Fättness päiväkirja: Capri Marina, Kuopio

Tuli taas nälkä. Ja mikäs sen parempi syy lähteä ravintolaan. Tällä kertaa mietimme vaimon kanssa paikkoja, joissa ei ole ennen tullut käytyä. Päädyimme Kuopion satamassa sijaitsevaan Capri Marinaan.

Capri Marina, Tulliportinkatu 1, Kuopio

Capri Marina avattiin vuosi sitten. Vaikka matkaa ravintolaan on vain vajaa kilometri, eivät askeleet ole ennen vieneet Capriin syömään. Selittelen tätä sillä, että paikka sijaitsee vähän syrjässä. Asiasta voidaan olla toki montaa mieltä. Jos saavut Kuopioon veneellä, nouset venesataman laiturilta suoraan ravintolan eteen.

 Ensivaikutelma on piristävän merellinen. Sopii hyvin miljööseen, sillä ikkunoista näkyy savolainen meri: Kallavesi. Olimme liikkeellä maanantai-iltana eikä paikassa ollut tungosta. Ravintolan edessä on suuri terassi joka jäi testaamatta, koska taivaalta valui vettä. Ystävällinen tarjoilija johdatti meidät rauhalliseen nurkkapöytään.

En alun perin ajatellut syödä kalaruokaa, mutta atmosfääri inspiroi kokeilemaan. A’ la carte listalla oli monenlaista merenelävää: mustekalaa, kalmaria, simpukoita, tonnikalaa, miekkakalaa. Päädyin tonnikalapihviin, koska minulla oli nälkä ja valinta tuntui kohtuullisen turvalliselle. Vaimo tilasi Lasagna Di Terran, lihatäytteisen lasagnen.

Alkupalaksi söimme italialaisen tapaslautasen kahteen pekkaan. Tapas on aina hyvää, eikä sitä voi oikeastaan tarjoilla väärin: juustoa, leikkeleitä, oliivia, munakoisoa, tomaattia, hillosipulia, kasviksia. Yhdeksän euron tapaslautasesta riittää sopivasti kahdelle, jos pääruuaksi ottaa tuhdimpaa evästä. 

Pahoittelen kuvan laatua. Tapaslautanen maistui paremmalle kuin näyttää

Viinien valinta on aina samanlaista rakettitiedettä. Koetin vaikuttaa fiksulle kun kyselin valkoviinien ominaisuuksia ja päädyin sitten erääseen vaihtoehtoon (en muista nimeä) tarjoilijan lempeällä johdatuksella. Viini itsessään oli meikäläisen maksuun ehkä hieman liian makeaa, mutta sopi ruuan kanssa kun nappi silmään. Tai kuin hanska käteen. Tai kuin suutarin sormi.... no, te saitte jo kopin. Vaimo kehuskeli lihalasagnetta hyväksi ja täyttäväksi.

Tonnikalapihvin kanssa oli viisi uutta perunaa, joten nälkä hävisi sitä mukaan kun annos hupeni ääntä kohti. Lopuksi kaavin viimeisetkin kastikkeenrippeet lautaselta. Summa summarum: ruoka oli hyvää ja tarjoilu pelasi mukavasti ja myös yllättävän nopeasti. Alkupalan ja pääruuan välissä oli tuskin viiden minuutin käppiä. 

Tonnikalapihvikuvan kanssa pätee edellinen kuvateksti. Meikäläisestä ei saa ruokakuvaajaa.

Ruokien hinnat ovat lompakkoystävällisiä. Jos haluat syödä edullisemmin, Lasagna di Terra kustantaa vain 12 €. Tonno alla Ghiotta (Tonnikalapihvi) maksoi 25 € ja oli kyllä hintansa väärtti. Listan kallein annos on Pesce Spada al Salmoriglio, Miekkakalapihvi. Pitää testata ensi kerralla.

Capri Marina on mukava paikka ja ruuat hyviä. Jos veisin vieraita syömään kalaruokaa (ei sitä iänikuista lohta), tekisin valinnan Capri Marinan ja Ravintola Sammon välillä: Savolaista eksotiikkaa haluavan kiikuttaisin syömään Sammon muikkuja. Hieman tyylikkäämpää iltaa odottavan veisin Capri Marinaan maistamaan mustekalaa ja miekkakalaa. Molemmat paikat ovat hyviä, illan seura ja fiilis ratkaisee valinnan.

Lisää Fättness-päiväkirjoja tästä.

Olutsoossia

Viikonloppuna oli taas joutavaa aikaa, joten päätin lähteä pyöräilemään. Tällä kertaa tein yhdistetyn laiva-polkupyörä reissun: Hyppäsin Kuopion satamassa Savonlinnaan menevän risteilylaivan kyytiin, matkustin pyörän kanssa Leppävirralle ja poljin takaisin kotiin. Pyörämatkasta ei ole paljoa kerrottavaa mutta menomatka laivalla oli hieno ja hauska.

M.S.Puijon lähtöajaksi oli merkitty klo 9.00, joten pyöräilin satamaan jo varttia vaille. Laivan edessä oli nainen, joka toimi eräänlaisena sisäänheittäjänä. Hän oli juuri pysäyttänyt ohikävelijän ja haastatteli tätä kohtalaisella suomenkielellä. Odotin rauhassa vuoroani pyörään nojaten ja viimein nainen päästi ohikulkijan menemään. Tiedustelin saako laivaan tuoda polkupyörää, vaikka tiesin vastauksen jo etukäteen. Pyörä nostettiin kyytiin ja seurasin perässä.

Sisäänheittäjä odottaa potentiaalisia asiakkaita

Laivassa on sivupeilit

Lipunmyynnissä kiinnitin huomiota, että miehistö vaikutti aika nuorelle. Kesätyöntekijöitä? Lipunmyyjänä toimi nuori nainen, joka tutki hetken hinnastoa ennen kuin rahasti meikäläistä:

- Kuopio – Leppävirta maksaa 40 euroa ja polkupyörä 10 euroa. 

Sain myös kuulla, että lounas tarjoillaan laivalla klo 11 – 13 ja maksaa 18 euroa. Kiitin infosta ja kipusin yläkannelle odottamaan lähtöä.

Sää oli lämmin, + 19 astetta ja vieno tuuli. Täydellinen pienelle risteilylle. Vikaisin yhdeksältä kelloon, mutta mitään ei tapahtunut. Laiturin puolella oli elämää ja ohjeita huudeltiin puolin ja toisin: - Ota pollari irti! Viimein laiva irtosi satamasta kymmenisen minuuttia myöhässä, mutta minulla ei ollut kiirettä. Alku antoi kutinan, että tämä saattoi olla miehistölle kesän ensimmäinen risteily. Pientä hiomista, hyvä siitä tulee.

Vesillä ei saa juoda vettä.

Juuri kun ehdin miettiä tätä asiaa...

Tarjoilu pelaa myös yläkannelle.

Laivan puksutteli Kallavedellä ja minä sain yläkannelle seurakseni kaksi pariskuntaa sekä satunnaisen matkailijan. Sisäänheittäjänainen ilmestyi paikalle ja kertoi kello yhdentoista lounaskattauksesta. Kun joku kysyi menuuta, nainen vaikeni ja mietti hetken. Sitten hän kääntyi kannoillaan, pyysi meitä odottamaan ja palasi takaisin alakertaan. Jäimme odottamaan, mitä tuleman piti.

Viimein nainen palasi paperinpalanen kädessään. Hän esitteli sitä lähimmälle pariskunnalle, toiselle pariskunnalle, satunnaiselle matkailijalle ja viimeiseksi minulle. Nainen luki kädessään olevan ruutupaperilappusen ääneen:

- Meillä on alkusalaatti. Pääruokana kaslerliha, perunoita ja olutsoossia. Jälkiruoka jäätelö.

Olutsoossia? Meinasin sanoa että jätän väliin koska olen pyörällä, mutta nielaisin vitsin ja tokaisin vain kiitos. Koomisinta koko tilanteessa oli, että hän ojensi lappusta kuin oikeaa ruokalistaa ja kyllä, siinä luki tikkukirjaimin mm. Olutsoossia.

 Laivamatka sujui leppoisasti. Itse asiassa niin leppoisasti, että ajatus paluumatkasta pyöräilemällä ei tuntunutkaan enää niin hyvälle idealle. Taivaalla leijui muutama akuankka-sadepilvi mutta sadetta ei tullut. Konnuksen kanavalla laiva pysähtyi ja odotimme, että kanavan portit aukaistiin ja pääsimme ajamaan sen läpi.

Konnuksen kanava on ns. läpiajettava, eli laivan ei tarvitse pysähtyä kanavassa, koska korkeuseroa on vain parikymmentä senttiä.

Reilun kolmen tunnin jälkeen laiva saapui Leppävirran Unnukan satamaan. Pyöräilin Unnukkaan ja päätin pitää pienen lounastauon. Edessä oli 76 kilometriä polkemista, joten ei passannut ahtaa itseään täyteen. Ravintolan tiskillä tilasin hot dogin. Täälläkin oli kesätyöläisiä ja keskustelumme meni näin:

- Otan hot dogin.

Myyjänä ollut nuorimies hymyili ja kysyi:

- Paljonkos sen hinta oli?

Kysymys sai minut häkeltymään hetkeksi mutta sitten toimin kuten suomalaiset yleensä: taivutin pääni takakenoon ja luin tiskin yläpuolella olevasta mainoksesta:

- 3,50 euroa.

- Ok. Tuon ruuan pöytään.

Samalla tiskille tuli mies, joka palautti tarjottimen täynnä ruokaa. Tilaus ei kuulemma ollut heille, vaan he odottivat aivan erilaista satsia. Nuorimies jaksoi hymyillä vaikka olikin selvästi hukassa. Minua kävi häntä vähän sääliksi, joten jäin itse lähimpään pöytään ja laitoin muovisen tilausnumeron selkeästi esille.

Hot doggia odotellessani hypistelin vichylasia ja mietin, meniköhän kaikki oikein. Sitten huomasin toisen mainoksen jossa luki: Hod dog + juoma 4,50 €. Piru vie, annoin väärän hinnan! Mitä tehdä? Sillä hetkellä tiesin, miltä myyjästä joskus tuntui: Olet juuri rahastanut asiakkaan, lasket rahoja kassaan ja tajuat, että sanoit väärän hinnan. Asiakas odottaa jo tyytyväisenä pöydässä. Mitä teet? Niinpä päätin olla nolaamatta kesätyöntekijää lisää, vaan jätin asia korjaamatta ja kiitin pöytään kannetusta hot dogista. Säästin samalla euron.

Mutta kuten sanonta menee: ei ole olemassa ilmaisia lounaita. Yhdentoistakilometrin pyöräilyn jälkeen hot dog pyörähti mahassa siihen malliin, että käännyin lähimmälle metsäautotielle ja poljin tien sivussa olevan puupinon luokse. Sitten rivakasti housut pois, paperirulla kantoon ja metsään slaavikyykylle. Kävi mielessä että olisikohan sittenkin pitänyt syödä sitä olutsoossia.

Shit happend

 *****

Otsikon kastike jäi sen verran vaivaamaan, että tein vähän salapoliisityötä (= googletin). Tässäpä teille olutsoosin ohje:

1 dl kaupan demi-glase kastikepohjaa
(ja lihasta renssatut roippeet)
1 sipuli
1 rkl voita
½ ploa olutta
4 dl kuohukermaa**
2 tl sinappia
suolaa ja pippuria

Kuori ja pilko sipuli. Paista (lihan roippeet ja) sipuli laakeassa paistinpannussa voissa nätin kullanruskeiksi. Lisää pannulle olut ja anna kiehua kasaan kunnes jäljellä on noin puolet määrästä. Lisää sitten kerma sekä demi-glase ja keitä samalla tavalla kasaan puoleen. Sekoittele vähän väliä, ettei kerma pala pohjaan. Lisää lopuksi sinappi, suolaa maun mukaan ja rouhittua mustapippuria.

Siivilöi kastike lämpimään tarjoiluastiaan ja nauti.

**) Kermaa voi käyttää puolet vähemmän, jos ripottelee ennen nesteen lisäystä reilun ruokalusikallisen vehnäjauhoja pannulle. Tällöin jauhot suurustavat kastikkeen, eikä sitä tarvitse keittää niin paljoa kasaan.

Hyvää juhannusta!

KGB-museo Hotel Viru, Tallinna

En tarkoituksella laita kuvia itse museosta. Kaikki kannattaa kokea paikanpäällä. Jätän myös mehukkaimmat jutut pois, koska oppaan kertomina ne ovat paljon hauskempia.

Kesälomareissulla Tallinnassa törmäsimme eriskummalliseen museoon. Kyseessä on Hotel Virun KGB-museo. Minua historiafriikkinä paikka kiinnosti välittömästi, vaimo lähti mukaan vähemmän innostuneena. Tunnin kestäneen ohjatun kierroksen jälkeen totesimme molemmat, että kyllä kannatti. Museokierros on yksi parhaita, missä olen tähän mennessä ollut mukana.

Hieman historiaa: Viru hotelli rakennettiin Tallinnaan suomalaisvoimin kolmessa vuodessa, ja se valmistui 1972. Virallisesti hotelliin rakennettiin 22 kerrosta, joista ylin toimi ravintolana. Epävirallisesti hotellin tehtiin vielä 23. kerros, jonne sijoitettiin KGB:n hermokeskus. Tarkoitus oli seurata, salakuunnella ja vakoilla hotellissa vierailevia länsimaalaisia. Erityisen tarkkailun alla olivat amerikkalaiset, ulkomaalaiset poliitikot, lehtimiehet ja ulkovirolaiset. Koko hotellista muodostui valtava vakoilukompleksi, valtio valtion sisällä, jossa työskenteli 1000 työntekijää.

Kierros valaisi monta asiaa joita ihmettelin, kun vierailimme aikoinaan mummon kanssa Tallinnassa. Olen kertonut tuosta reissusta postauksessa Vieraana Viron sosialistisessa neuvostotasavallassa 1977. Virolaiset ystävämme varoittivat meitä kaikesta ja mummo muistutteli minua, että suu pitää olla supussa. Meistä tuskin on salaisia nauhoja KGB:n arkistoissa. Sen sijaan riskiryhmään kuuluvia seurattiin mitä mielikuvituksellisimmin keinoin: mikrofoneja kahvilautasissa, ilmiantajia kerrosvahteina, KGB-agentteja taksikuskeiksi naamioituneina. Salakuuntelijat saattoivat majailla vierushuoneessa ja kuvata kohteita seinissä olevien reikien kautta. Enempää en noita tarinoita referoi, käykää itse katsomassa ja kokemassa.

Pidin vuonna 1977 matkapäiväkirjaa, johon kirjasin Tallinnan reissun kohokohdat. Pikkupojalle esim. tulli oli hassujen sääntöjen paikka ja piirsin tilanteesta pilakuvan. Kun mummo näki tämän hän oli kauhuissaan ja vannotti minua pitämään päiväkirjan piilossa siihen asti kun palaamme Suomeen. En ymmärtänyt miksi mutta tottelin silti.

Itse museo käsittää 23. kerroksen ja siellä olevat kaksi huonetta. Esineet ovat mielenkiintoisia ja maisemat komeita, mutta parasta antia koko kierroksella oli opas ja hänen värikkäät tarinansa. Välillä jutut naurattivat, välillä huokaistiin hämmästyksestä. Kertomukset ovat elävää lähihistoriaa ex-naapuristamme Neuvostoliitosta, joka oli oman aikansa Pohjois-Korea. Kaikkea valvottiin, ilmiantajat tekivät töitä ilman työaikoja ja systeemin viholliset vaiennettiin. Viru Hotel oli Neuvostoliiton näyteikkuna ja kulissi länteen. Hotellin avulla kerättiin valtioin kipeästi tarvitsemaa länsivaluuttaa ja samalla esiteltiin vieraille Neuvostosysteemin hienouksia. Systeemissä oli vain yksi ratkaiseva heikkous: sen sisällä elävät ihmiset. Kierroksella sai kuulla monenlaisia tarinoita siitä, miten kekseliäästi paikalliset kiersivät sääntöjä ja tekivät laitonta kauppaa turistien kanssa.

Kun Viro itsenäistyi elokuussa 1991, KGB häipyi yhdessä yössä vieden mukanaan kaiken, mitä sai kannettua. 23:n kerroksen salakuunteluhuoneeseen jäi kuitenkin tavaroita ja tekniikkaa. Lähdön jälkeen huone oli tyhjillään kaksi kuukautta, ennen kuin kukaan uskalsi mennä sisään. Sisällä odotti yllätys jos toinenkin.

Museokierros kestää tunnin ja maksaa hotellivierailta 9 €, muilta 12 €.  Jos käyt Tallinnassa, tämä on must kohde sopivasti keskellä kaupunkia.

Viru Hotelli vuonna 1977.

In Trump We Trust

Lueskelin aamukahvipöydässä Savon Sanomien juttua Donald Trumpista, joka ilmoitti Amerikan vetäytyvän pois Pariisin ilmastosopimuksesta. Aikaisemmin Trump on todennut, ettei koko ilmastomuutosta ole olemassa, vaan se on fake news. Minun mielestä Trump on nero. Eikä pelkästään nero, vaan vieläpä väärinymmärretty nero.

Trump on ollut idolini jo jonkin aikaa. Kun hän kyseenalaisti koko ilmastonmuutoksen, tajusin hänen neroutensa ja päätin seurata mestarin jalanjäljillä. Kuukausi sitten tapahtui jotain, joka käänsi mieleni Trump-asentoon lopullisesti.

Olin aamukahvipöydässä kuten aina, kädessäni kahvikuppi ja toisessa aamun lehti. Vaimo tuli, kaatoi itselleen kupin kahvia ja liittyi seuraani. Hän oli lähdössä töihin ja tapansa mukaan ohjeisti, mitä minun pitää tehdä: Laita astiat koneeseen ja vie roskat mennessäsi roskikseen. Käskynannon jälkeen vaimo heitti eteisestä heipat ja lähti töihin.

Kun palasin iltapäivällä töistä, vaimo oli jo kotona ja tuli eteisessä vastaan kädet puuskassa kuin vanhoissa suomifilmeissä konsanaan. Ei edes tervehtinyt. Kävimme seuraavanlaisen keskustelun:

- Minähän pyysin sinua aamulla hoitamaan astiat ja viemään roskat, muistatko?
- Joo, muistan toki.
- Täällä ei ole tehty yhtään mitään.
- Ei tarvinnut, koska mitään ei ollut tehtävissä.
-Mitä?

Selitin vaimolle, että keittiössä ei todellakaan ollut mitään tehtävää. Mitään astioita ei ole likaisena eikä roskista tarvitse tyhjentää, koska sinne mahtuu vielä vaivattomasti lisää jätettä. Kun parempi puolisko osoitti tiskipöytää ja koetti väittää vastaan, tyrmäsin hänet täysin. Tiskipöydällä ei ole tiskejä, piste. En ymmärtänyt, mistä hän oli edes saanut koko ajatuksen päähänsä. Puhtaita astioita on kaapissa vaikka kuinka paljon. Mikä tässä oli muka hätänä?

Päädyimme jonkinlaiseen asemasotavaiheeseen mutta en antanut periksi. Seuraavina aamuina kävimme saman keskustelun. Kuten idolini Donald minä argumentoin tiukasti, ettei mitään ongelmaa ole eikä tule. Puolen viikon jälkeen keskustelu raukesi eikä vaimo puhunut minulle enää mitään.

Näin se menee. Nyt on kuukausi kulunut eikä mitään ongelmaa ole vieläkään. Paitsi hajuongelma, mutta siihenkin tottuu. Ja astioita ja aterimia saa pestyä sitä mukaa, kun niitä tarvitsee käyttää. Huomautan aina välillä vaimolleni, että asetan tästä lähtien itseni ensin (Me first) ja teen itsestäni taas suuren (Make Me great again). Kyllä muru sen ymmärtää ja luulen, että hän pikkuhiljaa kääntyy samalle kannalle.

Lopuksi käytän vielä tilaisuutta hyväkseni ja laitan viestin vaimolle: Jos satut lukemaan tätä, niin voisitko tulla kotiin. Lähdöstäsi on jo viikko aikaa. Eihän roskisreissu voi oikeasti kestää noin kauan.

Kuva: Pixabay

Fättness päiväkirja: Ravintola Harald, Kuopio

Fättnes-matkailijalle tuli pitkästä aikaa nälkä, joten suunnistin vaimon kanssa lounaalle Ravintola Haraldiin. Olen sivunnut blogissani Haraldia kerran aikaisemmin, eikä sillä kertaa ruoka oikein toiminut. Mutta ei siitä sen enempää. Ennakkoluulottomasti kohti uusia lounaita.

Harald sijaitsee Kuopion torin vieressä Torikulman rakennuksessa.

Ravintola Harald, Tulliportinkatu 44 Kuopio

Saavuimme lounasaikaan ja porukkaa oli ihan mukavasti. Vaihtoehtoina tarjottiin keittolounasta, lohta, nyhtöpossua ja kanaa. Päädyimme nyhtöpossuun. Lounas tilataan tarjoilijalta ja alkuruuaksi sai seisovasta pöydästä salaattia, leipää, aurajuustokeittoa. Ruokajuomaksi kotikaljaa ja vettä. Tilaus kesti kauan ja viimein tarjoilija ilmestyi paikalle: ”Teidän tilaus hävisi jonnekin bittiavaruuteen. Tuliko teille lohta vai possua?” Possua kiitos. Onneksi olimme lomalla eikä puolentunnin lounastauolla. Meillä oli aikaa ja erehdyksiä sattuu, joten jäimme odottamaan ruokaa rauhassa.

Keittolounas näyttää tältä: Tällä kertaa Aurajuustokeittoa johon upotettiin krutonkeja. Hinta 9 €. Pahoittelen, että kuvat ovat vähän epäselviä. Johtuu kännykästä ja tilan hämärästä valaistuksesta.

Viimein tilaus tuotiin pöytään. Annos oli todella iso, eli koon puolesta ei valittamista. Lautasella oli nyhtöpossua, uuniperuna ja vihanneksia. Ensi maistamalla huomasimme, että possu oli vähän mautonta. Tilanteen sai korjattua suolalla. Pöydässä oli sormisuolakippo, josta ripottelin makua ruokaan. Vaimo katsoi pitkään kippoa ja tuumasi, että tuo ei ole kovin hygieenistä. Edellinen asiakas on syödessään sormeillut samaa suolaa. Tottahan se on, vaikka me miehet ei ajatella ihan noin syvällisesti. Armeijassa ja leirinuotiolla oppii syömään sitä mitä on niillä pelivälineillä mitä on saatavilla.

Nyhtöpossua, vihanneksia ja uuniperuna. Lounashinta 10,30 €.

Salaattipöytä oli todella hyvä ja keitto maukasta. Pelkkä keittolounas saa kiitettävän arvosanan. Itse nyhtöpossu hävisi vaimon vastaavalle, mutta nälkä lähti kyllä. Eli ihan ok, ei räjäyttänyt tajuntaa.

Salaattipöytä tarjoillaan viikinkiveneestä.

Itse miljööstä sen verran että paikka ja sisustus on hauska: Viikinkiteemaa lattiasta kattoon tarjoilijoiden asusteita myöten. Ehkä olisin jättänyt muoviset leluviikinkikypärät pois, mutta se on makuasia. Kokemuksesta suosittelen huonompiselkäisille kiinteitä penkkejä. Irtotuolit ovat taaksepäin vinot, joten niissä on epämukava istua ja selkävaivaisille ehkä ohittamaton paikka.

Tämä oli mulle ehkä kolmas tai neljäs kerta Haraldissa. Minun suosikiksi paikka ei ole noussut. Miljöön puolesta kannattaa käydä ainakin kerran ja jos sinulla on islantilainen tai norjalainen kaveri kylässä, niin hänellehän Harald on kuin tulisi kotiin...