Vaikka nykynuorista 70-luku saattaa tuntua aika
takapajuiselta, niin ei silloin vapaa-aika kulunut pelkästään
käpylehmillä leikkimiseen. Oli väritelevisio, josta näkyi kaksi kanavaa: YLE Tv1 ja
Tv2. Telkkarilähetykset (osa mustavalkoisia) alkoivat arkena klo 18.00 ja loppuivat puolenyön
jälkeen maammelauluun. Ja tämä ei ole vitsi.
Radiossa oli yhtä monta kanavaa, eikä rock’n’rollista
tietoakaan. Jos halusit kuunnella Juicea ja Hurriganesia, piti ostaa LP-levy
tai c-kasetti. Illanvietossa pelattiin
lautapelejä: mm. Afrikan tähteä, monopolia, shakkia ja tammea.
Sitten tuli joulu, joka nosti viihde-elektroniikan uudelle tasolle: Sain
lahjaksi elämäni ensimmäisen videopelin. Vuosi taisi olla 1977. Carinco oli ns. Pong-konsoli,
jolla pystyi pelaamaan squasia, koripalloa, tennistä, ammuntaa, jalkapalloa ja
jääkiekkoa. Grafiikka oli yksinkertainen ja pelit periaatteessa sitä samaa,
hieman eri variaatiolla:
 |
| Tennis |
 |
| Koripallo |
 |
| Jääkiekko |
 |
| Jalkapallo |
 |
| Squash |
 |
| Ammunta |
Koska scart-johtoa ei tunnettu, peli kytkettiin telkkariin antennijohdolla ja kanava piti etsiä manuaalisesti. Kun kanava viimein löytyi, ei kuvaa meinannut saada teräväksi millään. Ensimmäisenä iltana peli näkyi hienoisen ”lumisateen”
takaa. Ei se pelaamista hidastanut.
Muistan, miten jouluaattona hakkasimme sedän kanssa
neliskulmaista palloa tuntikausia niin, että vesi vuoti silmistä. Myöhemmin hassuttelin veljen kanssa ajatuksella, että joskus tulevaisuudessa videopeleissä on oikean näköiset kentät ja virtuaalipelaajat. Hervoton idea jolle naurettiin ja tuumattiin: Ei tule koskaan
tapahtumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti