Heikin kaiken kansan tietoisuuteen 70- ja 80-luvulla ja teki hänestä oman aikansa supertähden. Oi niitä aikoja.
Siinä me nyt olimme, rautatieaseman tunnelissa ja katseemme kohtasivat. Heikki näki kasvoillani ilmeen, johon hän on saanut tottua jo neljänkymmenen vuoden ajan: tuo tunnisti minut. Ohitimme toisemme ja HK unohti minut saman tien. Minä taas, vaikuttuneena kohtaamisestamme, tartuin kynään. Kiitos Herra Kinnunen kaikesta, mitä olette tehnyt suomalaisen viihteen eteen. Hattu päästä.
Tästä sujuvana aasinsiltana kerron omasta ”fifteen months of fame” -ajastani. 80-luvulla olin puolentoista vuoden ajan töissä suonenjokelaisessa rautakaupassa. Kun työskentelet kaupassa, sinusta tulee automaattisesti kylän "julkkis" . Sainkin tottua siihen, että työajan ulkopuolella mansikkaisännät ja omakotitalorakentajat moikkailivat kuin vanhalle tutulle. Olinhan ”se rautakaupan myyjä”. Julkkiksena olo päättyi, kun lähdin armeijaan ja myöhemmin karistin pikkukaupungin tomut kannoiltani.
Toisena aasinsiltana vielä eräs tapaus, joka on syöpynyt mieleen. Olimme vaimon kanssa muutama vuosi sitten Kuopiorockissa. Istuimme anniskelualueen nurmella mukavissa juhlatunnelmissa katsomassa bändiä, kun äkkiä editsemme käveli tuttu kaveri. Huikkasin nuorelle miehelle äänekkäästi: Moi! Tämä kääntyi ja heitti moit takaisin. Kaverin ilme kuitenkin vakavoitui, kun hän huomasi minut ja sen enempää kommentoimatta hän jatkoi matkaansa.
Jäin ihmettelemään kaverin reaktiota. Mitä hittoa? Mehän ollaan tuttuja ja nyt hän melkein sivuutti koko kohtaamisen, eikä jäänyt edes juttelemaan. Töykeää! Hiton ylimielistä! Mitä vi… tsiä?
Hetken sisäisen kiehahduksen jälkeen eräs ajatus sai minut pysähtymään: kukas tuo kaveri taas olikaan? Kysymys oli outo, koska tunsin hänet hyvin ja näimme harva se viikko. Sitten päässäni välähti ja oivallus sai vajoamaan henkisesti anniskelualueen nurmen alle. Enhän minä häntä tuntenut: hän oli meidän lähikaupan kassa!
 |
| Kuva: Mtv.fi. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti