Siitä on reilu kolme vuotta, kun Depeche Mode valloitti Hartwall Areenan. Pitkäaikainen fanitus sai kruunun upealla keikalla. 2013
ilmestynyt Delta Machine on soinut siitä
asti enempi ja vähempi aktiivisesti levylautasella. Kunnes uusi albumi Spirit putkahti maailmaan.
Päätin tällä kertaa uppoutua syvemmälle Depeche Moden
maailmaan. Sen lisäksi että yhtye tekee lähes täydellistä mollipoppia, heidän
sanoitukset uivat syvissä ja synkissä vesissä. Juuri tuo synkkyys on kiehtonut
minua alusta lähtien. Se, miten bändi julistaa mm. ateismin ilosanomaa
kappaleissa Blasphemous Rumours ja Personal Jesus. Kuuntelin siis uuden
albumin ja otin selvää, mikä bändiä tällä kertaa riivaa.
Going Backwards
Aloitusraita on vihainen saarna siitä, miten me ihmiset
olemme taantuneet. Havainto on tässä ajassa naulan kantaan. Olemme menettäneet
sielumme ja palanneet elämään luolamiehen menttaliteetilla. Ammumme taivaalle
sateliitit, jotka välittävät reaaliajassa kuvaa kuolemasta ja kauheuksista. Miten
reagoimme? ”We feel nothing inside”.
Niin totta.
Where’s the
Revolution
Revolution jatkaa ihmiskunnan sättimistä. Kuka tekee
päätökset, sinä vai uskontosi? Sinä vai hallituksesi?
”Where’s the
revolution
Come on People, You’re
letting me down”
Dave on pettynyt ihmisiin. Meitä kusetetaan, käytetään
hyväksi, tuhotaan ja alistetaan. Mutta missä on vallankumous? Miksei kukaan
nouse vallitsevaa järjestelmää vastaan? Lopuksi Dave hokee ja maanittelee:
”The Train is coming
Get on board”
Muutoksen juna tulee ja Depeche Mode pyytää kaikkia mukaan.
Tule nyt, tule nyt.
The Worst Crime
Toivo on mennyt. Meillä oli aikaa, mutta teimme kuitenkin
pahimman rikoksen. Ja nyt väkijoukko odottaa lynkkausta, johon he itse ovat
syypäitä.
Mikä tuo pahin rikos voi olla? Apatia, saamattomuus,
piittaamattomuus, laiminlyönti. Voimme syyttää valemediaa, johtajia ja
olosuhteita, mutta perimmäinen kysymys kuuluu: Miksi emme tehneet mitään, kun
kaikki tapahtui? Jälkiviisaana etsimme syntipukkeja ja tuomitsemme heidät
kuolemaan, vaikka koko apaattinen yhteiskunta antoi kaiken tapahtua. ”We did the worst Crime”.
Scum
Scum on jo suoraa, säälimätöntä sättimistä. Kun tähän
pisteeseen on tultu, Dave haistattaa paskat kaikille. Hey Scum! Hei paska, mitä olet koskaan tehnyt kenenkään puolesta?
Et mitään. Et saanut elämäsi aikana mitään hyvää aikaiseksi ja lopulta
kadotit oman poikasi. Älä tule mulle selittämään. Ota ase kauniiseen käteen
ja ammu itsesi. ”Hey Scum. Pull the
Trigger!”.
You Move
Viidennessä kappaleessa siirrytään yhteiskunnallisista
aiheista parisuhteen raadollisuuteen. Dave kuulostaa kylmältä ja kiihottuneelta
hokiessaan ”I like the way You Move”.
Suhde on ohi, menetetty mahdollisuus vaivaa naista ja hän haluaa vielä
keskustella, miten kaikki olisi voinut mennä. Miestä ei kiinnosta. Hän ei halua
enää sitoutua, mutta pitää edelleen naisen muuveista ja on valmis panemaan.
Cover Me
Tätä biisiä kuunnellessa koin oivalluksen:
Tämähän tapahtuu Suomessa! Tarkemmin sanottuna Lapissa. Parisuhde on uppoamassa
ja viimeisenä pelastusrenkaana he päättävät vielä kerran etsiä suojaa
toisistaan. Ei auta, koska sekä parisuhde että ilmasto ovat pakkasen
puolella. He ovat kahdestaan revontulien maassa: ”Way up here with the Northern Lights”.
”I picture us in
another life, where we all superstars”
Eternal
Martin Goren hymnimäinen Eternal
on makaaberi maailmanlopun rakkauslaulu. Poor
little one, hän laulaa eloonjääneelle. Musta pilvi nousee ja taivaalta
sataa radioaktiivista vettä. Maailmanlopun kynnyksellä Martin kertoo olevansa
naista varten ja rakastavansa häntä ”kuten kuka tahansa mies tekisi”. ”I’ll be there for You always. You are my
Eternal Love”.
Levyn ainoassa rakkauslaulussa kaksi onnetonta rakastaa
toisiaan, koska vaihtoehtoja ei enää ole.
Poison Heart
Myrkkysydän on kuin Black Jazzia. Uusi musiikkikategoria,
New Orleans kohtaa hautajaiset.
”You know it’s time to
breakup
You’ll always be alone”.
Mies tiesi alusta lähtien, että nainen on myrkkyä. Silti hän
lähti tämän mukaan, tietäen että kaikki tulee vielä päättymään. Mikä ajoi
miehen parisuhteeseen? Maailman paras pano?
So much Love
Nimestään huolimatta tämä on albumin häiritsevin biisi. ”There is so much love in me” jyrää niin
ahdistavasti, että kuulijan hälytyskellot alkavat soida.
”You can despise me
Demonise me
It satisfies me so”
Onko kyseessä sadistinen hyväksikäyttäjä? Ahdistelija?
Stalkkeri? Sarjaraiskaaja? Melko usein Depeche Moden kappaleisiin kätkeytyy
jotain pervoa ja kieroa. Tämä on yksi niistä.
Poorman
”Hey there’s no news
Poorman’s still got
the blues
Corporations get the
breaks
keeping almost
everything they make”.
Nyt ollaan bluesissa. Mikään ei muuttunutkaan. Melodia ja
lyriikka ovat lannistuneita, toteavia: Näin se vain menee. Köyhät köyhtyvät ja
rikkaat rikastuvat, valitettavasti.
No More (This is the
Last Time)
Parisuhde on ohi. Valheet ja virheet ovat tehneet
tehtävänsä. Mutta lopussa on kuitenkin jotain lohduttavaa: lupaus uudesta
alusta.
”This is the last time
I say Goodbye.
The last time
then We won’t have to
lie”.
Our crimes will pass
us by
Crimes, they always
fade and die
All those memories,
all our pain
slowly dissapear like
a falling rain”.
Fail
Viimeisellä raidalla Martin Gore vielä toteaa, että me
ollaan menty metsään. Mutta kappale on melodialtaan melkein duurissa.
Sarkastista ristiriitaa?
”Oh, we’re fucked
Oh, we’re failed”
Depeche Mode on ollut vihainen ennenkin, mutta nyt lyriikat
tuntuvat kumpuavan reaalielämästä ja yhteiskunnan kokemista mullistuksista.
Soiko kappaleissa jopa katkeruus Brexitistä? Tulkinta jää kuulijan vastuulle.
Joka tapauksessa albumin sanoma on: Meillä on valinnanvapaus. Tiedämme mikä on
oikein ja väärin. Tästä huolimatta olemme vaipuneet koomaan ja antaneet
maailman luisua tuhon partaalle. Syy ei ole kasvottomissa voimissa vaan meissä.
Missä on vallankumous?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti