Elämä on kuin automatka. Lapsena istut takapenkillä ja leikit huolettomana, kun vanhemmat ajavat ja määräävät matkareitin. Teini-iässä tekee jo mieli tarttua itse rattiin, mutta ajolupaa pitää odottaa. Kun viimein pääset puikkoihin, viimeinen mikä tulisi mieleen on ottaa vanhemmat samaan kyytiin. Sen sijaan mukana kulkee oman ikäisiä kavereita ja muita tuttuja. Välillä saatat poimia kyytiin satunnaisen liftarin kunnes selviää, että teillä on eri määränpäät. Risteyksessä hyvästellään ja toivotetaan hyvää loppuelämää.
Sitten kyytiin hyppääkin tyyppi, joka vie sinulta renkaat auton alta. Tuo metafora kuulosti aika rikolliselle, joten käytetään sitä tutumpaa: kaveri vie sinulta jalat alta. Alkaa yhteinen matkan, jonka aikana kuskia vaihdetaan niin, että molemmat saavat levätä ja kas: kohta takapenkillä onkin turvaistuin josta kuuluu itkua. Ajan myötä itkijöitä tulee lisää ja pariskunnan kuplavolkkari vaihtuu farmarivolvoon. Koko perheellä on yhteinen määränpää.
Jossain vaiheessa puolisolle voi tulla matkapahoinvointia ja hän jää pois kyydistä. Tai taukopaikalla toinen ajoneuvo näyttää houkuttelevammalle ja puoliso hyppää vieraan kyytiin. Matka ei jatku enää yhdessä. Molemmat vanhemmat kuljettavat lapsia vuorollaan kouluun, harrastuksiin ja kavereille. Lasten takia joudutaan jonkun aikaa ajamaan peräkkäin, kunnes nuorinkin saa ajoluvan ja lähtee kurvailemaan kohti omaa tulevaisuutta.
Meikäläisen elämä on siinä pisteessä, että takapenkkiläisiä ei enää ole. Vaimon kanssa ajetaan kahdestaan turvallisesti liikennesääntöjä noudattaen. Elämä ei ole kuitenkaan suora moottoritie, vaan joskus kaikki voi olla hiuskarvan varassa: hirviä tiellä, rattijuoppo mutkan takana, rengasrikko ja kolari. Ajomatka voi päättyä äkisti ja seuraava kyyti odottaa ruumisauton takatilassa. Toivottavasti edessä on vielä monta ajokilometriä. Tuntuu, että tämä matka on vielä pahasti kesken.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti