Pahaa unta

Näin viime yönä unen. Uni oli pitkä, painostava ja pelottava. Se meni näin:

Olin lentokoneessa matkalla jonnekin. Lento sujui rauhallisesti ja koneen ikkunasta näkyi alapuolellamme oleva pilvimatto. Tunnelma oli rauhallinen. Jossain vaiheessa uni muuttui ahdistavammaksi. Kone alkoi syöksyä kiihtyvällä vauhdilla. Pidin kiinni penkistä ja tunsin vatsani kääntyvän ylösalaisin. Tajusin, mihin olimme menossa. Konetta ohjattiin kohti valtavaa tornitaloa, joka törrötti keskellä pilvimerta. Tornitaloja oli kaksi. Tuho oli vääjäämätön, kuolisin törmäyksessä muiden matkustajien tavoin. Mieleni valtasi pelko ja raivo samalla kertaa. En halunnut kuolla.

Mutta kuolema ei tullutkaan. Kuten niin usein unessa, kuolema ja seksi eivät mene maaliin asti. Juuri kun valtava tornitalo täytti näkökentän, huomasin siirtyneeni juhliin. Jotenkin tiesin, että kyseessä oli häät. Hääpari näytti unenomaisen tutulle mutta silti tuntemattomalle. Hääsali oli valkoinen, täynnä pitkiä pöytiä ja niiden ääressä istuvia ihmisiä. Musiikin tahdissa tanssilattialla valssasi rakastunut pari toisiinsa syventyneinä. Äkkiä salin ovi avattiin väkivaltaisesti ja sisälle ryntäsi kommandopukuisia miehiä aseet kädessä. He etsivät minua. Minut sidottiin, suuhuni laitettiin kapula ja päähän huppu. Yhtä nopeasti kun olin saapunut häihin, minut vietiin sieltä pois. Olin jälleen pelottavasti tuntemattomien, väkivaltaisten voimien vietävänä.

Uni siirtyi toiselle puolelle maailmaa, toiseen maahan. Maa oli trooppinen saari Karibianmerellä. Saarella sijaitsi valtava vankileiri, jonka piikkilanka-aitojen sisällä oli suuria, kananhäkkiä muistuttavia koppeja. Päärakennuksen yllä liehui tähtilippu. Istuin yhdessä häkkikopeista, paahtavan auringon alla, oranssin värisissä haalareissa. Luokseni saapui korkea-arvoinen upseeri, joka tiukkasi minulta nimeä. Kun kerroin omani, hän suuttui ja ärjäisi: Ei sitä nimeä vaan se toinen. Kyllä sinä tiedät! Sanoin, että en tiennyt mitään. En ymmärtänyt miksi minut oli siepattu, mistä minua syytettiin ja kenen nimen he halusivat kuulla. Olin vain ollut sukulaisen häissä pitämässä hauskaa. En tahtonut kenellekään pahaa.

Tämä ei kelvannut upseerille, vaan käskystä pari sotilasta raahasi minut hämärään kuulusteluhuoneeseen. Huoneessa oli kylpyamme täynnä vettä. Upseeri toisti, että halusi nimen. Minä toistin, että en tiennyt mitään. En ohjannut sitä konetta. En ollut lähimaillakaan, kun se törmäsi torniin. Olin syytön. Silloin sotilaat tarttuivat minuun ja työnsivät pää edellä ammeeseen. Pidättelin hengitystä, tunsin miten happi alkoi loppua ja tiesin, että kohta vetäisin keuhkot täyteen vettä. Hukkuisin syyttömänä.

Mutta uni vaihtoi taas paikkaa. Olin jälleen lämpimässä auringonpaisteessa, unessa rakennetun omakotitaloni takapihalla, vapaana. Vilkutin keittiön ikkunasta ulos katsovalle vaimolleni, menin autoon ja lähdin ajamaan työpaikalle. Olin töissä pienessä leipomossa pienessä kaupungissa. Matkan varrella tiet näyttivät oudon autioilta ja maisema tyhjältä. Kun saavuin kaupunkiin, huomasin ensimmäisen tiesulun. Aseistettu, maastopukuun pukeutunut mies käski minun avata sivuikkunan ja katsoi sisälle autoon. Hän tenttasi matkani syytä ja pyysi papereita. Ihmettelin ääneen, mitä on tapahtunut ja keitä nämä sotilaat olivat. He sanoivat, että olivat tulleet turvaamaan paikallisia asukkaita, koska meidän maa oli siirtynyt fasistien hallintaan. Ihmettelin väitettä, mutta asemies käski minun olla vaiti. Joka puolella liehui vieraan valtion sinipunavalkoisia lippuja ja tunnuksettomat panssariajoneuvot partioivat katuja. Vieraan vallan sotajoukot olivat miehittäneet kotiseutuni ja ajaneet meidän rajavartijat ja sotilaat pois. Radiossa kerrottiin, että alueemme oli liitetty osaksi suurempaa naapurivaltiota. Olimme sitä kuulemma itse pyytäneet ja halunneet, jopa äänestäneet irtautumisesta emämaasta. Ihmettelin, missä vaiheessa tämä kaikki oli tapahtunut. Minulle ei selitetty mitään. Sotilaat takavarikoivat leipomoni ja ajoivat perheeni ulos kodista. Menetimme kaiken.

Kaiken tuon pettymyksen, epätietoisuuden ja epätoivon keskellä maisema muutti jälleen muotoaan. Olin suurkaupungin toimistorakennuksessa. Istuimme kahvihuoneessa muutaman työkaverin kanssa, keskustelimme kevyesti niitä näitä ja vaihdoimme kuulumisia. Sama aurinko paistoi sisään kerrostalon ikkunasta. Tilanne oli leppoisa ja rauhallinen, turvallinen. Tiesimme sanomattakin, että mikään ei uhkaisi meitä tai tulisi järkyttämään maailmaamme. Olimme väärässä.

Äkisti toimiston sisään ryntäsi kaksi asemiestä, jotka avasivat välittömästi tulen. Avokonttori oli suojaton paikka, joten tappajat saivat niitettyä heti kymmeniä ihmisiä. Nämä ihmiset olivat istuneet työpisteillään piirtämässä. Joka puolelta kuului kirkumista ja konetuliaseen rätinää. Ihmisiä, tuoleja ja pöytiä kaatui. Heittäydyin oman pöytäni taakse suojaan ja lamaannuin paikalleni. Näin kuolevia kollegoja, luodin repimiä ruumiita, silpoutuneita naisia ja lapsia. Ammuskelun ääni läheni jatkuvasti kunnes tajusin, että terroristi seisoi aivan vieressäni. Hän kumartui puoleeni, tuijotti minua kommandopipon silmikkorei’istä ja kysyi: Piirsitkö sinä sen kuvan? Minkä kuvan, ihmettelin. Minä piirsin vain sarjakuvia, pilakuvia ja karrikatyyrejä. Mitä kuvaa hän tarkoitti? Piirsitkö sinä sen kuvan? Tappaja toisti. Kun viimein nyökkäsin, hän otti esiin ison sapelin ja valmistautui mestaamaan minut.

Siinä vaiheessa havahduin hereille. Unikuvat kestivät päässäni vielä hetken, kunnes aamu ja todellisuus tulvivat tilalle. Olin omassa kodissa, omassa makuuhuoneessa, omassa sängyssä, oman vaimon vieressä, turvassa. Mutta kaikki eivät ole yhtä onnekkaita. Samaan aikaan joku toinen jossain toisaalla toivoi kaiken olevan vain pahaa unta keskellä painajaismaista todellisuutta. Tämä maailma on kummallinen ja pelottava paikka elää.