Kyseessä on Hiljainen Kansa: Reijo Kelan alunperin vuonna 1988 suunnittelema ympäristötaideteos, joka on seissyt valtatie 5:n vieressä vuodesta 1994 lähtien. Hahmojen päät on tehty turpeesta, vartalo puukepeistä ja paikallinen nuorten työpaja pukee ne kahdesti vuodessa vuodenajan mukaisesti.
Hiljaisen kansan luona ajatukseni palasivat lapsuuteen. Aikaan, jolloin Itä-Euroopan rautaesiripun takana asui kymmeniä hiljaisia kansoja. He elivät suuren ja mahtavan naapurin alistamina, kommunistisen terrorijärjestelmän hiljentäminä, eivätkä uskaltaneet haaveilla ääneen paremmasta.
Nuo hiljaiset kansat saivat äänensä takaisin kun totalitaarinen järjestelmä romahti berliininmuurin mukana 1980-luvun lopulla. Oli ihmeellistä käydä todistamassa tuota muutosta Virossa, varsinkin kun kokemukset Eestin Sosialistisesta Neuvostotasavallasta olivat vielä tuoreessa muistissa. Jälleen kerran historia osoitti, ettei yksikään diktatuuri kestä ikuisesti.
 |
| Kuva: wikipedia |
Tänään Euroopan viimeinen hiljainen kansa valkovenäjällä on herännyt henkiin ja huutaa yhteen ääneen: nyt riittää! Ja kuten aina ennenkin, fuhrer pitää vallasta kiinni kansasta piittaamatta. Näyttää siltä, että edessä on tienhaara: joko Lukasenka viimein tajuaa hävinneensä ja siirtyy itään viettämään luksuseläkepäiviä tai sitten hän suuren ja mahtavan naapurin tuella muuttaa Valko-Venäjän Pohjois-Koreaksi. Aika näyttää. Toivon hartaasti, että paha tulee saamaan palkkansa.
Kun katsoin hiljaista kansaa sain vision: voisiko tuon kansan paikalle vaihtaa toiset henkilöt? Kuvittelin tuolle kylmälle ja kolealle aukiolle koulukiusaajat, joilla ei ole mitään empatiakykyä tai sääliä heikompiaan kohtaan. Siellä tuo porukka seisoisi päivän vesisateessa nilkkoja myöten kurassa miettimässä, miten tähän on jouduttu.
Ja illan tullen ennen vapautumista heiltä voisi kysyä sen klassinen kysymyksen: Miten meni noin niin kuin omasta mielestä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti