Onnittelut naapurille 100-vuotis synttäreiden johdosta. Viro on lähellä sydäntä ja siihen on hyvin yksinkertainen syy: osa suvustani asuu Eestissä. Olen nähnyt läheltä Viron muutoksen 70-luvun Neuvostotasavallasta nykyaikaiseksi länsimaiseksi demokratiaksi. Muutosvauhti on ollut todella hurja kun miettiin, mistä asetelmista miehitetty kansa joutui ponnistamaan vuoden 1991 uudelleen itsenäistymisen jälkeen. Hattu päästä, loistava suoritus!
Olen aika ajoin julkaissut postauksia Virosta. Laitan tähän linkit muutamiin tarinoihin. Tämä postaus kertoo ensimmäisestä matkastani Tallinnaan mummon kanssa vuonna 1977:
Sunnuntaina oli tilaisuus tarkistaa nuoruuden ihastuksen
nykykunto: Depeche Mode saapui Global Spirit tour kiertueen keikalle Helsingin
Hartwall Areenalle. Edellisestä Suomen vierailusta ehti vierähtää reilu neljä
vuotta. Kerroin tuolloin keikkatunnelmia postauksessa Onko Depeche Moden jälkeen elämää?
Vastauksena omaan kysymykseen: elämä on jatkunut. Depeche
Mode julkaisi vuosi sitten Spirit –albumin, joka oli yllättävän vihainen ja kantaa ottava. Tästä tarkempi analyysi postauksessa Depeche Mode: Spirit - Erään albumin anatomia. Vihalle on syynsä. Bändi ei pidä nykymenosta
rapakon takana ja myös oman maan Brexit sekoilu saa teksteissä huutia. Asioista
ei puhuta niiden oikeilla nimillä, mutta rivien välissä sanoma on selvä. Kappale
Where’s The Revolution kutsuu ihmisiä
barrikadeille.
Konsertin alku näytti heti tämänkertaisen teeman. Ennen kuin
bändi astui lavalle, tunnelmaa lämmitti Beatlesien Revolution. Viimein videotaululle ilmestyi pelkistetyt tikkujalat,
jotka tarpoivat paikallaan. Uuden levyn aloitusraita Going Backwards imaisi hallin Depeche Moden synkän kauniiseen maailmaan.
Toisena kappaleena esitetty It’s No Good oli ensimmäinen vuoden 1997 Ultra –albumilta soitettu raita. Yllättäen tämä albumi nousi pääosaan ja siltä esitettiin peräti viisi kappaletta. Spirit –levyltä soitettiin kaiken kaikkiaan
kolme uutta biisiä, kun taas edelliseltä, vuonna 2013 ilmestyneeltä Delta Machinelta ei ensimmäistäkään. Muutenkin
keikka painottui, ymmärrettävistä syistä, bändin 90-luvun kultakaudelle. Kahdestakymmenestä
kappaleesta tuolta ajalta oli tasan puolet.
A Pain That I’m Used
To aloitti tutusti, mutta sitten bändi muutti sävellyksen täysin
tunnistamattomaksi, uudeksi versioksi. Edellisellä keikalla törmäsin samaan
asiaan: Depeche Modella on uskomaton kyky versioida omia biisejään ja puhaltaa
niihin uutta henkeä. En tiedä toista yhtyettä, joka pystyy samaan.
Keikan sykähdyttäviin hetkiin kuului uudelta albumilta kuultu
Cover Me, jonka aikana isolla
screenillä näkyi kappaleesta tehty musiikkivideo. David Gahan astronauttina oli
toteutettu komeasti ja video oli todella henkeäsalpaavan kaunis. Sama löytyy
youtubesta, mutta kokemus häviää areenan
valtavalla videotaululle. Martin Gore esitti keikan puolivälissä tuttuun
tyyliin pari hitaampaa balladia, Insight ja
Home, joiden aikana Dave kävi lavan
takana vetämässä happea.
Martinin soolojen jälkeen Dave aloitti komean In Your Room, joka on yksi kaikkien
aikojen parhaimmista Depeche Mode kappaleista. Yli kuusiminuuttinen teos kasvaa
pikku hiljaa jylhän vinksahtaneeksi rakkauslauluksi. Screenillä pariskunta
tanssi olohuoneessaan asiaan kuuluvan kohtalokkaasti. Todella koskettava ja hieno esitys.
Where’s The
Revolutionissa Dave Gahan kiipesi korokkeelle ja julisti kappaleen sanomaa kuin
diktaattori konsanaan. Punainen tausta korosti lyriikan synkkyyttä ja suuret nyrkit takoivat kertosäkeen
tahdissa. Tässä uudessa hitissä on potentiaalia kiertueiden
kestosuosikiksi. Tosin näin ajattelin viimeksi myös monesta Delta Machine albumin biisistä, mutta nyt ne loistivat
poissaolollaan. Bändi tietää, että suuri yleisö tulee kuuntelemaan nimenomaan ikivihreitä, kuten
Everything Counts ja Never Let Me down Again, jotka ovat soineet
eetterissä jo neljän vuosikymmenen ajan.
Annan erityismaininnan kiertueen taustavideoille. Enjoy the Silencen aikana screenillä
näkyi jättimäinen lammas, lehmä, koira, kani ja hevonen. Ei kuulosta erikoiselle, mutta itse video oli
hypnoottisen kauniisti kuvattu. Walking
in My Shoesin aikana näytettiin tarina nuoresta transvestiittimiehestä,
joka meikkaa aamulla itsensä juhlakuntoon, laittaa jalkaan uskomattoman
korkeakorkoiset, valkoiset kengät ja
kävelee sitten hämyiseen baariin. Tarina ei kerro, meneekö kaveri töihin vai pitämään
hauskaa. Biisi kuitenkin alleviivaa nuoren miehen ahdistunutta olemusta ja
Daven pyyntö ”Try walking in my shoes”
on suora kannanotto seksuaalivähemmistöjen puolesta. Depeche Mode heitti
edellisen keikan Pietarissa, missä ko. sanoma on tulenarka. Olisinpa saanut olla
kärpäsenä katossa.
Encorena kuultiin Walking
in My Shoesin lisäksi I Want You Now,
A Question of Time ja
loppulaulatuksena Personal Jesus. Kappaleiden
välissä Dave otti paineilma-aseen ja laukaisi yleisön joukkoon ammuksen
(t-paita?). Ammuksen kiinni saanut nainen oli ratketa onnesta. Lopussa bändin
jäsenet Martin Gore, David Gahan ja Andrew Fletcher vilkuttivat ja kumarsivat
pitkän tovin ja vaikuttivat silminnähden tyytyväisiltä illan yleisöön. Kiitos Depeche Mode! Seuraavaa
keikkaa odotellessa.
Hyvää ystävänpäivää rakkaat lukijat. En yleensä vietä ystävänpäivää tai toivottele näin, mutta teille haluan sanoa tämän suoraan sydämestä. Ilman teitä ei tällä blogilla olisi mitään merkitystä.
Työasiat haittaavat olympialaisten seuraamista. Työkoneilla ja kännyköillä ei saa katsoa lähetyksiä, koska katselu kuormittaa verkkoa ja työohjelmista loppuu puhti. Ymmärrettävää mutta ärsyttävää. Mitäs sitten, jos suomalainen voittaa mitalin? Tai jopa kultaa!! Kaikki menee ohi töitä pakertaessa.
Minulla on suunnitelma. Ensi yöksi menen parvekkeelle nukkumaan pelkissä boksereissa. Ja jos tämä ei auta, aamulla työmatkalla kävelen jokaisessa risteyksessä päin punaisia silmät kiinni. Jos selviydyn siitäkin, olen töissä syömättä ja juomatta koko päivän. Ja illalla kotiin palatessa piipahdan vielä Kuopiolahden kiekkokaukalossa ja lupaudun vapaaehtoiseksi maalivahdiksi. Torjun sitten kiekkoja paljain päin ja paljain käsin.
Mikäli perjantaina olen vielä työkykyinen, otan pyörävarastosta polkupyörän ja laskettelen työmatkan samalla periaatteella kuin edellisenä aamuna: päin punaisia ja silmät kiinni. Töissä kierin pari kerrosta portaita alas kerien. Jo on jumalauta kumma, jos en pääse katsomaan olympialaisia Kysiin tai kotisohvalle!!
Jos, huom. jos, nämäkään keinot eivät johda toivottuun lopputulokseen, on lopullisen ratkaisun aika. Työhuoneeni on neljännessä kerroksessa. Teen perjantaina ikkunaverhoista pitkän köyden ja pujotan sen ulos kahvihuoneen ikkunasta. Laskeudun köyttä pitkin alas etupihalle ja pinkaisen karkuun. Juoksen kuin hullu kunnes pääsen kotiin, lukitsen oven perässäni, suljen ikkunaverhot ja irrotan akun pois kännykästä. Loppupäivä meneekin sitten kisoja katsoessa ja jännätessä. Välillä saatan tilata pizzaa välipalaksi. Miksikö pizzaa? Koska kebablautanen ei mahdu postiluukusta sisään.
Kerroin muutama vuosi sitten lapsuudestani tarinassa Pieni biologi. Ala-asteiässä kiinnostuin luonnosta ja eläimistä siinä määrin, että päätin ryhtyä isona eläintutkijaksi. Suurina inspiraation lähteinä toimivat Howard Hawksin elokuva "Hatari" ja Armand Denisin omaelämänkertakirja "Elämäni Safari". Molemmissa pyydystettiin Afrikan villieläimiä maailman eläintarhojen käyttöön. Koska lapsuudenkotini lähimetsässä ei asunut suurriistaa, tyydyin pyydystämään perhosia, hyönteisiä, sisiliskoja ja kaloja. Olipa minulla kerran lemmikkinä satoja hämähäkkejä, kuten paljastin postauksessa Ristilukki kirjahyllyssä.
Armand Denis ja orpo gorillanpoikanen
Minusta ei tullut eläintutkijaa, mutta kiinnostus luontoon on säilynyt. Vähän aikaa sitten Armand Denisin kirja palasi mieleeni ja päätin googlettaa. Kuinka ollakaan, kirja löytyi eräästä nettikirjakaupasta 10 euron hintaan! Viikon päästä postiluukusta putosi kauan kaivattu paketti. Illalla avasin kirjan ja sukelsin lapsuuden tunnelmiin.
Afrikkalainen norsu. "Aluksi ne vaikuttivat hyvin suurilta ja typeriltä. Vähitellen alkaa kuitenkin huomata, että tutkipa niitä miten kauan tahansa, niitä ei koskaan opi täydellisesti ymmärtämään."
"Kirahvin pyydystämisen ensimmäinen vaihe"
Heti alkusivuilla huomasin, että edellisestä lukukerrasta on todellakin vierähtänyt neljä vuosikymmentä. Armand Denisin kirja julkaistiin vuonna 1963 ja se kertoo jo kadonneesta maailmasta: Maailmasta, jossa eurooppalaiset hallitsivat siirtomaita ja niiden asukkaita. Kirjassa Afrikan mustat ovat neekereitä ja pygmit kääpiöitä. Kun toivuin tekstin aiheuttamalta alkujärkytykseltä, pystyin syventymään itse tarinaan.
Iturin metsän nelihampaisen norsun ajo on päättynyt. Hampaat ovat näytillä New Yorkin Explorers Clubilla.
Armand Denis kuvasi villieläimiä ja pyydysti niitä välillä Amerikan ja Euroopan eläintarhoille rahoittaakseen toimintaansa. Pääasia hänellä oli aina villin luonnon tutkiminen ja tallentaminen filmille jälkipolvia varten.
Ennen 60-lukua eläimille tarkoitettuja nukutusaineita ei tunnettu, joten pyydystäminen saattoi olla hyvinkin raakaa puuhaa. Kun Denis esimerkiksi halusi gorilloja, paikallinen heimo metsästi ja teurasti kokonaisen gorillalauman ja myi kolmekymmentä eloon jäänyttä nuorta yksilöä eurooppalaiselle. Koko yritys päättyi lopulta traagisesti, kun kaikki vangitut gorilla kuolivat kulkutautiin, ennen kuin ne saatiin lastattua Amerikkaan lähtevään laivaan.
Gorilla
Armand Denis kehitti myös erilaisia pyydystystapoja, joilla säästi eläinten henkiä. Esimerkiksi sarvikuononpoikasen pyydystäminen tuohon aikaan edellytti, että sen emo pitää tappaa ensin. Sarvikuononaaras suojeli poikastaan raivoisasti ja oli hengenvaarallinen uhattuna. Armand keksi lassoamisen. Ensin emosarvikuono ajettiin kiinni jeepillä, täydessä vauhdissa oleva eläin lassottiin ja lasson toisessa päässä oleva raskas tukki pudotettiin jeepin lavalta. Emosarvikuono raahasi aikansa tukkia kunnes väsyi, eikä jaksanut enää puolustaa poikasta, jonka kiinniottaminen oli tämän jälkeen helppoa. 60-luvulla kuvaan astuivat erilaiset tainnutusaineet, eikä eläimiä tarvinnut enää kiinniotettaessa vahingoittaa.
"Tutkin simpanssia, joka keuhkokuumepotilaana saapui Ihmisapinoiden tutkimuslaitokseen Floridaan."
Armand Denis syntyi Belgiassa vuonna 1896, taisteli ensimmäisessä maailmansodassa ja pakeni sitten Britanniaan, jossa opiskeli kemistiksi. Kiinnostus luontoon vei kuitenkin miehen kuvausmatkoille Balille ja Afrikkaan jo 1930-luvulla. Toisen maailmansodan aikana hän asui Kongossa ja kuvasi paikallisten heimojen ja villieläinten elämää. Armand Denis tuotti 50-luvulla vaimonsa Michaelan kanssa historian ensimmäisen tv-luontosarjan Filming Wild Animals Englannin BBC:lle. Sarja oli valtava menestys ja toi eksoottiset eläimet suuren yleisön tietoisuuteen. Samalla Armand sai mahdollisuuden levittää sanomaa villieläinten suojelusta ja luonnonsuojelun tärkeydestä.
"Kumpi tekee ensimmäisen siirron?"
Kirjasta jäi vaikutelma, että paljon jäi kertomatta. Armand Denis kuoli Parkinsonin tautiin vuonna 1971. Kirjan loppupuheessa hän ottaa voimakkaasti kantaa luonnonsuojelun puolesta. On aika hämmentävää, miten huonossa tilassa Armand näki maailman luonnon olevan jo viisikymmentä vuotta sitten. Tässä pieni ote:
"Se mitä Afrikassa tapahtuu villieläimille, on niiden kohtalona kautta maailman. Uhka on yleismaailmallinen. Minä, joka olen koko ikäni elänyt lähellä luontoa, tiedän hyvin, että meitä vastaan työskenteleviä voimia ei pidä aliarvioida. Jos kaikki suojelutoimenpiteet lakkaavat, ennustan kirahville korkeintaan pari vuotta elinaikaa. Sen jälkeen se on kadonnut sukupuuttoon. Sarvikuonoja voi riittää viideksi vuodeksi - leijonia kenties vähän kauemmin. Elefanttien viimeiset rippeet perääntyvät aarniometsiin ja säilynevät siellä jonkin aikaa. Muut tuhoutuvat, ja niiden mukana katoavat puhveli, seepra, gnu ja muut antiloopit, kunnes Afrikan tasangot ovat autiot ja elottomat. "
Kuvat ja lainaukset: Armand Denis "Elämäni Safari", Otavan kirjapaino 1966
