Kuopion ympäri 390 minuutissa, polkupyörällä

Julesvernemäinen otsikko ei pidä aivan paikkansa. Emme kiertäneet koko Kuopiota, vaan pyöräilimme ns. Vehmerin kierron eli Kuopio – Jännevirta – Vehmersalmi – Puutossalmi – Kuopio. Matkaa reissulle tuli 100 kilometriä ja tällä hetkellä en jaksa tehdä oikeastaan muuta kuin kirjoittaa tämän postauksen. Otti vähän voimille.

Lähdin reissuun juniorin kanssa. Meidän pyöräilyhistoria alkoi seitsemisen vuotta sitten. Kerroin siitä tarinassa Polttavan auringon alla. Tuo reissu oli pienelle pojalle niin rankka kokemus, että seuraavan kerran hän suostui pyöräilemään kanssani vasta pari vuotta sitten. Pikku pojasta on kasvanut nuori mies ja isästä varttunut vanha ukko. No vanha ja vanha, mutta kuitenkin. Voimasuhteet ovat keikahtaneet toisin päin, lopullisesti. Tällä kertaa minä määräsin vauhdin ja poika odotteli mäkien päällä, kun isä sitkutti pikkuvaihteella perässä. 

Lauantain säätila näytti siltä, että iltapäivällä saattaa tulla sadetta. Sovimme lähtöajaksi kello kahdeksan. Seitsemän aikaan löin herätyskellon kiinni ja ajattelin, että ehditään sitä lähteä myöhemminkin. Meni muutama minuutti kun poika ilmaantui makkariin ja kysyi, että koska lähdetään. Pomppasin ylös sängystä ja vastasi että kahdeksalta niin kuin sovittiin. Ei muuta kuin aamupala ääntä kohti ja menoksi.

Sää oli pilvinen mutta lämmin. Ensimmäiset seitsemäntoista kilometriä sujuivat ongelmitta ja pidimme tauon Jännevirran kaupan pihassa. Aikaisella lähdöllä on se varjopuoli, ettei mikään paikka ole vielä auki. Sitten jatkoimme matkaa ja ylitimme Jännevirran sillan. Seuraavana aamuna luin lehdestä, että kyseinen silta puretaan parin vuoden kuluttua ja tilalle rakennetaan uusi. Todistimme siis tietämättämme katoavaa kansanperinnettä. 

Jännevirran silta

Kahden vuoden kuluttua tätä siltaa ei ole enää olemassa

Jännevirran silta on rakennettu 1951 ja vaurioitui pahoin vuosi sitten, kun yksi jänniteteräs katkesi. Syyksi paljastui sillan kannelta valunut suolavesi. Ilmeisesti teiden suolaaminen teki lopun vanhansa sillasta. Uuden sillan tieltä puretaan neljä omakotitaloa, päiväkoti ja kymmenisen vuotta sitten lakkautettu kyläkoulu, jossa on ollut kerhotoimintaa ja kylän ainoa urheilukenttä. Omakotitalojen asukkaat joutuvat muuttamaan muualle. Rakennusprojektin vaikutukset kuulostavat aika karulta.

Jatkoimme matkaa risteykseen, josta erkani tie Vehmersalmelle. Samalla pyörätieosuus päättyi. Edessä viitisenkymmentä kilometriä kapeaa asfalttitietä, jossa ei ollut onneksi paljon liikennettä. Pari autoa suhautti kyllä niin läheltä että hirvitti. Yleensä sitä istuu itse peltilehmän sisällä ja ohittelee pyöräilijöitä. Nyt sain tuntea henk.koht. miltä ohitustilanne fillaroijasta tuntuu. Muistanpa ohitella kauempaa tästä eteenpäin. 

Lisää katoavaa kansanperinnettä: Heinää seipäillä

Saavuimme Vehmersalmelle pienessä tihkusateessa, mutta varsinaista sadekuuroa ei tullut koko päivänä. Meillä oli tarkoitus vetäistä pizzat Ravintola Mainingissa, mutta se aukesikin vasta klo 13. Emme jääneet kahdeksi tunniksi odottamaan, vaan suunnistimme lähikauppaan, ostimme evästä ja ajoimme venesatamaan syömään. Takana viisikymmentä kilometriä ja toisen mokoma edessä, eli olimme puolimatkan krouvissa. Ei tuntunut missään.

Vehmersalmen venesatama

Lounastauon jälkeen reppu tarakalle, hanskat käteen ja menoksi. Olo oli levännyt ja freesi. Vehmersalmen tie on niin savolainen kuin olla voi: valtavia ylä- ja alamäkiä ja mutkia joka mutkan takana. Alamäet menivät rallatellen mutta ylämäessä meikäläisen kone piiputti ja poika joutui vähän tsemppaamaan isäukkoaan. Kaiken kukkuraksi ketjut putosivat kolme kertaa. Kolmannella kerralla päästin voimasanan ja pienoinen savu nousi korvista. Ilmeisesti Solifer ymmärsi yskän, koska loppumatkan ketjut pysyivät paikallaan.

Vehmersalmen sillalta on komeat näköalat. Tätä siltaa ei olla purkamassa.

Laskin etukäteen, että Vehmersalmelta on n. kaksikymmentäkuusi kilometriä Puutossalmen lossille. Lossitkin ovat katoavaa kansanperinnettä. Suomessa oli vuonna 2009 neljäkymmentä lossia (Wikipedia). Tässä vaiheessa matkaa väsytti niin, että toivoin hiljaa mielessä vähän pidempää taukoa. Turha toivo. Kun tulimme rantaan, lossi saapui juuri ja puomi avattiin. Ei muuta kun autojen perässä kyytiin ja lyhyt matka vastarannalle. Sen verran ehdin huokaista että ahmin banaanin, suklaapatukan ja puoli pulloa urheilujuomaa. Ja taas mentiin.

Puutossalmen lossi. Lossi kulkee joka päivä klo 05.00 - 23.00.

Lähdimme aamulla liikkelle klo 8.00 ja palasimme klo 14.30. Nykyään kun on näitä appseja joka lähtöön, niin mittasin pyöräilymatkan Sports Trackerilla. Sovellus näytti (ilman pysähdyksiä) ajoajaksi 5 tuntia 53 minuuttia 53 sekuntia, matkan pituudeksi 100 kilometriä 150 metriä ja keskinopeudeksi 17 km/tunnissa. Matka olisi suorinta tietä jäänyt alle sadan kilometrin, joten polkaisin vielä pienen parin kilometrin mutkan ennen kotiintuloa. Pitäähän se nyt saada satanen rikki sen kerran kun lähtee reissuun! Maksiminopeus Vehmersalmen pitkissä alamäissä käväisi 47,1 km/tunnissa. Kaloreita reissulla paloi 4090. Hyvä niin.

Laitetaan tämä nyt sitten viidenkympin villityksen piikkiin. Onneksi oli geelisatula, muuten matkanteko olisi jäänyt kesken. Geelisatulasta huolimatta tuntui vielä aamulla, että satula on takapuolessa, kirjaimellisesti. Nyt tuo tuntemus alkaa pikku hiljaa hävitä. 

Losseista tulee aina mieleen Karpolla on asiaa -ohjelman jakso vuodelta 1993. Karpo kertoo vasta itsenäistyneen Viron ainoasta lossista, jonka piti kulkea Emajoen yli. Ainoa ongelma oli, että lossi varastettiin jo Neuvostoliiton aikana. Tästä huolimatta molemmilla puolilla jokea on lossivahdit, jotka tulevat säntillisesti töihin. Vain lossi puuttuu. Onneksi tämä löytyi Youtubesta. On muuten hillittömän hauska pätkä lähihistoriaa!