Joistakin asioista ei varmaan kannattaisi kirjoittaa, mutta
menköön nyt sitten tämäkin aihe. Tiedän, että sama koskettaa elämän varrella suurinta
osaa suomalaisista. Minulle niin kävi aivan vasta. Edellisestä kerrasta oli jo
sen verran aikaa, että jännitti ja yöunet meni.
Ei kai siinä mitään hävettävää ole. Ajattelin etukäteen,
että eiköhän tuo suju jo vanhasta muistista. Mutta silti, kuukausi on kuukausi.
Epävarmuus kasvaa kun tietää, että pitää pystyä suorittamaan. Pitää kyetä
olemaan parhaimmillaan, kun sitä eniten odotetaan. Eikä ole ihan varma,
kykeneekö sittenkään.
Siinä minä siis valvoin ja jännitin. Asia oli etukäteen
sovittu, joten nyt oli myöhäistä perääntyä. Huomenna se tapahtuisi. Kun viimein
sain unen päästä kiinni, herätyskello soi ja oli jo aamu. Makasin vaimon
vieressä ja ensimmäinen ajatus oli, että nyt mennään. Ja edellisestä kerrasta
on niin kauan aikaa.
Söin aamupalan, puin päälleni ja hyppäsin pyörän selkään.
Fillaroin kaupungin keskustan hiljaisia katuja ja hengitin viileää ilmaa. Vaimo
ei herännyt ja hyvä niin. En halunnut häiritä hänen untaan. Perillä laitoin
pyörän telineeseen, leimasin itseni sisään ja moikkasin työkavereita. ”Joko lomat on lusittu?” ”Ensimmäinen päivä
töissä?”. Nyökkäilin epävarmasti ja menin työpisteelle. Kahdeksan tuntia
myöhemmin leimasin itseni ulos ja huokaisin helpotuksesta. Kaikki oli sittenkin
mennyt kuin vanhasta muistista, eikä neljän viikon kesäloma nollannut täysin pääkoppaani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti