Pahantuulinen hiihtäjä

Per…. mikä reissu. Ei mennyt ihan putkeen. Piti olla rento ja reipas aamulenkki jäällä mutta mitä vielä. Kaikkea muuta.

Kanssahiihtäjien lisäksi myös keli voi olla paska. Ja ne potkukelkat....

Lähdin tarkoituksella aikaisin aamulla, että saisin lykkiä perinteistä rauhassa. Heti jäälle päästyäni huomasin, että en ole yksin. Tähän aikaan kevättalvesta järven jäällä olevaa latua ei enää kunnosteta, joten umpihankeen hiihdettyä raidetta pitkin taapersi kolme reipasta mummoa. Reipasta henkisesti, ei fyysisesti. Raahustin heidän perässä puoli kilometriä kunnes päreeni paloi ja lähdin ohittamaan umpihangessa. Voin sanoa että olipahan urakka.

Mikään ei ota niin paljon päähän kuin edessä hidastelevat sunnuntai… korjaan lauantaihiihtäjät. Ja ne veteraanit, jotka suihkivat ohi luistelutyylillä ja saavat itseni näyttämään naurettavalta. Ja ne, jotka hiihtävät samaa vauhtia ja niin imussa, että hengitys tuntuu selässä. Mutta ei tämäkään ole pahinta. Pahinta ovat juttelijat.

Helvetin kiva tulla tällaiselle nuotiopaikalle ja turata märkien puiden kanssa puoli tuntia. Ja juuri kun puut syttyvät, paikalle pärähtää kymmenkunta iloisesti juttelevaa kuntoilijaa. Mietin mielessäni: Voi luoja, ota minut pois täältä...

Minä olen sitä mieltä, että ladulle ei lähdetä rupattelemaan. Sinne lähdetään hiihtämään. Mitä hemmetin järkeä on tervehtiä ventovieraita järven jäällä, kun en tervehdi heitä muuallakaan. Laavulla nuotion ääressä nuo yltiösosiaaliset yksilöt ovat todellinen pain in the ass. He tuppautuvat viereen istumaan ja aloittavat keskustelun: ”Upea hiihtokeli tänään”. No niin on, tiedän sen sanomattakin. Miksi helvetissä itsestäänselvyydet pitää sanoa ääneen? Ja miksi niitä toisia itsestäänselvyyksiä ei koskaan sanota ääneen kuten: ”Näytät olevan aika paskassa kunnossa. Kannattaako sun olla täällä ladun tukkona?” tai ”Oot sitten ostanut vehkeet niin viimeisen päälle. Minkä takia? En nähnyt sua Lahden MM-hiihdoissa. Vähän sama kuin ostaisi F1 formulan työmatkoja varten”. Ei, niin ei saa sanoa.

Aprillia. Tänään on nimittäin aprillipäivä. Aamun hiihtolenkki oli todellisuudessa aivan loistava. Heräsin jo varttia vailla kuusi ja kävelin sukset kainalossa Kallaveden rannalle. Siitä välineet jalkaan ja eikun laudulle. Aamu oli vielä hämärä eikä jäällä ollut ristinsielua. Puolen tunnin hiihdon jälkeen todistin upeaa auringonnousua. Pakkasta semmoiset pari astetta ja pieni tuulenvire, eli täydellinen hiihtokeli. Vaikka päivät ovat sateisia ja sohjoisia, yöpakkasen jäljiltä jäällä oleva latu oli kova ja hyvä hiihtää. Laavullakaan ei ollut muita, vaan sain käristää makkaraa kaikessa rauhassa.

Siinä ylhäisessä yksinäisyydessä tuli mieleen, että meikäläinen alkaa vanheta. Miten muuten on selitettävissä, että hiihdän lauantaina aamukuudelta järven jäälle katsomaan auringonnousua? Ei olisi nuorempana tullut mieleenkään.

Nuotion ääressä muistelin erästä 70-luvun länkkäriä nimeltä Pieni Suuri Mies. Elokuvassa Dustin Hoffman näyttelee 1800-luvun villissä lännessä nuorta miestä, jonka intiaanit ovat kasvattaneet. Kaveri ei ole intiaani, muttei tunne itseä valkoihoiseksikaan.

Elokuvan loppupuolella on kohtaus, jossa Dustinin kasvatti-isä päättää lähteä erämaahan kuolemaan. It’s a good day to die, hän tuumaa ottopojalleen. Dustin lähtee mukaan viimeiselle matkalle. He kulkevat yhdessä autiomaahan, kunnes intiaanipäällikkö asettuu selälleen kalliolle ja sulkee silmänsä. Hetken päästä taivas repeää ja alkaa sataa. Dustinin itkiessä menetystään päällikkö herää vesisateeseen, nousee istumaan ja toteaa, ettei tämä ollutkaan se päivä. Mennään kotiin.

Mitenkähän tuo toimisi täällä? Saan talvella tunteen, että nyt on aika lähteä. Otan sukset, sauvat ja repun. Reppuun pakkaan viisi kiloa kiuaskiviä. Kiuaskivet siksi, etten kevätjäiden lähdettyä palaa kellumaan uimarannalle lapsia säikyttelemään. Sitten vain hiihtämään järvenselälle kunnes oikea paikka löytyy, sukset pois ja jäälle pötkälleen. Keväällä jäidenlähdön aikaan raato humpsahtaa puikoiksi sulaneen jään läpi järven pohjaan ja sen pituinen se. Kaunis loppu. 

En minä vielä ole kuolemassa. Nämä ovat vain näitä viidenkympin aiheuttamia ajatuksia. Jos et ole nähnyt tuota leffaa niin katso ihmeessä, suosittelen. Tässä vielä kuvasatoa aamun hiihtoreissulta:

Rannalla. Aamu alkaa sarastaa.

Vasikkasaaren tuulimylly aamuauringossa

Here comes the sun and I said: It's allright (The Beatles)

Makkara ja kahvi ei maistu missään niin hyvälle kuin ulkona