Äsken vietettiin miesten päivää. Outo konsepti, josta annan nyt palautetta niin että paukkuu. Miesten päivä? Mitä hittoa! Me emme ole miehiä! Tai siis olemme, mutta kaikki vähän erilaisia, ei "vain" miehiä. Tarkoitan, että sama jos autoja kutsuttaisiin vain autoiksi. Ei! Autot ovat nissaneita, mersuja, saabeja, opeleita, ladoja, formuloita jne.
En nyt tarkoita, että jokaisella miehellä pitäisi olla oma päivä. Tavallaanhan näin jo on: niitä kutsutaan nimipäiviksi. Tarkoitan, että meissä miehissä on ryhmiä, joiden ominaisuuksia pitäisi juhlistaa ja tuoda esille erilaisilla miesten päivillä. Tässä ehdotukseni uusille liputuspäiville, merkkaa kalenteriisi:
Ikämiesten päivä
Ikämiesten päivä on vuoden alussa, 10 tammikuuta. Ikämiehelle jokainen eletty vuosi on saavutus ja uusi vuosi mahdollisesti se viimeinen. Juhlitaan siis elettyä elämää ja toivotaan, että lähtö tästä maailmasta olisi kivuttomampaa kuin tänne syntyminen.
Ukkomiesten päivä
Tämän päivän paikka vaihtelee, koska se on juhannuksen jälkeinen maanantai. Miksi? No siksi, että juhannushäiden jälkeen arkeen putkahtaa taas liuta tuoreita ukkomiehiä. Sormuksessa näkyy "parasta ennen" -päivämäärä ja tästä eteenpäin tarvitset luvan kaikkeen mitä suunnittelet tekeväsi: luvan lähteä kavereiden kanssa kalaan, baariin, keikalle, elokuviin... Mutta tämähän on tuttua, koska junnuna luvan antoi äiti, häiden jälkeen lastesi äiti.
Poikamiesten päivä
... on heinäkuun 1. päivä. Ja tunnustan, tämän päivämäärän valitsin ihan subjektiivisista nostalgiasyistä. Vietin lapsuuden ja nuoruuden Suonenjoella, pienessä mansikkapitäjässä. Korjaan: kaupungissa (vuodesta 1977). Joka kesä paikkakunnalle saapui tuhansia nuoria mansikkatiloille poimimaan marjoja. Nykyään poimijat tulevat ukrainasta ja venäjältä, 80-luvulla Helsingistä, Jyväskylästä, Kajaanista, Oulusta, Rovaniemeltä jne. Heinäkuu oli kylän poikamiehille juhla-aikaa. Viikonloppuna Mansikkamajan keikkapaikalla solmittiin ihmissuhteita, joista osa johti pikapanoon, osa avioliittoon ja kaikkea siltä väliltä. Heinäkuun ensimmäisenä juhlitaan siis poikamiehiä ja vuoden päästä samat kaverit saattavat viettää sitten ukkomiesten päivää.
Setämiesten päivä
Tämä juhlapäivä sijoittuu syksyn kurjimpaan aikaan joskus lokakuun alkupäiville. Vuodenaika muistuttaa setämiestä: pimeä, kylmä, surkea ja onneton. Setämiehen mieli on jo jähmettynyt kuin alkutalven routiva maa ja hiukset harvenevat päästä kuin lehdet syksyisestä puusta. Joskus voi tulla kuulaan kirkkaita, aurinkoisia päiviä, ja samoin setämiehen silmiin voi syttyä se leikkisä pilke, joka niissä kimmelsi vuosikymmeniä sitten. Mutta siinä missä syksy saa, setämies ei saa enää. Juhlitaan siis setämiestä vielä kun ehditään. Eipä tuota syksyssä paljoa muuta juhlimista olekaan.
Tiesittekö, että ennen vanhaa juotiin 4 - 5 litraa olutta per nenä per päivä? Tämä tarina on tosi. Tämä käy ilmi entisaikojen tilinpitokirjoista, joita on säilynyt mm. Raaseporin linnan ajoilta 1500-luvulta. Aikamoista! Moiseen tissutteluun oli ihan järkevä syy, sillä keskiajalla vesi ei ollut välttämättä juomakelpoista. Kun Raaseporin linna aikoinaan 1300-luvulla rakennettiin kalliosaarelle, sitä ympäröivä Raaseporinjoki toimi linnan viemärinä: vesivessa tarkoitti paskomista virtaavaan veteen ja samoihin aaltoihin heitettiin muukin yhdyskuntajäte. Olut oli siis vettä terveellisempi vaihtoehto.
.
Raaseporin linna, fasadi 1500-luvulla. Tussipiirros Svante Magnus Schjerfbeck 1887. Kuva: Finna.fi
Näin bissen ystävänä kiinnosti, minkälaista olutta linnan panimossa valmistettiin. Keskiajan yhteiskunta oli hierarkinen ja se näkyi myös tässä asiassa. Oluet jaoteltiin yhteiskuntaluokkien mukaan:
- Parasta oli herrainolut (herreöl), jonka valmistuksessa käytettiin eniten humalaa ja maltaita. Herrainolut vastasi vahvuudeltaan nykyistä keskiolutta.
- Seuraavana tuli voudinolut (fogdeöl), joka oli hieman miedompaa ja sitä tissutteli pienemmät viskaalit.
- Armeija ja osa linnan väestä sai soinienolutta (svenneöl), jossa alkoholia oli saman verran kuin kotikaljassa.
- Halvinta oli kalja (spisöl), jossa alkoholia oli vain nimeksi.
Oluenpanoa Raaseporin linnassa vuoden 1550 tienoilta. Olaus Magnuksen piirros.
Raaseporin linnan kulta-aika kesti 1500-luvun alkuun asti. Maan kohoamisen myötä linnaa ympäröivä vesistö muuttui niin matalaksi, että laivat eivät pääseet enää perille ja linna menetti vesiyhteyden muuhun valtakuntaa. Tammisaaren ja Helsingin perustamisen aikoihin 1550-luvulla linna oli jo pahasti rapistunut. Viimeinen naula arkkuun saatiin, kun linnan rakenteet pettivät keväällä 1558 ja olutkellarin katto romahti tynnyrien päälle. 30 tynnyriä linnan parasta olutta valui maahan. Kävi siis klassisesti: kun kaljat kaatuu maahan, bileet loppuu kuin seinään.
Raaseporin linna ennen restaurointia. Valokuva vuodelta 1880. Kuva: Finna.fi
Linna sai rapistua rauhassa 350 vuotta. Vasta 1800-luvun lopulla rakennusta alettiin entisöimään. Ensimmäisenä piti raivata tieltä satojen vuosien aikana kasvaneet puut ja muu kasvusto. Tänä päivänä Raaseporin linnan rauniot on hieno matkailunähtävyys, ainakin näin linnabongarin silmin katsottuna.
Viime elokuussa teimme kesälomareissun Hankoon. Kävin Hangossa viimeksi 90-luvulla ja silloinkin vain pikaisesti päiväreissulla lasten syyslomaviikon aikana, eli muistikuvani paikasta olivat jo ajan haalistamat. Vaimo taas on asunut aikoinaan Hangossa ja käynyt siellä peruskoulun ala-astetta. Hän toimi siis alkuasukasoppaana ja esitteli minulle lapsuutensa kaupunkia, joka on tietysti aikojen saatossa ehtinyt myös muuttua. Mutta paljon on historian havinaa sekä ranta ja meri, jotka eivät muutu meidän elinaikana.
Hangon vapaudenpatsas muistuttaa niemen sotaisasta lähihistoriasta. Obeliski valmistus Saksan itämeren divisioonan vuoden 1918 Hangon maihinnousun muistoksi ja se on poliittisista syistä ehditty purkaa jo kahdesti. Vuonna 1960 patsas pysytettiin uudestaan, mutta siitä poistettiin alkuperäinen teksti ja saksalaista sotilasta esittävä korkokuva.
Kuvassa kulkuvälineemme. Jopo rullaa hyvin tasaisessa maastossa.
Yövyimme Airb&b majoituksessa, jota isännöin vaimoni entinen luokkakaveri ja hänen miehensä. Majoituksesta oli vain viiden minuutin matka keskustaan, ja liikkuminen sujui vaivattomasti jopoilla. Ensimmäisenä päivänä pyöräilimme itäsatamaan, jonka punaisissa makasiineissa on ravintoloita vieri vieressä. Moinen rypäs ruokapaikkoja aiheutti heti valinnan vaikeutta. Aikamme haahuiltua päädyimme Skiffersiin ja valitsimme vapaana olevan pöydän kaukana muista koska korona. Tarjoilija toi menun, jota tavasin hieman kummissani. Kun hän palasi ottamaan tilausta, rohkaisin itseni ja kysyin tyhmän kysymyksen:
- Tässä listalla on "liuskoja". Mitä ne on? - Pizzoja. Ne on vain liuskan muotoisia. - Ahaa! No sitten me otetaan KAA4 ja Grand Salami liuskat.
Ei ole Savossa liuskoja.
Itäsataman rantamakasiinien ravintolamaailma
Itäsatamassa tunnelma oli kuin etelän lomalla. Ja tavallaan näin olikin. Hanko on manner-Suomen eteläisin kärki
Kuvassa KAA4 liuska: Korpelan saunapalvikinkkua, Forum d'Ambert AOP sinihomejuustoa ja tuoretta ananasta. Skiffersissä söimme reissun parhaat ruuat. Liuskat ovat alunperin lähteneet epäonnistuneista pizzoista. Liuskojen historista löytyy hauska tarina ravintolan verkkosivuilta.
Vatsa mukavasti pullollaan pyöräilimme leppoisasti läpi kaupungin ja pysähdyimme siellä täällä valokuvaustauolle. Tänä päivänä Hanko on idyllinen kahdeksantuhannen asukkaan kaupunki, jonka asukasluku moninkertaistuu kesän turistikaudella.
Keskustan Hotelli Regatta. Jugend tyylinen rakennus vuodelta 1898, arkkitehti Lars Sonck.
Kino Olympia, Suomen eteläisin elokuvateatteri. Alkuperäinen teatteri oli tällä paikalla vuodesta 1919 mutta tuhoutui sodan aikana. Uusi Kino Olympia avasi ovensa vuonna 1946. Olisi ollut kiva nähdä rakennus sisältä. Visit Hanko -nettisivut mainostaa, että suurin osa sisutuksesta on alkuperäisessä asussa ja aulan lippukassa on nähtävyys jo itsessään. Pitää bongata seuraavalla kerralla.
Rantamaisemaa, taustalla 1880 -luvulla rakennettu Huvila Frenckell.
Toiseen Hankopäivään sisältyi sotaa ja rakkautta. Aloitetaan rakkaudesta. Alkuasukasoppaani (vaimo) opasti meidät Hangon Casinolle, jonka vierestä alkaa 1,5 kilometrin mittainen rakkaudenpolku.
Hangon Casino, rakennettu vuonna 1910. Aikoinaan täällä toimi yksi pohjoisen Euroopan merkittävimmistä kylpylöistä, mutta toinen maailmansota teki toiminnasta lopun.
Voisiko näissä maisemissa (Rakkauspolulla) rakastua? No mikä jottei! Tosin rakasteluun maasto on vähän liian kallioinen.
Polun nähtävyyksiin kuuluu Puistovuoren hiidenkirnu.
Polun puolivälissä tuli vastaa reitin sotainen osuus. Talvisota syttyi 30.11.1939 ja kesti 105 päivää. Sodan aikana Hankoa pommitettiin 72 päivän ajan: eniten kaikista Suomen kaupungeista. Suurin osa pommituksista selittyy sillä, että venäläisten pommituslennot suuntautuivat syvällä Suomen alueella ja paluumatkalla lentokoneet pudottivat yli jääneet pommit Hankoon ennen paluuta Neuvostoliittoon. Pommituksissa kuoli 6 hankolaista ja 168 rakennusta tuhoutui tai vaurioitui. Isommilta henkilövahingoilta vältyttiin, koska Hangon asukkaat oli evakuoitu muualle Suomeen.
Bloggaaja pitää vahtia vihulaisen varalta. Voit siis lukea tätä tarinaa turvallisin mielin.
Talvisodan jälkeen tehdyssä rauhansopimuksessa Suomi joutui vuokraamaan Hankoniemen Neuvostoliitolle. Vuokra-ajaksi sovittiin 30 vuotta. Hanko luovutettiin maaliskuussa 1940 ja hankolaiset menettivät kotinsa. Kun jatkosota syttyi kesäkuussa 1941, neuvostoliittolaiset pitivät asemansa joulukuuhun asti, kunnes sotilaat evakuoitiin laivolla ja suomalaiset valtasivat niemen takaisin. Hangon jälleenrakennustyöt aloitettiin välittömästi.
Kyltin teksti: "Puistovuoren kivikorsuihin majoittuivat sodan syttymisen jälkeen 1941 neuvostotukikohdan 158. rannikkopatteriston 50 miestä. Puistovuoren kevyt rannikkopatteri oli varutettu 45 mm:n rannikkotykein, joita käytettiin saksalaisten syöksypommittajien torjumiseen. Eteläisillä kallioilla on säilynyt tulenjohtokorsu sekä osittaisia ilmatorjunta- ja konekivääripesäkkeitä".
Rakkaudenpolun jälkeen oli vuorossa Hangon vesitorni. Torni on 48 metriä korkea ja sen laella sijaitsee näköalatasanne. Saavuimme tornin juurelle hyvissä ajoin ennen sen avautumista, ja paikalla oli myös puolentusinaa muita turisteja. Torniin noustiin "ruokakunnittain" ja hissimatka ylös sujui verkkaisesti. Onneksi lomalaisilla ei ollut kiirettä.
Hangon vesitorni rakennettiin vuonna 1943 sodassa tuhoutuneet vanhan vesitornin tilalle.
Kuvan yläreunassa näkyvässä niemenkärjessä kiertää edellä mainittu Rakkaudenpolku.
Vesitornin naapurissa on Hangon kirkko.
Ennen seuraavaa matkakohdetta piipahdimme taas syömässä itäsatamassa. Tällä kertaa valitsimme Hangon Makaronitehtaan, joka mainostaa tekevänsä Suomen parasta ja tuoreinta luomupastaa. Ruoka oli ihan ok, mutta ei nostanut tunnelmaa arjen yläpuolelle. Eli Skiffer naapurissa vei tällä kertaa voiton ravintolakisassa.
Fungi: suppilovahvero-tattipasta. Ihan ok.
Seuraavaksi piti pukeutua lämpimästi, sillä edessä oli merimatka Gustavsvärnin linnoitukselle. Linnakesaari sijaitsee noin kolme kilometriä Hangosta luonaaseen, ja siirtymä tapahtui merivoimien joukkojenkuljetusveneellä. Voin muuten vakuuttaa, että vauhti oli hurjaa! Lyhyt merimatka oli elämys tällaisille sisämaan eläjille.
Hanko, Gustavsvärn. Lentokuva Hannu Vallas 27.05.2003. Lähde: Finna.fi
Ruotsalaiset aloittivat Gustavsvärnin linnoittamisen 1700-luvulla osana Hangon linnoitusta, joka suojasi satamaan vievää meriväylää. 1800-luvulla Gustavsvärn jäi Venäjälle.Venäläiset pitivät linnoitusta merkityksettömänä ja yrittivät räjäyttää sen vuonna 1854. Saaren ensimmäinen majakka rakennettiin vuonna 1868.
Saarella on entinen sumusireeninhoitajan talo, jonka majakkaseura on vuokrannut metsähallitukselta. Seura on kunnostanut talon mahdollisimman alkuperäiseen asuun.
Nykyinen, 10 metriä korkea majakka on vuodelta 1951.
Onnellinen linnabongari (allekirjoittanut) sai taas yhden kohteen nähdyt -listalle.
Linnoituksen raunioilla päässäni alkoi soimaan Keko Salatan "Varo Vaaraa". Onko tuttu? Biisissä varoitellaan kaikista mahdollisista vaaroista, mitä elämä voi eteen tuoda: varo punkkeja, tulta, puhelinmyyjiä, myrkkysieniä, pimeitä kujia, velkaantumista jne. Laitan tähän linkin Keko Salatan musavideoon. Seuraavista valokuvista ymmärrätte varmaan, mitä ajan takaa...
Onneksi edes jokin asia oli sallittua!
Illalla oli vuorossa bileet, sillä vaimoni osallistui ala-asteaikaisten koulukavereidensa luokkakokoukseen. Jälleennäkeminen oli todella lämminhenkinen ja riemukas. Oli mukava olla kärpäsenä katossa, tai tässä tapauksessa kärpäsenä samassa pöytäseurueessa, ja seurata miten vanhat ystävät muistelivat kouluaikoja ja kertoivat, miten elämä oli sen jälkeen heitä kuljettanut. Aika meni kuin siivillä ja valomerkin jälkeen jopoilimme vaimon kanssa takaisin majoitukseen.
Yksi ruokakuva lisää: Savulohisalaatti a'la Coco Hanko
Coco Hangon seinällä oleva mietelause kiteyttää hyvin täydellisen lomapäivän ainekset.
Seuraavana aamuna tunsin pientä päänsärkyä ja hieman huteraa oloa. Ei, kyseessä ei ollut korona vaan ilmeisesti edellisen illan runsas "meri-ilma ja ulkoilu" vaati veronsa. Vaimo patisti meidät liikeelle, koska "liike on lääke". Niinpä hyppäsin jopon satulaan ja suunnistimme kohti pienellä Mäntysaarella sijaitsevaa Neljän Tuulen Tupaa. Sen omisti aikoinaan itse Suomen marsalkka Mannerheim.
Hangossa on jopoilijoille ihan oma patsas!
Mäntysaareen pääsee pitkin idyllistä rantatietä.
Täällä Carl Gustav möi aikoinaan kahvia ja pullaa, ennen kuin ryhtyi johtamaan Suomen armeijaa toisessa maailmansodassa.
Kyllähän merenrantamaisema on järkyttävän kaunis. Ei ihme että vaimo joskus haikailee takaisin Hankoon.
Tienvarressa paluumatkalla Mäntysaaresta on toinen toistaan hienompia pitsihuviloita. Vastaavaa en ole nähnyt missään muualla Suomessa. Vanhimmat ovat 1800 -luvulta.
Neljän Tuulen Tuvan kahvi ja sämpylä piristi sen verran oloa, että päätimme käydä museossa. Hangon museo on itäsatamassa rantamakasiinien takana sijaitsevassa kivirakennuksessa. Museossa on vuosittain vaihtuva näyttely.
Pakko tunnustaa että käynti oli pettymys. Esillä oli "Come to Finland - Riemuhuuto Paratiisista" näyttely, jossa esiteltiin matkailujulisteita 1900-luvun alusta tähän päivään. Museossa oli siis pelkkiä julisteita, ei mitään muuta. Kiersimme salin, kiitimme museovirkailijaa ja lähdimme pois. Onneksi meillä oli museokortit, joten rahanmenoa ei tarvinnut harmitella. Tulipahan käytyä.
Vuonna 1952 Suomen matkailua markkinoitiin tissijulisteella. Tänä päivänä tämä nostattaisi somessa totaalisen paskamyrskyn.
Museon pihamaalla oli sentään jotain nähtävää: Vanha tykki.
Tuttavapariskuntamme vei meidän seuraavaksi Itämerenporttiin. Itämerenportti on Hangon edustalla Smultrongrundet -nimisellä luodolla sijaitseva vierasvenesatama, jossa on Ravintola Hangon Portti, yleiset saunat, wc:t, pesutupa, jätepiste ja uimaranta. Luodolle pääsee pienellä moottorilautalla ja matka kestää noin minuutin. Hyppäsimme satamassa lautan kyytiin ja kävimme terassilla ihailemassa merellisiä maisemia kylmän juoman kera.
Päivän päätteeksi kävimme vielä pyöräilemässä Tulliniemessä, joka on manner-Suomen eteläisin kohta. Paluumatkalla kiipesimme Kuningattarenvuoren näköalatorniin ja ihailimme Hankoa ilta-auringon paisteessa. Maisemaa katsellessa minun oli helppo yhtyä vaimon päätökseen: Tänne tullaan vielä uudestaan.
Tulliniemen rantaa. Hangossa on hiekkarantaa yhteensä huimat 30 kilometriä!
