Juurihoitoa

Teuvo oli aivan tavallinen peräkammarin poika Teuvalta. Hän eli edelleen vanhempien kanssa, vaikka Teuvon kolmekymppisistä oli kulunut jo lähes kymmenen vuotta. Teuvo tuli toimeen, mutta ei ollut koskaan ollut penaalin terävin kynä. Hänellä ei ollut kaikki inkkarit kanootissa, ei kaikki banaanit tertussa, ei kaikki piparit pellillä eikä hän ollut pimpin kiharin karva. No, saitte varmaan kiinni mitä tarkoitan.

Sattuipa niin, että Teuvon kulmahammas alkoi vihoittelemaan ja tulehtui oikein kunnolla. Kyllähän sitä särkylääkkeillä aluksi pärjää, mutta lopulta vihlonta oli niin helvetillinen, että Teuvon piti tilata aika hammaslääkärille. Onneksi päivystävään pääsi jo samana päivänä. Hammaslääkärin huoneen ovella Teuvoa tervehti mies, joka ei näyttänyt paikkakuntalaiselta. Lääkäri pyysi Teuvon sisään ja istutti hammaslääkärituoliin.

-         Ja mikä meilä hätänä?

Kummallinen aksentti hämäsi hetken, mutta sitten Teuvo sai suunsa auki ja vastasi:

-         Kulmahammas on tulehtunut. Ollut jo muutaman päivän aivan helvetin kipeä.

-         Vain niin. Katson.

Hammaslääkäri tutki tilannetta, otti röntgenkuvan ja pyysi Teuvoa odottamaan. Lääkärin tutkiessa kuvaa Teuvoa kutkuttanut kysymys purkautui ulos hänen suustaan:

-         Mistä päin sä olet kotoisin?

-         Minä Syyriasta.

-         Jaa niin kaukaa! Mikä sun nimi on?

-         Ali Baghdir.

-         Ali Baba?

-         Ali Baghdir, lääkäri toisti nyt hieman painavammin.

-         No niinhän mä sanoin.

Lääkäri näytti Teuvolle hammaskuvaa ja selitti, että poskihampaassa oli vakava tulehdus, joka vaati juurihoitoa. Toimenpide piti tehdä heti. Teuvo meni vakavaksi ja mietti hetken. Sitten, kun kipu taas muistutti olemassaolostaan, hän suostui. Hammaslääkäri alkoi valmistella toimenpidettä ja jututti samalla asiakasta saadakseen tämän rentoutumaan.

-         Oletko paikkakunalta?

-         Joo, teuvalaisia jo viidennessä polvessa. Jos Teuva olisi pojan nimi, isä olisi ristinyt mut siksi. Teuvo oli sitten se lähin vaihtoehto. Tosin mun kaveri Tero risti mut Terskaksi. Se nyt on semmoinen lempinimi. Kerran meidän luokalle tuli englantilainen vaihto-oppilas ja Tero esitteli mut hänelle sanomalla: This is mr. Head of a Penis.

-         Tero risti? Tero risti hyvä?

-         No olihan se ihan hauskaa, ei siinä mitään. Tykkään kyllä.

-         Hammas on niin paha, että minä käytän ilokaasu toimenpiteesä.

-         Ilokaasua? Mitäs se tekee?

-         Se tekee iloinen ja rauhalinen.

-         Että menin sitten hammaslääkäriin ja tulin ilotaloon, Teuvo hörähti.

-         No nin. Henkitä syvä.

Kaksi vuorokautta ja kolmetuhatta kilometriä myöhemmin Teuvo heräsi kuumassa ja pölyisessä paikassa. Ulkoa kuului outoja, vierasmaalaisia huutoja ja meteliä. Hän oli teltassa, suojassa paahtavalta auringolta. Teltan oviaukkoon ilmestyi hahmo, jonka ääriviivat hävisivät kirkkaaseen valoon. Viimein hahmo astui sisälle ja Teuvo tunnisti tämän välittömästi.

-         Ali Baba! Mitä helvettiä tämä on? Missä mä olen?

-         Olet Syyriasa. Tänne sinä halusit.

-         Miten niin halusin? Minä halusin juurihoidon!

-         Sinä sanot että teroristi hyvä. Minä kysyin. Sinä olet nyt teroristileirilä Syyriasa. Olet tervetulut taisteleman uskoveljien rinnala. 

Teuvo tunsi kylmänväreet huolimatta siitä, että sisällä teltassa oli yli kolmisenkymmentä astetta lämmintä. Vaikka hän eli isän ja äidin kanssa, ei maailman melskeet jääneet Teuvallakaan huomaamatta. Hän oli nähnyt televisiosta, miten terroristit uhkasivat teloittaa panttivankeja ja itsemurhapommittajat tappoivat ihmisiä toreilla ja turuilla. Teuvo tiesi olevansa kusessa. Mutta näille tappajille sitä ei voinut näyttää, vaan piti pysyä lujana. Muuten tulisi noutaja.

-         Mikä leiri tämä on? Teuvo sai viimein kysyttyä.

-         Olet Al-Qaida leirilä. Vähän aika sitten toimime eri nimelä, mutta sitten Amerika ja Ranska alko jahdata meitä. Me vaihta nimeä, hämätä viholinen.

-         Mikäs leiri tämä oli aikaisemmin?

-         ISIS oli.

Teuvo hätkähti. Mistä nyt tuuli? Mistä Ali Baba suuttui? Ei ollut varaa pelätä. Hän vastasi samalla mitalla: - Mutsis oli.

-         ISIS oli.

-         Eikun mutsis oli.

-         ISIS oli!

Seuraavaksi Teuvo osallistui koulutukseen. Hänelle opetettiin terrorismin alkeet: Kuinka lennetään jumbojetillä pilvenpiirtäjään, tehdään isku viattomia siviilejä vastaan, räjäytetään päiväkoteja ja kouluja sekä kidnapataan vieraan vallan avustustyöntekijöitä. Hygienia aavikolla oli minimaalista. Suihkuja ja vessoja ei ollut, mutta aivopesua sitäkin enemmän. Jo kuukauden kuluttua Teuvo tajusi, että Yhdysvallat oli pahan valtakunta, pilapiirtäjät saatanan kätyreitä ja naiset miehen omaisuutta. Teuvosta tehtiin pesunkestävä terroristi.

Viimein tuli päivä, jolloin Teuvo oli valmis. Hän sai suurimman kunnian, mitä terroristille voidaan suoda: Teuvo pääsi tapaamaan ylipäällikköä, ja tapaamisen jälkeen hän räjäyttäisi itsensä jonkun pikkukaupungin kauppatorilla. Teuvoa jännitti. Hän kyseli Alilta, miten tilanteessa tuli käyttäytyä.

-         Olet oma itsesi, Ali neuvoi. – Me kaikki olemme samanarvoisia ylipäällikön silmissä. Me kaikki olemme pyhää tykinruokaa.

-         Teillähän oli ennen se kuuluisa ylipäällikkö, se partaniekka. Obama Bin Laden.

-         Osama.

-         Se lausutaan osuma. Kiitos. Muistin vielä sen hepun nimen. Osui ja upposi.

Ylipäällikkö oli samanlainen partaniekka kuin kaikki muutkin leirissä. Hänet tunnisti vain puhtaan valkoisesta kaavusta. Ylipäälliköt eivät likaa kaapujaan. Teuvo käveli rohkeasti miehen luo ja ojensi kätensä:

-         Herra Al-Qaida, tämä on kunnia.

-         You can call me Al, ylipäällikkö vastasi rempseästi ja kätteli Teuvoa jämäkästi.

-         You can call me Head of a Penis. Tai siis Terska. Tai Teuvo vaan, Teuvo änkytti.

-         Oletko sinä valmis pyhään tehtävään?

-         Varmaankin, hän vastasi puolivarmasti. -  Minkähänlaiset eloonjäämismahdollisuudet näissä itsemurhaoperaatiossa on?

-         Onnistuneissa itsemurhapommituksissa kuolleisuus on sataprosenttinen, ylipäällikkö totesi. Huomattuaan Teuvon epäröinnin hän kiirehti lisäämään:

-         Mutta kun kuolet, taivaassa sinua odottaa seitsemänkymmentä neitsyttä.

-         Jaa, semmoisia. Kun minä kuolen, meitä neitsyitä on sitten seitsemänkymmentäyksi.

Elämä on peruutusmatka

Kuljen työmatkani jalan, mikä suo tiettyjä vapauksia. Aamulla ei tarvitse olla täysin skarppina, vaan voi rutiininomaisesti ”automaattiohjauksella” kävellä töihin ajatuksiin vaipuneena ja rekisteröimättä ulkopuolista maailmaa. Tässä piilee riski.

Viikolla kävelin taas työmatkalla torin poikki. Torin ympärys on ollut jatkuvassa remontissa jo viitisen vuotta eikä loppua näy. Nyt uudistetaan mm. torin reunalla olevan suuren tavaratalon ulkoseinää. Kävelin siis aamulla puoleksi unessa ja puoleksi ajatuksiin vaipuneena, kun äkkiä heräsin hälyttävään ääneen. Korkea ja tasainen tiit-tiit-tiit kuului niin läheltä, että refleksinomaisesti hypähdin sivuun. Ääni lähti kuorma-autosta, joka peruutti jalkakäytävällä lava täynnä metalliromua. Jos tietäisin, kuka tuon peruutushälyttimen on keksinyt, lähettäisin hänelle kiitoskortin. Ilman varoitusta olisin voinut ajatuksissani kävellä peruuttavan auton alle, sikäli mikäli kuski ei olisi huomannut minua sitä ennen.

Tuollainen herätys saa adrenaliinin jylläämään ja ajatukset lentämään. Lopun kävelymatkan mietin, miten tuota nerokasta keksintöä voisi hyödyntää myös muilla elämänaloilla. Miksei peruutushälytintä ole esimerkiksi sosiaalisessa kanssakäymisessä? Kun keskustelet vieraan ihmisen kanssa tai vaikkapa kaveriporukassa et välttämättä huomaa, että nyt tuli puhuttua vähän liikaa. Heität vitsin tai kommentin, joka saa kuulijan sapen kiehumaan. Tuollaisessa tilanteessa kuulijalla voisi olla rannekello, sellainen urheilukellon tapainen, joka mittaa reaaliaikaista sykettä ja verenpainetta. Kun molemmat nousevat huomattavan nopeasti ja lyhyessä ajassa, alkaisi kello hälyyttämään tiit-tiit-tiit –peruutusäänellä. Tässä vaiheessa puhuja tietäisi, että nyt pitää joko ottaa sanoja takaisin tai pistää suu suppuun. Niin sanotusti peruuttaa tilanteesta, ennen kuin kuulijalla kiehuu yli.

Miten monelta kiusalliselta tilanteelta ja turhalta riidalta varsinkin me miehet säästyisimme. Ajattele nyt: Vaimo tulee kotiin töistä väsyneenä ja stressaantuneena. Miehellä taas on virtaa kuin pienessä kylässä ja hän alkaa ehdottelemaan vaimolle, että käytäisiinkö jossain. Kutsutaanko vieraita kylään? Katsotaanko yhdessä maksukanavalta kotijoukkueen sm-liigamatsi? Pesisitkö minun kauluspaidan, kun tarvitsen sitä pian? Miten olisi pieni seksi? Jossain vaiheessa vaimon rannekello hälyttäisi tasaisen uhkaavasti tiit-tiit-tiit ja miehen puhe katkeaisi. On aika peruuttaa. Sopiiko rakas, että keitän meille kahvia? Oliko sinulla rankka päivä töissä? Voinko hieroa hartioitasi? Tänään tulee se sadasviideskymmenes jakso Ventovieraat alttarilla ja siitä viisi viikkoa yhdessä anopin vierashuoneessa –tositv sarjasta. Haluatko rentoutua ja katsoa sitä? Minä voin sillä aikaa tiskata, lakaista, pyykätä, puunata, kuurata, kokata, rempata, tuunata ja miksen myös myöhemmin stripata, jos haluat muru.

Peruutushälytin kävisi myös muissa elämäntilanteissa. Työhaastattelut ovat aina arpapeliä ja onnen kauppaa kun ei tiedä, miten kemiat haastateltavan ja haastattelijan kanssa kohtaavat. Se on kuitenkin ratkaisevin tekijä työhönotossa, kun kaikki muut vaatimukset on täytetty. Pahimpia mokia työhakutilanteessa on lähteä mollaamaan edellistä työnantajaa tai nostaa ensimmäisenä palkkakeskustelu pöydälle. Näitä osaa välttää suurin osa hakijoita, mutta entäs sitten ne näkymättömät asiat? Jos haastattelijan ja haastateltavan arvomaailma eroaa huomattavasti toisistaan voi olla, että viaton vitsi tai varomaton sanonta kääntää tilanteen päälaelleen. Siinä hetkessä haastattelijan ranteesta kuuluva pieni tiit-tiit-tiit hälytysääni saisi haastateltavan pakittamaan ja palaamaan turvallisemmalle keskustelualueelle. Yksittäinen tyhmä lause ei romuttaisi koko prosessia, kun puhuja tajuaisi olla jatkamatta samalla linjalla.

Teknologiasta olisi varmasti enemmän hyötyä miehille kuin naisille. Naisilla tuntuu olevan jokin kuudes aisti, sosiaalinen äly, jolla he onkivat toisesta tietoa tunnetasolla. Meiltä miehiltä tämä puuttuu. Parhaiten sen huomaa sinkkumarkkinoilla, kun äijät rymistelevät baareissa kuin norsut posliinikaupassa. Iskuyritys sinne, toinen tänne ja uutta kehiin. Sitten surkutellaan saunaillassa, kun ei vaan onnaa. Naiset ovat ynseitä, ylimielisiä eivätkä tajua hyvän päälle mitään. Mitä hemmettiä mies tekee väärin? Tilannetta helpottaisi, jos naisella olisi ranteessaan peruutushälytin. Kun mies lähestyy vierasta daamia tiskillä ja nainen jo ensi silmäyksellä toteaa mielessään, että tuo on se viimeinen uros maanpäällä jonka mukaan lähtisin, peruutushälytin päräyttäisi tiit-tiit-tiit heti kättelyssä. Mies tajuaa siirtyä muualle, eikä tuhlaa kummankaan aikaa saatikka pahimmassa tapauksessa nolaa itseään. Huonoimpana ilta voisi käydä niin, että kaveri kuulee peruutusääniä joka ikisestä pöydästä. Mutta eihän se tosimiestä lannista. Riittää, kun yhdenkin naisen kellosta alkaa kuulua hyväksyvää, kissamaisen kehräävää ääntä, niin ilta on pelastettu.

Tätä et voi uskoa todeksi! (Katso kuva)

Eikö otakin päähän? Vit…sisti harmittaa. Houkutteleva otsikko johtaa harhaan ja tuottaa valtavan pettymyksen. Jälleen kerran. Ei täältä mitään maailmaa mullistavaa kuvaa löydy. Kokeilinpahan vain tuota iltapäivälehtien ikivanhaa kikkaan, johon lankeamme päivästä päivään. Emmekä opi koskaan mitään.

Joku aika sitten huomasin netissä otsikon; Mitä ihmettä on tapahtunut Frendien Joeylle! Katso kuva. Ja minä klikkasin. Eteeni tuli yhden sijasta kaksi kuvaa. Toisessa oli näyttelijä Matt LeBlanc aka Frendien Joeyn kuva parinkymmenen vuoden takaa, kun hän oli vielä kolmekymppinen, ja toisessa kuva tämän päivän ”Joeysta”. Kuvassa näkyi harmaantunut, hieman tukevahko ja charmantti herrasmies. Ai mitäkö on tapahtunut? Minäpä kerron sinulle, hyvä iltapäivälehden toimittaja, mitä on tapahtunut: Joey on V-A-N-H-E-N-T-U-N-U-T ja L-I-H-O-N-U-T! Helvetti, on se niin omituista! Mitäpä ihmettä sitä ihmiselle kahdenkymmenen vuoden aikana tapahtuu? Aivan ainutlaatuista tosiaan. Kiitos kun näytitte tämän minulle.

Sama juttu tällä viikolla. Otsikossa lukee: Muistatko suomalaisiakin hurmanneen Helmut Lotin? Tältä hän näyttää nyt! Kliks vaan ja sivulle huiskis. Aluksi jutussa kerrotaan, miten Helmut Lotti vieraili kymmenen vuotta sitten Suomessa ja näytetään kuvia miehestä, joka oli tunnettu poikamaisesta komeudestaan, jonka viimeisteli huolella tyylitelty tumma tukka. Seuraavan kuvan tekstissä sanotaan, että häntä ei ole tunnistaa enää samaksi laulajaksi. Kuvassa on Lotti ilman hiuksia. Mitä on tapahtunut? Helmut Lotti on ajanut P-Ä-Ä-N-S-Ä K-A-L-J-U-K-S-I. Voi jumalauta sanon minä. Niinkö meni tekemään? Lienee ensimmäinen nelikymppinen äijä tällä planeetalla, joka mahdollisen orastavan kaljuuntumisen vuoksi päättää ajella hiukset pois. Siinäpä oli paljastusten paljastus. Kiitos taas tästä.

Entäs sitten tämä nykyajan säätiedottaminen? Elämme superlatiivien aikaa, eikä mikään sääilmiö ole enää normaali. On hirmumyrskyjä, rankkasateita, jäätävän kylmää, polttavan kuumaa, tappavan liukasta. 1900-luvulla oli vielä toisin. Erkki Nysten (ne jotka muistavat, tietävät mistä puhun. Te nuoremmat voitte vain kuvitella ja katsoa samalla tuota alla olevaa mustavalkoista kuvaa) kertoi kolmenkymmenen asteen pakkasista ilmeenkään värähtämättä, tasaisen rauhallisella äänellä. Kovat myrskytuuletkin muuttuivat Erkin suussa turvallisemman tuntuisiksi puhureiksi. Erkki rauhoitteli ja loi meihin uskoa, että ei ole mitään hätää. Näitä säitä tulee ja menee, kyllä me selvitään. Laittakaa vaan lämmintä ylle.

Erkki Nysten ei panikoinut luonnonvoimien edessä

Ja vielä näistä klikkaa mua –linkeistä sen verran, että ainahan niitä on klikattava. Entäs sitten, jos onkin löydetty uusi sivilisaatio Marsista? Mitä jos se Tarja Halosen julkitullut paljastus on todellakin maatamme ja kansakuntaamme järisyttävä? Ja ehkä siltä Miss Maailmalta todellakin vilahti rinta siinä kruunajaisseremoniassa! Tässä kohti naisväen on turha hymphähdellä siellä kotisohvilla. Lyön satasen vetoa, että tekin olette menneet lankaan, kun iltapäivälehtien lööpissä on komeillut Johnny Depp vielä uskomattoman timmissä kunnossa. Katso kuvat Barbadoksen rantalomalta. Oikea käsi on ohjannut hiirellä nuolen linkin päälle ja oikea etusormi on tehnyt työtä käskettyä. Ja kas, siinähän se Deppin Jouni ilmestyi rantakuvaan bahamashortseissa. Ja itse asiassa onkin oikein kovassa kondiksessa.

Mitä ihmettä on tapahtunut Kallavedelle???

Katso kuvat.

Tulin, näin, koisin

Uuden vuoden lupauksista on kohta kuukausi, ja usko alkaa yleisesti horjua. Vuoden alussa kuntosalit täyttyivät kuntoilijoista ja laihduttajista, joista suurin osa on jo heittänyt pyyhkeen kehään. Helvetillinen hikoilu ja raudan kanssa ährääminen ei vain nappaa. Lupaukset rikotaan ja sanat syödään herkkujen lisukkeena.

Tähän saumaan on hyvä iskeä. Kuntosaleja tuntuu olevan joka korttelissa, joten päätin itsekin perustaa kontusalin. Ideologia on erilainen ja mielestäni uraa uurtava. Jumppamasiinat, juoksumatot ja rauta ovat porttikiellossa. Sen sijaan satsaan elämän pieniin iloihin, rentoutumiseen, chillailuun, hölläilyyn ja löhöilyyn.

Saliin sijoitetaan sohvia, divaaneja, patjoja ja riippumattoja. 24/7 buffetpöytä takaa, ettei nälkä pääse yllättämään. Musiikki on mainstreamia: mm. Totoa, Remiä, Stingiä ja Club for Fivea. Taulutv:issä pyörii nonstoppina Frendejä, Pulmusia, Solsidania ja Salattuja Elämiä. Atmosfäärin on tarkoitus olla mahdollisimman stressitön ja huoleton. Kenenkään ei tarvitse tehdä mitään. Oot vaan ja oot onnellinen.

Sain jo muutaman kiinnostuneen sponsorin. Pikaruokaimperiumi, huonekaluliike sekä valtion alkoholimonopolia harjoittava vähittäismyymäläketju. Lisäksi salilla kuvataan pari tositv-sarjaa, jotka näytetään syksyllä kaupallisilla kanavilla: Rakas, sinusta tulee pullukka ja Suurin kurottaja. Ohjelmaan rekrytointi on alkanut ja hakijoita on tuhansia. Odotukset sekä osallistujien paino ovat korkealla.

Vaihdan alaa iloisin mielin. Jotain tällaista on tarvittu jo kauan tässä ylisuorittajien luvatussa maailmassa. Tulen levittämään hölläämisen ilosanomaa ja laskemaan työläisten verenpainetta. Ja luit alussa aivan oikein: Perustan Kontusalin. Idea tuli Taru Sormusten Herra –kirjasta: Kontu on Hobittien kotikylä jossa juhlitaan, nauretaan, syödään, juodaan ja lauletaan.

U2

1983. Maailma elää kylmän sodan kuuminta vaihetta. Supervaltojen, Usan ja Neuvostoliiton, ydinasearsenaali riittäisi tuhoamaan viisi maapalloa. Ylellä on Suomessa radiomonopoli ja lähetyksiä hallitsevat iskelmä ja klassinen musiikki. Kerran viikossa tulee kahden tunnin Rockradio –lähetys, jossa Jake Nyman ja Heikki Harma (Hector) soittavat uudempaa rock ja popmusiikkia. Nuori teinipoika kuuntelee Ylen kanavaa ja odottaa c-kasetti mankkaan ladattuna ohjelman alkua. Kello 15.00 maailma aukeaa. Pojalla on sormet viritettynä rec-napin päällä, valmiina nauhoittamaan joitain, mitä ei normaalisti radiosta kuule. Tuo teinipoika olen minä.

Sillä kertaa esiteltiin tuntemattoman irlantilaisbändi U2:n uusi LP-levy War. Albumi oli kuin manifesti ydinsodan kauhuja vastaan. C-kasetille tallentui kolme kappaletta: Sunday bloody Sunday, Seconds ja New Year’s day. Olin myyty. Ohjelman jälkeen kuuntelin noita kolmea biisiä uudestaan ja uudestaan. Raivokkaasti helisevä kitara, sotilasmaiset rumpukompit ja laulajan maaginen ääni saivat minut otteeseensa. Sanat upposivat syvälle nuoren miehen sieluun ja jäivät sinne kaikumaan:

”And they're doing the atomic bomb
Do they know where the dance comes from
Yes, they're doing the atomic bomb
They want you to sing along

Say goodbye, say goodbye” (Seconds)

Minun oli pakko saada tuo levy, maksoi mitä maksoi. Mutta siitä tulikin vaikea projekti. Suonenjoella oli kokonaista yksi kauppa jossa myytiin LP-levyjä. Kim Wildet, Duran Duranit ja muut listahitit löytyivät kyllä, mutta U2:sta ei ollut kuullut kukaan. Pikku hiljaa minulle valkeni, että taisin olla Suonenjoen ensimmäinen ja ainoa U2 fani. Siihen aikaan yksi jos toinen kehui ”löytäneensä” uuden bändin kuten Metallica, Motörhead, Eppu Normaali jne. Tämä johtui siitä, että uutta musiikkia ei soitettu radiossa tai televisiossa vaan piti ostaa itse levyjä tai nauhoittaa kaverilta. Minä siis voin sanoa, että löysin U2:sen.

Kaverini arveli, että Kuopio saattoi olla lähin paikka, mistä kyseinen levy voisi löytyä. Joten eräänä kesäisenä päivänä hyppäsin kahden kaverini, Kaken ja Tepin kanssa linja-autoon ja matkustimme isommalle kirkolle. Etsintä tuotti viimein tulosta, kun Kuopion Haapaniemenkadulla sijaitsevasta Levykauppa Ladylandista löytyi War–albumin Kanadapainos. Kanadassa prässätyt vinyylit olivat hieman halvempia kuin originaalit LP:t. En siis saanut alkuperäistä mutta minulle se oli sivuseikka. Musiikki oli tärkeintä. Kotona laitoin lätyn heti lautaselle ja soitin sitä koko loppuvuoden. Teinipojan tajunta oli räjäytetty. Kun satuin vielä nauhoittamaan tv:stä U2:n tuoreen Saksan livekeikan VHS-videokasetille, olin virallisesti myynyt sieluni irlantilaisille. Jatkumona kävin Kuopiossa ostamassa bändin kaksi edellistä levyä.

                                                

                               

Koulun alettua syksyllä bändiltä ilmestyi live-LP Under a Blood Red Sky, joka on edelleen yksi kaikkien aikojen parhaita livelevyjä. Kaverini eivät edelleenkään syttyneet U2:n musiikkiin mutta eräs toinen kyllä. Kun tulin iltapäivällä koulusta kotiin ja avasin ulko-oven kuulin eteiseen asti, että jossain soi U2. Menin olohuoneeseen ja yllätin äitini katsomasta bändin Saksassa nauhoitettua livekeikkaa. Äiti oli aivan haltioissaan ja totesi minulle silmät säihkyen Tämä on niin hyvä! Taustalla Bono lauloi Gloriaa. 

Seuraavana vuonna (1984) nauhoitin vielä tv:ssä esitetyn Dortmundin livekeikan, jossa bändi siirtyi jo kohti rauhallisempia ja seesteisempiä säveliä. The Unforgettable Fire upposi vielä hyvin ja levyhyllyyni löysi tiensä myös irkkubändi Clannadin singlelevy In a lifetime, jossa Bono esiintyi vierailevana solistina.

Olin faniuteni huipulla ja valmis seuraamaan U2:sta kritiikittömästi, mutta sitten kaikki muuttui. 1987 ilmestynyt The Joshua Tree oli jotain aivan muuta ja ensi kuulemalla minulle totaalinen pettymys. Uskonnollisuus, joka oli koko ajan läsnä U2:n musiikissa, löi mielestäni liikaa läpi. Bono ja kumppanit ovat hartaita katolilaisia (pois lukien basisti Adam Clayton, bändin paha poika) mutta jotenkin vasta tällä levyllä tajusin, että sanoituksissa käsiteltiin usein Jumalaa, Jeesusta ja ihmisen koettelemuksia. Ateistilla meinasi mennä musta kahvi väärään kurkkuun. Useamman soittokerran jälkeen Joshua Tree kuulosti jo paremmalle ja albumilta nousi esiin useita helmiä. Suurimpana niistä With or Without You, joka on yksi kauneimmista rockballadeista 

Vuosikymmen vaihtui, ja Bono kumppaneineen esiintyi uuden vuoden yönä 1990 Dublinin Point Depotissa. Live lähetettiin suorana radiolähetyksenä myös Suomessa, joten jo nuoreksi perheenisäksi varttunut meikäläinen oli jälleen mankka asemissa, c-kasetti valmiina ja sormi rec-nappulan päällä. Koko konsertti oli jonkinlainen testamentti U2:n siihenastisesta taipaleesta. Juuri kun olin tottunut hitaampi tempoisiin kappaleisiin ja melkein gospel-tyyppisiin lauluihin kuten I Still Haven’t Found What I’m looking For, orkka matkusti Saksaan äänittämään jotain aivan muuta.

Kuudes studioalbumi, Achtung Baby, ilmestyi 1991. Tämä oli myös ensimmäinen U2-albumi jonka ostin CD:nä. Uusi formaatti oli juuri lyömässä läpi mutta minua harmitti. CD:t eivät ole keräilyn kannalta yhtä näyttäviä kuin LP-levyt, eikä niihin mahdu paljoa oheistavaraa tai tekstityksiä. Äänenlaatu oli tietenkin vanhoihin kiekkoihin verrattuna huippua, mutta ensikuulemalla itse kappaleet eivät. Aloitusraita Zoo Station kuulosti niin vieraalta että mietin, minkä bändin levyn olin mennyt ostamaan. Vielä rajummin irtiottoa entisestä U2 otti kappaleessa The Fly, joka on lähes industrialmetallia. Kaiken kaikkiaan albumin kuunneltuani noiduin, että nyt Bono ja kumppanit olivat tehneet sellaista paskaa, että meikäpoika hyppää kyydistä pois. Alkuperäisestä U2:sta ei ollut jäljellä enää muuta kuin nimi.

Mutta sitten se tapahtui taas. Achtung Baby soi kaupallisilla radioasemilla, joita oli syntynyt yhdeksänkymmentäluvulle tultaessa Suomeen kuin sieniä sateella, ja MTV pyöritti musavideoita kappaleista One ja Mysterious Ways. Ja jälleen kerran tuon musiikillisen metamorfoosin alta alkoi erottua Bonon tutunkiihkeä tulkinta ja The Edgen kitarointi. Vaikka soundi oli muuttanut muotoaan, kaiken pohjana oli edelleen perinteinen rockpoljento ja koukuttavat kertosäkeet. Rakastuin uudestaan, palavasti ja pysyvästi tähän irlantilaiseen nelikkoon. Tällä kertaa tiesin, että rakkauteni bändiin ei enää rakoilisi.  

 

Ysärin alun Zooropa-albumi ja siihen liittyvä maailmankiertue meni minulta täysin ohi. Varmaan osittain siksi,  että bändi ei edelleenkään käynyt Suomessa. Edellinen ja ainoa vierailu oli Turun Ruisrockissa vuonna 1982. Kunnes 1997 tuli uutispommi: U2 julkaisi Pop studioalbumin ja Popmart maailmankiertueohjelman, jonka yhtenä etappina oli Helsingin Olympiastadion elokuussa. Kun liput tulivat myyntiin, olin ensimmäisten joukossa jonottamassa Kuopion Sokoksen lipunmyyntipisteellä. Nettiä ei ollut ja puhelinpalvelu meni lipunmyynnin alettua välittömästi tukkoon. Onnistuin kuin onnistuinkin ostamaan kaksi lippua elokuun konserttiin ja kotona esittelin tikettejä innosta hehkuen silloiselle vaimolleni. Hänen kommenttinsa oli: Minua ei oikein kiinnosta. Saisitkohan sinä jonkun muun mukaasi? Kun toivuin tyrmistyksestä, puhuin veljeni ympäri ja lähdimme kahdestaan reissuun. 

Keikka oli minulle siihenastisista massiivisin. Olympiastadionille ahtautui 52 000 henkeä. Esiintymislava oli valtavan puolikaaren alla ja stadionin takaosaa peitti ennennäkemättömän suuri videotaulu. Pääosassa olivat uuden levyn kappaleet kuten Discotheque, Staring at The Sun, Gone jne sekä tietenkin vanhat hitit. Keikan aikana videotaululla esitettiin pätkiä ihmisen evoluutiosta, Andy Warholin teoksista, animaatioita ja musiikkivideoita. Suuri diskopallo sädehti pilkkopimeässä saaden koko stadionin vaikuttamaan valtavalta yökerholta ja välillä bändi ilmestyi onton, kymmenmetrisen sitruunan sisältä ja laskeutui pitkiä portaita alas lavalle.

Harmi, että siihen aikaan ei ollut kännykkäkameroita ja koska kameroiden vieminen keikalle oli ankarasti kiellettyä, albumista ei löydy yhtään kuvaa. Neljäntoista vuoden odotus sai kuitenkin täyttymyksen. Keikan jälkeen jatkoilla meni niin myöhään, että myöhästyimme veljen kanssa junasta ja jouduimme yöpymään Helsingin rautatieasemalla. 

Jotenkin tuo Popmart-keikka tyhjensi meikäläisen pajatson ja sai vatsan U2-kylläiseksi pitkäksi aikaa. Bändi jatkoi maailmankiertueita, mutta Tukholmaa lähemmäksi he eivät tulleet. 2000-luvun alussa minulle tuli avioero ja tavaroita jakaessa pidin huolen, että sain itselleni kaikki U2-levyt, CD:t ja VHS-tallenteet. Mutta yhden asian unohdin. Kaikki c-kasetit menivät exälle ja niiden mukana myös nuo alkuaikojen radionauhoitukset. Jälkikäteen harmitti, mutta minkäs teit.

Musiikkirakkauteni oli taka-alalla, kun tosielämän rakkaus leimahti 2009 tavattuani nykyisen avovaimoni, jota täällä blogissa jo vaimoksi tituleeraan. Sen lisäksi että elämänkokemuksemme, huumorimme ja ajatusmaailmamme kulkevat aika lailla samaa rataa on meillä myös musiikin saralla yksi ylitse muiden: U2. Joku romantikko voisi sanoa, että tällä kertaa löysin sen oikean. Heti saman vuoden syksyllä tuli vielä ilmoitus, että seuraavan vuoden maailmankiertueella U2 saapuu taas Suomeen. Kun liput tulivat myyntiin, olin netissä sormi valmiina painamaan enteriä. Tällä kertaa ostin kolme lippua, koska veli piti saada myös uudestaan mukaan. 

Vaimo osti minulle syntymäpäivälahjaksi uusimman No Line on The Horizon –albumin, joka sisälsi dvd:n. Kaikista levyn kappaleista oli kuvattu mustavalkoinen video, jonka juoni jatkui kappaleesta toiseen. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun kokonaisen albumin kappaleista on tehty musiikkivideoelokuva. Rakkauteni U2:n musiikkia kohtaan roihahti jälleen liekkeihin, kiitos siitä vaimolle.

2010 keikka oli vielä massiivisempi kuin 1997. Lavarakennelma oli valtava, hämähäkkiä muistuttava laitos. Videotaulut olivat suurempia, show isompi ja maailmoja syleilevä. Kaiken kaikkiaan U2 järjesti sellaisen spektaakkelin, että oksat pois. Keikan sykähdyttävimpiä hetkiä:  Bonon vetoomus burmalaisen ihmisoikeustaistelija Aung San Suu Kyin vapauttamiseksi jonka jälkeen soi Walk on, meidän parisuhteeseen täydellisesti sopiva Magnificent sekä uuden albumin raastava balladi Moment of Surrender. Kun kaiken sai vielä jakaa vaimon kanssa, muodostui tapahtumasta ikimuistoinen. Ja tällä kertaa oli kamera mukana.

Seisonta-aika

Pakkanen paukkuu taas sellaisissa lukemissa, että tuli aika laittaa auto talviseisontaan. Nykyään systeemi on äärettömän helppo ja kätevä. Ei muuta kun etsit paikan, missä auto voi talvehtia rauhassa, menet sen jälkeen nettiin www.trafi.fi ja teet sähköisen liikennekäytöstä poiston. Hintaa koko operaatiolle tulee neljä euroa ja kun auto on seisonnassa, liikennevakuutusmaksut ja autovero lakkaa rullaamasta. Olen tehnyt näin jo kaksi talvea peräjälkeen ja säästänyt muutaman kympin per kuukausi. Katsellaan sitten keväällä, koska kelit lämpenevät ja auton voi taas ottaa ajoon.

Seisonta-ajasta aasinsiltana ajattelin tätä toista tärkeää seisonta-asiaa, eli miehen erektiota. Miehellä talviseisonnalla ei ole sen kummempaa eroa kuin kevät-, kesä- tai syysseisonnalla. Tärkeintä on, että seisoo. Asia tulee sitä konkreettisemmaksi, mitä enemmän ikää kertyy. Satuin katsomaan vaimon kanssa Yle Areenalta Sykettä, kotimaista lääkärisarjaa. Siinä pieni poika joutui sairaalaan menetettyään tajunnan ja tila heikkeni nopeasti. Syylliseksi osoittautui isoisän vintillä piilossa ollut erektiolääkepullo, josta naskali oli ottanut tukevat huikat. Mummo oli ihmeissään ja tenttasi, että kenen kanssa se pappa moista seksilääkettä käyttää. No sinun, tokaisi pappa nolona. Kun on vähän näitä ongelmia…

Vielä ei ole tarvinnut turvautua sinisiin pillereihin mutta on lohduttava tietää, että lääke on keksitty. Tuotekehittelyä voisi jatkaa ja jalostaa tabuja myös muihin vaivoihin. Miten olisi esimerkiksi pilleri, joka auttaisi miestä seisomaan sanojensa takana? Tiedän muutaman poliitikon, joille voisi kirjoittaa elinikäisen reseptin torjumaan kroonista sanansyöntiä, pettämistä ja lupausten rikkomista. Tarvitaan myös vastalääkettä, mikäli järki sattuu seisomaan liian jämäkästi. Järjen stondiksensalpaaja ehkäisisi sekä miehisiä konfliktitilanteita nakkikioskin jonossa että epätoivottuja raskauksia.

Kuopion suurin fallossymboli, Puijon torni, on seisonut paikallaan jo 52 vuotta. Kaveri on siis komeasti keski-iän paremmalla puolella. Koskahan Puijon tornin mieskunto pettää? Ovatko kaupungininsinöörit varautuneet siihen, että myös 75 metriä korkea betonitorni voi tarvita Viagraa? Nähdäänkö vielä päivä, jolloin Puijon tornin varsi taipuu puolikaarelle ja nuppi roikkuu surullisesti alaviistoon? Toivottavasti näin ei käy, koska jokainen samanikäinen savolaisukko pystyisi samaistumaan tuohon tragediaan ja tuntisi vihlaisun mu…istoissaan.

Sanotaan että miehillä järki ja ky…ky ajatella seisoo yhtä aikaa. Totta kai. Eihän erektiolla ole mitään tekemistä järjen kanssa. Kyllä siinä mennään puhtaasti tunteella kun luonto kutsuu tikanpoikaa puuhun, aletaan vaakamamboon ja laitetaan lihaa piiloon. Ja mikäs sen hienompaa, sen takiahan me täällä ollaan. Elämän tarkoitus on aika yksinkertainen: Syntyä, elää, jatkaa sukua ja kuolla sitten pois. Me miehet tahdomme tehdä asioista vain monimutkaisempia ja se liittyy usein noiden kahden, järjen ja jorman, yhtäaikaiseen seisonta-aikaan. Mutta ei hätää, nuoret jannut. Kyllä tilanne siitä tasaantuu, kunhan pääsette Puijon tornin ikään. Ja sittenkin on aina hienoa että lopussa, kiitos, seisoo.

Ulostusongelmia

Olen potenut jo useamman päivän omituista vaivaa. Tuntuu, että jutut ovat jumissa. Paperi hohtaa valkoisena edessä, mutta kynä ei kulje ja muste on kuivunut. Takaraivo on tyhjä, eikä ajatus luista.

Olen yrittänyt kaikkea. Lueskelen päivittäin lehtiä ja etsin niistä uutta jutunjuurta. Ei lähde. Kuuntelen kavereiden keskusteluja ja pyrin tarttumaan ajankohtaisiin aiheisiin. Tuloksetta. Ulosanti potee jonkinlaista ummetusta, johon apua piti hakea lääkäriltä asti.

Lääkärisetä kuunteli puhettani, seurasi käden liikkeitä näppiksellä ja analysoi ajatuksiani. Minut määrättiin magneettikuvaukseen. Makasin paikallani liikkuvalla alustalla, korvilleni laitettiin kuulokkeet ja alusta työnnettiin putkeen. Sitten kuulokkeista alkoi soida musiikkia. Samaan aikaan magneettikuvaskone jyskytti kuvia kiihtyvällä tahdilla. Vartin päästä kaikki oli ohi.

Tänään sain tuomion. Minulla on akuutti runosuonentukos. Vaiva on peräisin jo kauan jatkuneesta liian paksujen tarinoiden suoltamisesta. Paksut tarinat ovat tukkineet aivoni ja aiheuttaneet tukoksen, jota pahentaa raskas ajattelu ja liian synkät mietteet. Tätä vaivaa ei olisi kotikonsteilla parannettu, joten onneksi kävin lääkärillä.

Lääkäri määräsi minulle lääkekuurin. Sain reseptin, jolla hain apteekista kymmenen päivän kuurin tarinanohentajaa. Pilleri aamuin ja illoin, tunti ennen tai jälkeen paskanjauhamisen. Pilleri nautitaan kuiviltaan eikä sen jälkeen saa puhua puoleen tuntiin. Kaikenlaista ajatustyötä on myös vältettävä. Jos tästä ei ole apua, kuuri uusitaan.

Jo ensimmäisen pillerin jälkeen tunsin oloni hieman paranevan. Uskon, että kymmenen päivän kuluttua suollan niin ohutta tekstiä, että sen lukee yhdellä silmäyksellä eikä siitä jää mitään mieleen. Teksteissä ei enää vilahtele sota, parisuhdekriisit tai kuolema. Tilalle tulee perhosia, auringonpaistetta ja Abban musiikkia. Keveisiin kuviin ja tunnelmiin.

Kuva sisältää tuotesijoittelua eikä ole missään tekemisessä itse tekstin kanssa.