perjantai 16. maaliskuuta 2018

Kohti ääretöntä ja sen yli: Umpihankipatikointia Hauto-Koistiin


Lumikenttien kutsu

Ostin itselleni patikointia varten kunnon repun. Ennen ostosta luin retkeilyblogeista ohjeita, mitä repun ostamisessa tulee ottaa huomioon: ei liikaa vetoketjuja, tarkista että saumat ovat tukevaa tekoa. Kun palasin repun kanssa kotiin huomasin, että yksi olennainen ohje pääsi unohtumaan: tarkista, että kiinnityshihnat ovat oikean mittaiset. Eihän ne olleet. Ongelmaksi osoíttautui vyötärön ympäri kiinnitettävä hihna, joka ei mahtunut kiinni. Kun kirosin asiaa, poikani totesi sarkastisesti, että repuntekijät varmaan olettavat ko. repun ostajan olevan jo lähtökohtaisesti fit -kunnossa. Jätin herjan omaan arvoonsa ja pähkäilin tilannetta hetken. Onneksi vaimo riensi apuun ja ehdotti, että vien repun suutariin. Nerokas idea.


Vaihdatin suutarilla pidemmät remmit. Koko toimenpide kustansi 12 euroa, eikä päällepäin huomaa mitään eroa. Tämä on maksuton mainos: Kuopion Suutarimestarit tekee laadukasta työtä edulliseen hintaan. Olen käyttänyt suutarin palveluja aikaisemminkin ja työn jälki on aina priimaa. Suosittelen.

Löysin Kuopion kaupungin nettisivuilta tietoa Hauto-Koistin autiotuvasta. Hauto-Koisti on Kallaveden keskivaiheilla sijaitseva saari, joka kuuluu Koistin saariryhmään. Saaressa sijaitsee yleisessä käytössä oleva vanha maalaistalo ja rantasauna. Alueen varustukseen kuuluu myös keittokatos, nuotiopaikka, liiteri ja polttopuut, laituri, jätepiste, komposti sekä käymälä. Maalaistalossa ei saa yöpyä kolmea yötä pidempään ja ensimmäisenä tulleet antavat tilaa seuraaville. Tupa pitää jättää siistiin kuntoon ja retkeilijä vie jätteet mukanaan. Kuulosti täydelliselle viikonloppuretkeä varten.

Viikonlopun patikkareissulle tarvitset seuraavaa:
Kun oikein innostuu asiasta, saattaa valmisteluissa mopo karata käsistä. Niin tälläkin kertaa. Hankin grillimakkaraa, keksejä, säilykkeitä ja muuta kuivamuonaa sellaisen lastin, että kantajaksi olisi tarvittu vähintään bodaria. Loppupeleissä karsin muonavarastoa niin, että perillä ruuan vähyys pääsi yllättämään. Mutta ei mennä vielä asioiden edelle.

Aikaisin lauantaiaamuna tankkasimme reissua varten pastaruualla, puimme talviretkivaatteet, reput selkään ja lähdimme matkaan. Lähdin matkaan hiihtäen, poikani jalan. Alun perin suunnittelin, että jaksan matkan paremmin suksien päällä. Alkumatka sujuikin mukavasti. Kuopiolahden rannasta lähtevä latu oli hyvässä kunnossa ja vaikka päivä oli pilvinen ja harmaa, mieli oli iloinen ja kirkas.

Tämä reissu onnistuu (jäätilanteesta riippuen) tammikuusta maaliskuulle. Muuna aikana avoinna pidettävä syväväylä katkaisee reitin.

Hiihdin kolme kilometriä, kunnes vaikeudet alkoivat. Latu muuttui lumiseksi, märkä lumi tarttui suksen pohjaan ja luisto hävisi tyystin. Ei auttanut muu kuin ottaa sukset kantoon, kävellä pari kilometriä Keilankannassa sijaitsevan marketin parkkipaikalle ja soittaa vaimolle: ”Voisitsä tulla hakemaan autolla mun sukset ja monot? Jatkan matkaa jalan. Ja tuo samalla pojalle vesipullo. Se unohtui lähtiessä keittiön pöydälle.”

Hyvästi sukset tällä kertaa. Amatööri ei osannut voidella teitä kelin mukaan.
Kun vaimo oli noukkinut sukset kyytiin, retki jatkui jalan. Jäälle ajettu ura oli todella hyvä kävellä. Kahden ladun välissä oli luisteluhiihtäjille tarkoitettu, puolentoista metrin levyinen tasainen baana, joka oli kova kuin asfaltti. Seuraavat viisi kilometriä taittui vihellellen.

Kymmenen kilometrin jälkeen meidän piti hyvästellä latu-ura ja lähteä polkemaan umpihangessa eteenpäin kohti Hauto-Koistia. Jäällä oli lunta melkein puoleen sääreen ja matkanteko muuttui tahmeaksi. Poikani avasi keulilla tietä ja joutui vähän väliä pysähtymään ja verryttelemään jalkojaan. Ihmettelin, mikä kaveria vaivasi ja siirryin itse kärkimieheksi. Kymmenen minuutin kuluttua en ihmetellyt enää. Tarpominen umpihangessa otti todella rajusti pohkeisiin ja pakotti pysähtymään vähän väliä, ettei jalat menneet täysin jumiin. Hellaakoski on aikoinaan runoillut: ”Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki.” Ei millään pahalla Aaro, mutta et kyllä tiennyt hittojakaan siitä mitä riimittelit. Sopii kokeilla kuuden kilometrin umpihankivaellusta jäällä koska vain. Voin vakuuttaa, että kunnon tietä tulee ikävä.

"Tietä käyden tien on vanki...."
Seitsemäntoista kilometrin ja neljän ja puolen tunnin jälkeen pääsimme viimein perille Hauto-Koistiin. Saaren eteläkärjessä pilkotti vaalea maalaistalo ja ilmassa tuntui savun haju. Emme olleet yksin. Maalaistalo käsitti keittiön ja kaksi tupaa, joista toiseen oli majoittunut pari moottorikelkallista venäläisiä. Moikkasimme uusia naapureita ja painelimme vapaana olevaan huoneeseen. Tuvassa oli neljä sänkyä (neljä makuupaikkaa, joissa kolmessa oli paljas vaneripohja ja yksi oli pohjaton), pöytä, tuoli, kamina ja helvetin kylmä. Löysin keittiöstä vanhan vaahtomuovipatjan, jonka asetin makuulaverille. Makuupussi ja vaatteet haisivat vanhalle vaahtomuoville koko viikonlopun ajan.

Hauto-Koistin autiotupa

Ranta ja rantasauna

Shit happens here
Ensimmäisenä alkoi tuvan lämmitys. Poikani sytytti tulet kamiinaan ja minä kävin liiterillä pilkkomassa kirveellä lisää polttopuuta. Huone lämpeni ärsyttävän hitaasti. Nielaisimme hedelmäpatukat ja kupit kuumaa pussikanakeittoa ensinälkään. Hikiset vaatteet jäähtyivät päälle ja kylmä hiipi kehoon. Avasin repun ja kaivoin vesipullon esille kun huomasin, että puolentoista litran pullossa oli enää vajaa kolmasosa nestettä jäljellä. Mitä hemmettiä? Seuraavaksi kaivoin pyyhkeen, joka oli litimärkä. Sitten sytykkeeksi otetut sanomalehdet, jotka valuivat vettä. Kävi ilmi, että vesi oli valunut pullon pohjassa olevasta reiästä repun pohjalle. Onneksi käärin pakkausvaiheessa pullon pyyhkeeseen. Makuupussi ja vaihtovaatteet säästyvät kuivina.




Pahamaineinen pullo, josta vuoti litran verran vettä reppuun.
 Vaihdoin kuivan villapaidan ja painuin makuupussiin lämmittelemään. Poika heitteli puita kamiinaan ja parin tunnin päästä tuvan lämpötila oli jo reilusti plussan puolella. Ripustimme märät vaatteet kuivumaan tuvan katossa olevalle pyykkinarulle ja nautimme olosta.


Tulimme Kallavedelle hakemaan erämaan rauhaa, mutta saimmekin äänekkäät naapurit. Seinän taakse majoittuneet venäläiset pitivät bileitä myöhään iltaan ja nauru raikui. Kuuntelimme ääniä ja totesimme, että tässä se kulttuuriero näkyy: naapurimaan kaverit osaavat juhlia vaikka autiosaaressa, kun taas suomalaiset haluavat nauttivat luonnonrauhasta. Eipä siinä, mukavaa että heillä oli hauskaa eivätkä riidelleet keskenään.

Venäläiset lämmittivät saunan ja tekivät ilmeisesti moottorisahalla avannon rantaan. Kun seurue palasi saunasta tupaan, päätimme lähteä saunomaan. Kello oli jo kahdeksan ja ulkona pilkkopimeää. Saaressa ei ole sähköjä eikä juoksevaa vettä, joten vesi piti kantaa avannosta ja saunan verannalle laitettu ulkotuli valaisi pimeää pihaa. Saunan pukuhuoneessa meitä odotti yllätys: penkillä oli pyyhkeitä, pesuainepulloja ja rintaliivit. Päätin käydä kysymässä venäläisiltä, joko saunaan voisi mennä.

Avanto, johon poika pulahti.
Koputin toisen huoneen oveen, mutta naapurista ei kuulunut mitään. Pihalla olevasta majasta kajasti valoa ja savupiipusta tuli savua. Seuraavaksi koputtelin grillimajan ovelle: ”Excuse me!” ”Se on auki” vastattiin selvällä suomenkielellä. Majassa oli ryhmä suomalaisia nuoria. Häkellyin tilanteesta niin että kysyin heiltä, aikovatko he saunoa. Eivät aikoneet. Palasin saunalle ja raportoin pojalle, että meitä on sitten kolme porukkaa yöpymässä autiosaaressa. Se siitä luonnonrauhasta.

Sauna kruunasi hikisen päivän. Lattiakaivo oli jäässä, joten lattia lainehti nilkkaan asti vettä. Ei annettu sen häiritä. Poika uskaltautui kaksi kertaa avantoon. Minä seisoin ja osoitin arkajalkana taskulamppulla valoa avannon reunalla. Otimme tullessa juomaveden avannosta, mutta nyt piti keksiä toinen vedenottopaikka. Näin aikaisemmin illalla pari kalastajaa pilkillä noin sadan metrin päässä rannasta, joten päätimme käydä hakemassa vettä pilkkiavannosta.

Näin avataan jäätynyt pilkkiavanto vedenottoa varten. Vaimo tuumasi, että saimme järvivedestä varmasti jotain matoja. No tuskin.
Iltaruualla retkimuonan vähyys aiheutti pientä paniikkia. Matkaeväänä kahdelle oli:

6 x kuppikeittopussi
2 x grillimakkarapaketti
2 x sienirisottopussi
6 x juusto-meetvurstisämpylä
1 paketti suklaakeksejä
1 ananassäilyke
12 x omena- ja mansikkapatukka
2 litraa appelsiinimehua

Päivän marssimisen jälkeen olisi voinut syödä kaiken yhdeltä istumalta. Nyt ei auttanut muuta kuin rueta säännöstelemään. Keitin sienirisotot ja paistoin kolme grillimakkaraa. Pilkoin grillimakkarat risoton sekaan, jaoin annoksen kahteen osaan ja söimme sen puoliksi. Toinen annospuolikas säästettiin aamupalaksi. Aamulle jäi myös pari grillimakkaraa, 4 juusto-meetvursisämpylää, ananassäilyke, 4 kuppikeittopussia ja parit hedelmäpatukat per nenä. Näillä mentiin.

Kuva valehtelee enemmän kuin tuhat sanaa. Ei ollut näin rauhallista.
Ennen nukkumaanmenoa sovimme kipinävuorot. Kamina oli osittain rikki, eikä sen sisälle mahtunut kuin pari-kolme puuta kerrallaan. Pesällinen paloi tunnissa ja jos tuli pääsi sammumaan, edessä oli uusi sytytysurakka. Ensimmäisen kipinävuoron otti poikani. Minä laitoin herätyksen klo kahdeksi ja painuin pehkuihin. Tupa oli mukavan lämmin ja naapureista ei kuulunut enää pihahdustakaan. Nukahdin nopeasti rankan päivän päätteeksi.

Autiotuvan seinällä oli ohjetaulut majoittujille

Kallaveden saaristo on osittain rauhoitettu. Paikannimet herättivät hilpeyttä.

Olisin ehdottomasti halunnut olla paikalla, kun näille saarille keksittiin nimet: "Hei, millä saarella sä nappula ja sie karpaasi oikein kävitte paskalla? Ja missäs me otettiin ne reissun kovimmat kännit?" Joku hämähäkki oli jäätynyt lasin väliin.

Kahden aikaan heräsin siihen, että kamiinassa kyti hiillos. Poika nukkui sikeästi makuupussissaan, joten otin lämmitysvuoron haltuun. Latasin pesän täyteen puita, laitoin hälytyksen puoli neljäksi ja jatkoin unia. Heräsin uudestaan kolmelta ja neljältä ja joka kerta uunissa oli pelkkä hiillos. Poika lupasi laittaa oman herätyksen puoli viideksi, joten neljän jälkeen pääsin jatkamaan kunnon yöunia.

Poikani kertoi aamulla, miten yö tästä eteni. Kaveri heräsi puhelimen herätykseen puoli viideltä, katsoi kamiinaan ja hämmästyi, kun uunin luukusta loimotti isot liekit. Hän luuli, että olin laittanut puita viimeksi kahden aikaa yöllä ja sama lataus paloi vieläkin pesässä. ”Ajattelin sitten laittaa kellon soimaan puoli seitsemäksi, koska puiden palamisessa tuntui kestävän niin kauan”.

Jäin vain epäselväksi että missä.

Heräsin aamukuudelta. Tupa tuntui viileältä ja kamiina oli pimeä. Herätin pojan ja kävimme seuraavanlaisen keskustelun:
”Kamiina on sammunut”.
”Hmmmmm?” (unista muminaa)
”Pitäisköhän laittaa puita?”
”Hmmmmm.”
Poika nousi puolittain istumaan, katsoi hetken sammunutta kamiinaa, painoi sitten päänsä takaisin tyynyyn ja jatkoi unia. En jaksanut nousta, vaan vedin makuupussin vetoketjun tiukemmin kiinni ja päätin jatkaa koisaamista. Parin tunnin päästä heräsimme viileässä tuvassa, eikä poika muistanut aamuepisodista mitään.

Aamupalan runsaus yllätti meidät täysin. Edellisenä iltana tuntui, että kaikessa pitää säännöstellä, mutta lopulta emme jaksaneet syödä jäljellä olevaa sapuskaa. Edessä odotti uusi kuuden kilometrin tarpominen tiettömällä jääkentällä. Paluumatka osoittautui hieman helpommaksi, koska edellisen päivän jäljet helpottivat kulkua. Tarpominen lumessa eteni rivakasti ja tauolla veikkasimme, miten pitkä matka oli kuljettu. Minä heitin 4 kilometriä, poika 4,3 kilometriä. Puhelimen matkamittari näytti tasan 4,3 km! Kaveri on käsittämätön arvaaja. Kuuden kilometrin jälkeen pääsimme latu-uralle.

Sunnuntaiaamuna: Bye bye Hauto-Koisti

Paluumatka eteni sujuvasti aina Keilankannan sillalle asti. Pitkin matkaa vastaan tuli hiihtäjiä, jotka pyyhkäisivät vauhdilla ohi. Luisteluhiihtäjien kohdalla siirryimme syrjään, ettemme häirinneet heidän matkaa. Sitten vastaan tuli mies ja nainen, jotka hiihtivät rinnakkain perinteisellä tyylillä. Latujen väliin jäi se puolitoistametriä tasamaata, joten siirryimme hieman keskemmällä, että hiihtäjät pääsisivät molemmilta puolilta ohi. Mies päättikin vaihtaa ladulta vapaan tyylin hiihtoon vain kymmenisen metriä ennen kohtaamista ja pysähtyi suoraan eteemme.

”Kuopion kaupunki on kieltänyt kävelyn hiihtoladulla. Voitteko siirtyi vaikka tuonne moottorikelkkauralle.”


Olin niin väsynyt ja tyrmistynyt, että siirryimme sanaakaan sanomatta pois radalta. En jaksanut rueta vääntämään siitä, että kova hiihtorata ei mene rikki kävellessä ja väistämme kaikkia hiihtäjiä, kuten jalankulkijoiden pitää. Kelkkaura oli vanha, pehmeä ja raskas kävellä. Jatkoimme matkaa parisataa metriä kunnes sanoin pojalle, että palataan takaisin jääbaanalle. Olen kuullut juttuja laturaivosta, tosin tämä kohtaaminen oli korkeintaan latupaheksuntaa. Enivei, loppumatka sujui ilman välikohtauksia. Viikonlopun reissulle kertyi matkaa yhteensä 33 kilometriä.

4 kommenttia:

  1. Luin tämän jo aikaisemmin, mutta en ehtinyt silloin kommentoimaan. Ihan hemmetin hauska juttu, vaikka kaikki ei mennytkään ihan putkeen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Satu. Itse asiassa nuo kommellukset ovat aina reissun suola :)

      Poista