Weired joulukalenteri 7. luukku: Ensimmäinen videopeli

Vaikka nykynuorista 70-luku saattaa tuntua aika takapajuiselta, niin ei silloin vapaa-aika kulunut pelkästään käpylehmillä leikkimiseen. Oli väritelevisio, josta näkyi kaksi kanavaa: YLE Tv1 ja Tv2. Telkkarilähetykset (osa mustavalkoisia) alkoivat arkena klo 18.00 ja loppuivat puolenyön jälkeen maammelauluun. Ja tämä ei ole vitsi.

Radiossa oli yhtä monta kanavaa, eikä rock’n’rollista tietoakaan. Jos halusit kuunnella Juicea ja Hurriganesia, piti ostaa LP-levy tai c-kasetti. Illanvietossa pelattiin lautapelejä: mm. Afrikan tähteä, monopolia, shakkia ja tammea.

Sitten tuli joulu, joka nosti viihde-elektroniikan uudelle tasolle: Sain lahjaksi elämäni ensimmäisen videopelin. Vuosi taisi olla 1977. Carinco oli ns. Pong-konsoli, jolla pystyi pelaamaan squasia, koripalloa, tennistä, ammuntaa, jalkapalloa ja jääkiekkoa. Grafiikka oli yksinkertainen ja pelit periaatteessa sitä samaa, hieman eri variaatiolla:

Tennis

Koripallo

Jääkiekko

Jalkapallo

Squash

Ammunta

Koska scart-johtoa ei tunnettu, peli kytkettiin telkkariin antennijohdolla ja kanava piti etsiä manuaalisesti. Kun kanava viimein löytyi, ei kuvaa meinannut saada teräväksi millään. Ensimmäisenä iltana peli näkyi hienoisen ”lumisateen” takaa. Ei se pelaamista hidastanut.

Muistan, miten jouluaattona hakkasimme sedän kanssa neliskulmaista palloa tuntikausia niin, että vesi vuoti silmistä. Myöhemmin hassuttelin veljen kanssa ajatuksella, että joskus tulevaisuudessa videopeleissä on oikean näköiset kentät ja virtuaalipelaajat. Hervoton idea jolle naurettiin ja tuumattiin: Ei tule koskaan tapahtumaan.

Weired joulukalenteri 6. luukku: Rakas päiväkirja

Löysin vanhan päiväkirjan, jota pidin vuosina 1976 – 77. Valitettavasti päiväkirjassa ei ollut merkintöjä joulusta, joten tyydytään sitten marraskuuhun.

Asuimme tuohon aikaan omakotitalossa, jossa se pahamaineinen keilapeli (Weired joulukalenteri 4. luukku) paloi ja aiheutti vaaratilanteen. Huoneen lämmittäminen talvipakkasella oli niin tärkeää, että tein siitä muistiinpanoja joka päivä. Tässäpä otteita rakkaasta päiväkirjasta (lämpötilamerkinnät koskevat minun ja veljen huonetta):   

Lauantai 27.11.1976

Heräsin puoli tuntia sitten klo 9,00. Nyt isä lähtee viemään äitiä kioskille. Kävin ulkona hakemassa puita ja nyt on lämpöä + 18.

12.10, kävin äskettäin hakemassa puita ja nyt se vihdoinkin syttyi. Söimme päivälliseksi kastiketta ja perunoita. Lämpöä on vain + 16. Kävin taas hakemassa puita, lämpöä on nyt + 18.

Lähdin alakertaan syömään Pop Corneja. Kello on 13.00. Lämmitin vielä kerran huonetta ja sain + 24.

Veli tuli huoneeseen, klo on  15.45. Kuuntelimme radiota jonka toin isän ja äidin huoneesta. Puut ovat loppuneet. Lämpöä on vieläkin + 24. Isä tuli juuri yläkertaan. Kävimme veljen kanssa alakerrassa syömässä karkkeja.

Haimme veljen kanssa liiteristä puita poltettavaksi, lämpöä on + 22 ja kello on 16.20.

Klo 21.45. Sytytimme vielä yhden puun kun lämpöä oli + 18. Luemme vielä hetken ja rupeamme nukkumaan (ellen mene alakertaan)

 Maanantai 29.11.1976

Tänään kun menin kouluun pyrytti hirveästi mutta kun tulin kouluun alkoi satamaan. Lämpöä oli jopa + 2 (ulkolämpötila/ toim.huom.). Näin koukkunokkaisen Variksen.

Nyt on kello 14.35. Laitoin puita palamaan koska lämpöä oli + 16.

Kello on 15.15. teen läksyt koska kerho alkaa 17.00. Nyt lämpöä on jopa + 30.

Kello 19.05. kävin kerhossa nyt ole omassa huoneessa lämpöä on + 24.

Kello 21.15. kuuntelimme radiota nyt luemme vähän aikaa ja rupeamme nukkumaan.

***

Sellaista oli pienen pojan arki neljäkymmentä vuotta sitten omakotitalossa, jonka lämpöeristeissä oli toivomisen varaa. Oi niitä aikoja…

Tässä vielä eräs sairaskertomus samalta vuosikymmeneltä: Toipilas

Weired joulukalenteri 5. luukku: Pukin tuomat pettymykset

Joskus käy niin, että ensivaikutelma pettää. Näin on käynyt joululahjojenkin kanssa. Paketista on voinut paljastua jotain, mikä ei ensi näkemällä paljoa säväytä, mutta ajan kanssa muuttuukin mieluisaksi. Enkä tarkoita nyt niitä pehmeitä paketteja. Vaikka villahousut tuntuivat hyvältä jalassa, ei niitä silti toivonut joululahjaksi.

Villahousupakko ja Heikki Kahila (kuva: Yle elävä arkisto)

Nyt tarina menee vähän sivuraiteelle, mutta tuli vain mieleen Ylen lyhytelokuva Villahousupakko. Siinä pikkuinen Timo-poika on sairastellut ja parannuttuaan pääsee viimein takaisin kouluun. Ennen kouluun lähtöä isä pakottaa Timon pukemaan jalkaansa villahousut. Mikä häpeä! Timo vihaa villahousuja, kunnes näkee tv:ssä uutistenlukija Heikki Kahilan rokkaamassa Villahousupakkoa. Kovin oli opettavaisia Ylen ohjelmat aikoinaan.

Kuva: Yle elävä arkisto

Mutta palataan aiheeseen. Kasarin alussa kuuntelin sellaisia artisteja kuin Hanoi Rocks, Rolling Stones ja Hassisen Kone. Siksi -82 jouluna lahjapaketista paljastunut LP-levy oli melkoinen pettymys. Isä osti minulle Michael Jacksonin Thrillerin. Levy löysi tiensä levylautaselle vasta tammikuun puolella, mutta sitten se olikin menoa. Kuuntelin lättyä yhä uudestaan ja uudestaan. Levyllä ei ole yhtään huonoa biisiä: Beat it, Billie Jean, Thriller jne jne. Klassikoita kaikki.

Maku muuttuu iän myötä. Tänä jouluna pehmeät paketit ovat enemmän kuin tervetulleita, eikä sähköjunarata enää säväyttäisi. Mutta tietysti kaikki lahjat ovat hienoja, kiitos vain joulupukki. Eräs hämmentävin joululahja kautta aikojen oli vanhimmalta pojaltani saama paketti muutama vuosi sitten. Lahjapaperin sisältä paljastui paketti hienoa italialaista kahvia. Upea lahja, ei siinä mitään, mutta kun näin kahvin nimen, repesin täysin: Sain pojaltani kilon Paskaa. Rakkaudella tottakai.

Weired joulukalenteri 4. luukku: Vaarallinen joulu

Joskus joulu voi olla vaarallista aikaa. Meikäläiselle ja velipojalle kohtalokas joulu sattui 70-luvulla siinä kaksikerroksisessa talossa, jossa oli ulkohuussi. Vahinkoja sattuu.

Sinä jouluna sain joululahjaksi Stigan keilapelin. Aivan loistava lahja. Peliin kuului muovinen keilarata, keilat ja hyrrä. Keilarata oli hieman vino ja kun hyrrän pyöräytti vauhtiin, se lähti keikkuen kohti keiloja ja saattoi parhaassa tapauksessa kaataa kaikki keilat mennessään. Onkohan tuota peliä missään kirpparilla myynnissä? Olen valmis ostamaan.

Aattoilta meni keiloja kaadellessa kunnes koitti nukkumaanmeno aika. Minun ja pikkuveljen huone oli yläkerrassa. Sellainen vanhan kansan hellahuone, jonka yhdessä nurkassa oli puilla lämmitettävä valurautaliesi. Minä nukuin kerrossängyn yläosassa ja veli alhaalla. Aatto kääntyi yöhön ja me painuttiin pehkuihin.

Seuraava muistikuva on, että minua kannettaan jonnekin. Heräsin tokkuraisena ja ihmettelin, mitä tapahtuu. Isä kantoi minua ulos huoneesta ja hälinä oli melkoinen. Kaikki tuntui sekavalta ja pelottavalta, mutta onneksi vanhemmilla oli homma hallussa. Me selvittiin, emmekä saaneet fyysisiä vammoja.

Kävi nimittäin niin, että ennen nukkumaan menoa nostin muovisen keilapelin valurautahellan päälle sen kummemmin ajattelematta. Kun nukahdimme, alkoi tapahtua. Hellaa oli lämmitetty päivällä ja liesi oli edelleen lämmin. Keilapeli suli pikkuhiljaa kuumuudessa, kunnes muovin aiheuttama käry täytti huoneen ja levisi myös vanhempien makuuhuoneen puolelle. Isä heräsi, ryntäsi paikalle ja pelasti meidät myrkkykaasuilta. Siinä sivussa keilapelistä tuli entinen.

Olkaa siis varovaisia kynttilöiden, kiukaiden, hellojen ja uunien kanssa joulun aikaan. Ja muulloinkin. Aina voi sattua ja tapahtua, eikä tuuri välttämättä riittää. 

Kuvat: Pixabay

Toinen varoittava tarina tulen käsittelystä: Sinun kanssasi, tähtisilmä

Weired joulukalenteri 3. luukku: Joulukakalla

Entisajan mukavuudet olivat vähän erilaisia kuin nykyään. 70-luvulla asuimme kaksikerroksisessa omakotitalossa, jonka piharakennuksessa oli wc ja sauna. Mutta ei mikään nykyajan wc, vaan ihan rehellinen ulkohuussi. Kesällä puuceessä ei ollut muuta ongelmaa kuin ympärillä pörräävät kärpäset, mutta talvi oli sitten oma lukunsa. Talvella ei tehnyt mieli käydä kakalla.

Ulkohuussissa oli puinen istumatila, jossa oli takapuolen mentävä reikä. Reiän alla sijaitsi suuri metallitynnyri. Siihen vain sitten istumaan ja tekemään tarpeet. Kun ulkona oli pakkasta – 25 astetta, huussissa oli pakkasta – 25 astetta. Voin vakuuttaa, että kakkostarpeella käyntiä venytti niin pitkään kuin pystyi. Sen verran karut olivat olosuhteet. 

Mummoni asui tuohon aikaan kerrostalon kolmannessa kerroksessa. Mummon luona oli kaikenlaista hienoa: parveke, paljon ruukkukasveja (eritoten puolitoista metrinen jukkapalmu oli meikäläisen silmään tosi eksoottinen) ja kirsikkana kakun päällä: sisävessa! Herran jestas mitä luksusta: lämmin huone, lämmin wc-istuin, sähkövalot, hajuttomuus, huuhteleva pönttö. Se oli pienen, ja miksei isommankin ulkohuussipojan taivas.

 Niinpä kun menimme joulun aikaan käymään mummon luona, minulla oli aina sama strategia: jo alaovella pinkaisin juoksuun, ryntäsin rappuset ylös kolmanteen kerrokseen ja soitin ovikelloa. Kun mummo avasi oven, tervehdin pikaisesti ja kysyin, missä on Apu. Mummo varautui tähän, joten Apu-lehti oli yleensä eteisen pöydällä odottamassa.

Sitten ei muuta kun ulkovaatteet pois, lehti kainaloon, vessan ovi auki, vessan ovi kiinni, housut kinttuun ja wc-pöntölle istumaan. Ette voi uskoa, miten mahtavaa oli istua joulukakalla mummolan sisävessassa ja lukea samalla Apu-lehden sarjakuvia. Siitä syntyi todellinen joulufiilis.

Kuvat: Pixabay

Jos pidät kakkajutuista, tässä olisi yksi lisää: Älä vedä vessaa

Weired joulukalenteri 2. luukku: Katkera joulumuisto

Joulut eivät olleet aina iloa ja riemua. Niihin liittyi myös pettymyksiä, kiukkua ja hammasten kiristystä. Tällainen muisto kumpuaa kaukaa 70-luvulta.

Kuva: Yle Teema

Neljäkymmentä vuotta sitten ei ollut nettiä, ei pelikonsoleita eikä kännyköitä. Sen sijaan pukin kontista löytyi tinasotamiehiä, legoja, se view master –katselulaite ja tietenkin vihatut pehmeät paketit. Kuka kymmenvuotias haluaa oikeasti villasukkia, -paitoja, -housuja ja pipoja? Ei kukaan. Silti pukki toi niitä joka ikinen joulu.

Kerran pukki toi yhden hienoimmista lahjoista ikinä: Märklin-sähköjunaradan. Märklin on lelujunien ferrari. Saksalaisten valmistamat pienoisjunat olivat pikkutarkkoja kopioita oikeista vetureista. Ja pukki toi sen minulle. Voi sitä riemua ja onnea! Kunnes riemu ja onni muuttuivat kiukuksi ja pettymykseksi. 

Kävi nimittäin niin, että isä ja setä kiinnostuivat joululahjastani. He kokosivat parimetriä pitkän, pyöreän radan, yhdistivät sähköt ja liikennöinti alkoi. Vuoronperää sekä isä että setä ajoivat höyryveturilla, pakittivat junan kiinni matkustajavaunuihin ja sitten matka jatkui, yhä uudestaan ja uudestaan. Kun kysyin, koska on minun vuoro, sain vastaukseksi ”kohta”. Se kohta kesti piinallisen kauan. Vihdoin miehet kyllästyivät leluun ja päästivät minutkin leikkimään. Pitkä odottaminen päättyi.

En ole enää katkera sinulle isä, mutta muistan tuon joulun ikuisesti. Jopa näin neljänkymmenen vuoden jälkeen. Annoin anteeksi, kun joulun jälkeen ostimme vielä toisen dieseljunan veturin kaveriksi. Sillä kertaa annoit minun leikkiä uudella junalla ihan yksin.

Tässä vielä bonuksena eräs kesäinen junamatka: Jännitystä yöjunassa

 Junakuvat: Pixabay

Weired joulukalenteri: 1. luukku

Eräs 70-luvun joulu on jäänyt  erityisesti mieleeni. Vietimme sen perheen kanssa hotellissa jossain pohjoisessa, olisko ollut Manamasalo? Jo itse hotellissa asuminen tuntui pikkupojasta eksoottiselta. Yleensä kun sen ajan reissaamiseen kuului telttailua ja matkailuvaunussa asumista. 

Mutta ei tuo hotelliasuminen jäänyt päällimmäisenä mieleen. Eikä se, että lumi loisti poissaolollaan ja sen vuoksi joulupukki tuli helikopterilla. Eikä se, että sain joululahjaksi hienon view master –katselulaitteen ja kasan Disney-kuvakiekkoja. Parhaiten muistan meidän Oki-koiran.

Oki oli karkeakarvainen saksanseisoja, jonka isä hankki metsästyskoiraksi. Sinä jouluna Oki söi jotain sopimatonta, kuten koirilla on aina välillä tapana tehdä. Kun kävimme Okin kanssa kävelylenkillä ihmettelin, miksi se hankasi vähän väliä peräpäätään puuta vasten. Syy selvisi pian: Okilla oli lapamato. Muistan elävästi, miten sillä kävelyreissulla koiramme paskansi puolitoistametriä pitkän, valkoisen nauhan. Se oli pienen biologin mielestä aika coolia.

Kuvat: Pixabay