Tämä työ vie kaikki mehut

Nelipäiväinen työviikko. Kuulostaako ihanalle? Kyllä kuulostaa! Jos tästä kurjuudesta saa yhdenkin päivän viikossa nipistettyä pois, niin se on hunajaa. Mutta miettikääpä, että ennen tehtiin 6 päiväistä työviikkoa 10-12 tuntia päivässä. Siinä ei torpan Taunolla ollut aikaa pelata pleikkareilla. Isommat hommat hoiti hevonen ja höyrykone, kaikkeen muuhun tarvittiinkin sitten luomakunnan kuninkaan käsiä.

Huikea muutos kun katsoo taaksepäin. Vuonna 1995 menin töihin pankkiin, tarkemmin puhelinpankkiin. Tietokone tallensi tapahtumat mutta perustyön hoiti pankkivirkailija: otot, panot, tilisiirrot, laskujen maksut jne. Kun verkkopankit yleistyivät, ohjasimme asiakkaita puhelinpankista nettiin. Samalla sahasimme oman oksan poikki. Puhelunpankin yksikkö suljettiin vuonna 2002 ja jouduimme kilometritehtaalle. Ei riittänyt enää töitä, kun kone syrjäytti ihmisen.

Suomen Pankki, kaksi miestä puhelimessa. Kuvaaja Pietinen 1931. Kuva: Finna

Nelipäiväinen työviikko, miksi ei. Jos työt vähenevät, eikö meidän olisi jo aika kantaa siitä hedelmää ja jäädä vapaalle? Siis meidän duunareiden, ei osakkeenomistajien.

Mutta nyt harhauduin täysin sivupolulle tarinan otsikosta. Pahoitteluni ja asiaan. Olen töissä avokonttorissa ja minulla on kymmeniä työtovereita. Meillä on yhteinen tauko- ja ruokailutila sekä iso jääviileäkaappi, johon ihmiset tuovat eväitään. Pari kertaa syötävät ovat menneet sekaisin. Viimeksi työkaveri kysäisi, että onko mulla juotavaa jugurttia. Jep, tuumasin. Ei ole enää, join sen vahingossa. No, sain vaihdossa smoothien joten no hard feelings.

Onneksi työpaikalla on fiksuja ja mukavia ihmisiä. Toisin on ollut ennen vanhaa, kun miesvaltaisella rakennustyömaalla äijät söivät mitä sattuu. Siinä heikompi kaveri on ollut ihmeissään, kun iltapäivän taukohetkellä ei kotoa tuotua juomapulloa löydy mistään. Eikä kukaan ilmoittaudu syypääksi mehupullovarkauteen. Väsynyt ja äkäinen duunari on tuhahtanut ääneen: tämä työ vie kaikki mehut! Siitä se lentävä lause sitten syntyi.