U2

1983. Maailma elää kylmän sodan kuuminta vaihetta. Supervaltojen, Usan ja Neuvostoliiton, ydinasearsenaali riittäisi tuhoamaan viisi maapalloa. Ylellä on Suomessa radiomonopoli ja lähetyksiä hallitsevat iskelmä ja klassinen musiikki. Kerran viikossa tulee kahden tunnin Rockradio –lähetys, jossa Jake Nyman ja Heikki Harma (Hector) soittavat uudempaa rock ja popmusiikkia. Nuori teinipoika kuuntelee Ylen kanavaa ja odottaa c-kasetti mankkaan ladattuna ohjelman alkua. Kello 15.00 maailma aukeaa. Pojalla on sormet viritettynä rec-napin päällä, valmiina nauhoittamaan joitain, mitä ei normaalisti radiosta kuule. Tuo teinipoika olen minä.

Sillä kertaa esiteltiin tuntemattoman irlantilaisbändi U2:n uusi LP-levy War. Albumi oli kuin manifesti ydinsodan kauhuja vastaan. C-kasetille tallentui kolme kappaletta: Sunday bloody Sunday, Seconds ja New Year’s day. Olin myyty. Ohjelman jälkeen kuuntelin noita kolmea biisiä uudestaan ja uudestaan. Raivokkaasti helisevä kitara, sotilasmaiset rumpukompit ja laulajan maaginen ääni saivat minut otteeseensa. Sanat upposivat syvälle nuoren miehen sieluun ja jäivät sinne kaikumaan:

”And they're doing the atomic bomb
Do they know where the dance comes from
Yes, they're doing the atomic bomb
They want you to sing along

Say goodbye, say goodbye” (Seconds)

Minun oli pakko saada tuo levy, maksoi mitä maksoi. Mutta siitä tulikin vaikea projekti. Suonenjoella oli kokonaista yksi kauppa jossa myytiin LP-levyjä. Kim Wildet, Duran Duranit ja muut listahitit löytyivät kyllä, mutta U2:sta ei ollut kuullut kukaan. Pikku hiljaa minulle valkeni, että taisin olla Suonenjoen ensimmäinen ja ainoa U2 fani. Siihen aikaan yksi jos toinen kehui ”löytäneensä” uuden bändin kuten Metallica, Motörhead, Eppu Normaali jne. Tämä johtui siitä, että uutta musiikkia ei soitettu radiossa tai televisiossa vaan piti ostaa itse levyjä tai nauhoittaa kaverilta. Minä siis voin sanoa, että löysin U2:sen.

Kaverini arveli, että Kuopio saattoi olla lähin paikka, mistä kyseinen levy voisi löytyä. Joten eräänä kesäisenä päivänä hyppäsin kahden kaverini, Kaken ja Tepin kanssa linja-autoon ja matkustimme isommalle kirkolle. Etsintä tuotti viimein tulosta, kun Kuopion Haapaniemenkadulla sijaitsevasta Levykauppa Ladylandista löytyi War–albumin Kanadapainos. Kanadassa prässätyt vinyylit olivat hieman halvempia kuin originaalit LP:t. En siis saanut alkuperäistä mutta minulle se oli sivuseikka. Musiikki oli tärkeintä. Kotona laitoin lätyn heti lautaselle ja soitin sitä koko loppuvuoden. Teinipojan tajunta oli räjäytetty. Kun satuin vielä nauhoittamaan tv:stä U2:n tuoreen Saksan livekeikan VHS-videokasetille, olin virallisesti myynyt sieluni irlantilaisille. Jatkumona kävin Kuopiossa ostamassa bändin kaksi edellistä levyä.

                                                

                               

Koulun alettua syksyllä bändiltä ilmestyi live-LP Under a Blood Red Sky, joka on edelleen yksi kaikkien aikojen parhaita livelevyjä. Kaverini eivät edelleenkään syttyneet U2:n musiikkiin mutta eräs toinen kyllä. Kun tulin iltapäivällä koulusta kotiin ja avasin ulko-oven kuulin eteiseen asti, että jossain soi U2. Menin olohuoneeseen ja yllätin äitini katsomasta bändin Saksassa nauhoitettua livekeikkaa. Äiti oli aivan haltioissaan ja totesi minulle silmät säihkyen Tämä on niin hyvä! Taustalla Bono lauloi Gloriaa. 

Seuraavana vuonna (1984) nauhoitin vielä tv:ssä esitetyn Dortmundin livekeikan, jossa bändi siirtyi jo kohti rauhallisempia ja seesteisempiä säveliä. The Unforgettable Fire upposi vielä hyvin ja levyhyllyyni löysi tiensä myös irkkubändi Clannadin singlelevy In a lifetime, jossa Bono esiintyi vierailevana solistina.

Olin faniuteni huipulla ja valmis seuraamaan U2:sta kritiikittömästi, mutta sitten kaikki muuttui. 1987 ilmestynyt The Joshua Tree oli jotain aivan muuta ja ensi kuulemalla minulle totaalinen pettymys. Uskonnollisuus, joka oli koko ajan läsnä U2:n musiikissa, löi mielestäni liikaa läpi. Bono ja kumppanit ovat hartaita katolilaisia (pois lukien basisti Adam Clayton, bändin paha poika) mutta jotenkin vasta tällä levyllä tajusin, että sanoituksissa käsiteltiin usein Jumalaa, Jeesusta ja ihmisen koettelemuksia. Ateistilla meinasi mennä musta kahvi väärään kurkkuun. Useamman soittokerran jälkeen Joshua Tree kuulosti jo paremmalle ja albumilta nousi esiin useita helmiä. Suurimpana niistä With or Without You, joka on yksi kauneimmista rockballadeista 

Vuosikymmen vaihtui, ja Bono kumppaneineen esiintyi uuden vuoden yönä 1990 Dublinin Point Depotissa. Live lähetettiin suorana radiolähetyksenä myös Suomessa, joten jo nuoreksi perheenisäksi varttunut meikäläinen oli jälleen mankka asemissa, c-kasetti valmiina ja sormi rec-nappulan päällä. Koko konsertti oli jonkinlainen testamentti U2:n siihenastisesta taipaleesta. Juuri kun olin tottunut hitaampi tempoisiin kappaleisiin ja melkein gospel-tyyppisiin lauluihin kuten I Still Haven’t Found What I’m looking For, orkka matkusti Saksaan äänittämään jotain aivan muuta.

Kuudes studioalbumi, Achtung Baby, ilmestyi 1991. Tämä oli myös ensimmäinen U2-albumi jonka ostin CD:nä. Uusi formaatti oli juuri lyömässä läpi mutta minua harmitti. CD:t eivät ole keräilyn kannalta yhtä näyttäviä kuin LP-levyt, eikä niihin mahdu paljoa oheistavaraa tai tekstityksiä. Äänenlaatu oli tietenkin vanhoihin kiekkoihin verrattuna huippua, mutta ensikuulemalla itse kappaleet eivät. Aloitusraita Zoo Station kuulosti niin vieraalta että mietin, minkä bändin levyn olin mennyt ostamaan. Vielä rajummin irtiottoa entisestä U2 otti kappaleessa The Fly, joka on lähes industrialmetallia. Kaiken kaikkiaan albumin kuunneltuani noiduin, että nyt Bono ja kumppanit olivat tehneet sellaista paskaa, että meikäpoika hyppää kyydistä pois. Alkuperäisestä U2:sta ei ollut jäljellä enää muuta kuin nimi.

Mutta sitten se tapahtui taas. Achtung Baby soi kaupallisilla radioasemilla, joita oli syntynyt yhdeksänkymmentäluvulle tultaessa Suomeen kuin sieniä sateella, ja MTV pyöritti musavideoita kappaleista One ja Mysterious Ways. Ja jälleen kerran tuon musiikillisen metamorfoosin alta alkoi erottua Bonon tutunkiihkeä tulkinta ja The Edgen kitarointi. Vaikka soundi oli muuttanut muotoaan, kaiken pohjana oli edelleen perinteinen rockpoljento ja koukuttavat kertosäkeet. Rakastuin uudestaan, palavasti ja pysyvästi tähän irlantilaiseen nelikkoon. Tällä kertaa tiesin, että rakkauteni bändiin ei enää rakoilisi.  

 

Ysärin alun Zooropa-albumi ja siihen liittyvä maailmankiertue meni minulta täysin ohi. Varmaan osittain siksi,  että bändi ei edelleenkään käynyt Suomessa. Edellinen ja ainoa vierailu oli Turun Ruisrockissa vuonna 1982. Kunnes 1997 tuli uutispommi: U2 julkaisi Pop studioalbumin ja Popmart maailmankiertueohjelman, jonka yhtenä etappina oli Helsingin Olympiastadion elokuussa. Kun liput tulivat myyntiin, olin ensimmäisten joukossa jonottamassa Kuopion Sokoksen lipunmyyntipisteellä. Nettiä ei ollut ja puhelinpalvelu meni lipunmyynnin alettua välittömästi tukkoon. Onnistuin kuin onnistuinkin ostamaan kaksi lippua elokuun konserttiin ja kotona esittelin tikettejä innosta hehkuen silloiselle vaimolleni. Hänen kommenttinsa oli: Minua ei oikein kiinnosta. Saisitkohan sinä jonkun muun mukaasi? Kun toivuin tyrmistyksestä, puhuin veljeni ympäri ja lähdimme kahdestaan reissuun. 

Keikka oli minulle siihenastisista massiivisin. Olympiastadionille ahtautui 52 000 henkeä. Esiintymislava oli valtavan puolikaaren alla ja stadionin takaosaa peitti ennennäkemättömän suuri videotaulu. Pääosassa olivat uuden levyn kappaleet kuten Discotheque, Staring at The Sun, Gone jne sekä tietenkin vanhat hitit. Keikan aikana videotaululla esitettiin pätkiä ihmisen evoluutiosta, Andy Warholin teoksista, animaatioita ja musiikkivideoita. Suuri diskopallo sädehti pilkkopimeässä saaden koko stadionin vaikuttamaan valtavalta yökerholta ja välillä bändi ilmestyi onton, kymmenmetrisen sitruunan sisältä ja laskeutui pitkiä portaita alas lavalle.

Harmi, että siihen aikaan ei ollut kännykkäkameroita ja koska kameroiden vieminen keikalle oli ankarasti kiellettyä, albumista ei löydy yhtään kuvaa. Neljäntoista vuoden odotus sai kuitenkin täyttymyksen. Keikan jälkeen jatkoilla meni niin myöhään, että myöhästyimme veljen kanssa junasta ja jouduimme yöpymään Helsingin rautatieasemalla. 

Jotenkin tuo Popmart-keikka tyhjensi meikäläisen pajatson ja sai vatsan U2-kylläiseksi pitkäksi aikaa. Bändi jatkoi maailmankiertueita, mutta Tukholmaa lähemmäksi he eivät tulleet. 2000-luvun alussa minulle tuli avioero ja tavaroita jakaessa pidin huolen, että sain itselleni kaikki U2-levyt, CD:t ja VHS-tallenteet. Mutta yhden asian unohdin. Kaikki c-kasetit menivät exälle ja niiden mukana myös nuo alkuaikojen radionauhoitukset. Jälkikäteen harmitti, mutta minkäs teit.

Musiikkirakkauteni oli taka-alalla, kun tosielämän rakkaus leimahti 2009 tavattuani nykyisen avovaimoni, jota täällä blogissa jo vaimoksi tituleeraan. Sen lisäksi että elämänkokemuksemme, huumorimme ja ajatusmaailmamme kulkevat aika lailla samaa rataa on meillä myös musiikin saralla yksi ylitse muiden: U2. Joku romantikko voisi sanoa, että tällä kertaa löysin sen oikean. Heti saman vuoden syksyllä tuli vielä ilmoitus, että seuraavan vuoden maailmankiertueella U2 saapuu taas Suomeen. Kun liput tulivat myyntiin, olin netissä sormi valmiina painamaan enteriä. Tällä kertaa ostin kolme lippua, koska veli piti saada myös uudestaan mukaan. 

Vaimo osti minulle syntymäpäivälahjaksi uusimman No Line on The Horizon –albumin, joka sisälsi dvd:n. Kaikista levyn kappaleista oli kuvattu mustavalkoinen video, jonka juoni jatkui kappaleesta toiseen. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun kokonaisen albumin kappaleista on tehty musiikkivideoelokuva. Rakkauteni U2:n musiikkia kohtaan roihahti jälleen liekkeihin, kiitos siitä vaimolle.

2010 keikka oli vielä massiivisempi kuin 1997. Lavarakennelma oli valtava, hämähäkkiä muistuttava laitos. Videotaulut olivat suurempia, show isompi ja maailmoja syleilevä. Kaiken kaikkiaan U2 järjesti sellaisen spektaakkelin, että oksat pois. Keikan sykähdyttävimpiä hetkiä:  Bonon vetoomus burmalaisen ihmisoikeustaistelija Aung San Suu Kyin vapauttamiseksi jonka jälkeen soi Walk on, meidän parisuhteeseen täydellisesti sopiva Magnificent sekä uuden albumin raastava balladi Moment of Surrender. Kun kaiken sai vielä jakaa vaimon kanssa, muodostui tapahtumasta ikimuistoinen. Ja tällä kertaa oli kamera mukana.