Tähän tarinaan sain innoituksen Jari Tervon loistavasta dokkarisarjasta: Kylmän sodan Suomi (nähtävissä Yle Areenasta) Minkälainen oli minun kylmän sodan Suomi? Miltä tuntui asua Kekkoslovakiassa? Minäpä kerron. Ja jos toistan itseäni niin se johtuu siitä että olen vanha ja toistan itseäni.
|
Presidentti Urho Kekkonen laskeutumassa koneesta vuonna 1967. Julkaistu Ilmailu-lehdessä. Lähde: Finna.fi |
Dokumenttiohjelmassa Kari Heiskanen kiteyttää hyvin tuon ajan tunnelmat vastatessaan kysymykseen, miltä tuntui elää 70-luvun suomettuneessa Suomessa: "Se ei tuntunut miltään. Kaikki elivät siinä samassa todellisuudessa". Tämä on hieno oivallus, sillä diktatuureissa asuvat tavalliset ihmiset eivät välttämättä koe elämäänsä mitenkään erikoiseksi, koska vertailukohtaa ei ole. Onneksi "diktatuuri" Kekkoslovakiassa oli pehmeämmästä päästä, eikä meillä esim. tapettu toisinajattelijoita. Heidät saatettiin vain jättää yhteiskunnan ulkopuolelle ilman mahdollisuutta päästä johtopaikoille tai näkyviin virkoihin.
|
Nyrkkeilyturnaus Hyvinkäällä, 1950-luvun alku. Valokuva Hyvinkään kaupunginmuseo, Foto-Hovin kokoelma. Lähde: Finna.fi. Kuva symboloi hyvin maamme tilannetta jatkosodan jälkeen: Suomen lippu on seinällä, mutta kehää dominoivat itänaapurin nyrkkeilijät. |
Kotona ei puhuttu sota-ajasta mikä on tietenkin ymmärrettävää, koska vanhempani syntyivät sodan jälkeen. Pappa taisteli jatkosodassa mutta minulla ei ole hänestä muistikuvia, koska hän menehtyi auto-onnettomuudessa 70-luvun alussa. Mummi toimi sota-aikana lottana eikä koskaan puhunut kokemuksistaan. Muistan vain yhden tarinan sodasta: pappa oli jäänyt rintamalla ryssän vangiksi ja häntä oltiin kuljettamassa linjojen taakse, kun vihollisosasto joutui suomalaisten ansaan ja pappa vapautui viime tingassa. Ilman tuota pelastautumista sukumme tarina olisi voinut sammua sodan melskeeseen.
|
Jatkosota, kuva Syväriltä 1942, Hyvinkään kaupunginmuseo. Lähde: Finna.fi |
70- luvulla matkustin mummin kanssa turistimatkalle miehitettyyn Tallinnaan. Matkan aikana mummi varoitteli minua asioista, joista ei saanut puhua. Ala-asteikäisestä matka ulkomaille tuntui jännittävältä ja varoittelut kuuluivat matkailun eksotiikkaan. Tallinnassa meitä kierrätettiin neuvostoliittolaisen oppaan johdolla ympäri kaupunkia ja "virallinen totuus" upposi minuun kuin häkä.
70-luvun suomettuminen oli jotain mitä suomettumiskuplassa syntynyt ja kasvanut nuori ei tajunnut. Itänaapurin vaikutus näkyi kuitenkin myös Suonenjoella. Muistan, kuinka vitosluokan historianopettaja kertoi kommunismista ja sosialistisen yhteiskunnan ihanteista. Palopuheensa lopuksi hän pyysi kaikkia, jotka haluaisivat elää tuollaisessa ihannemaailmassa, nostamaan kätensä ylös. Yksikään ei viitannut. Oppilaat eivät halunneet muuttaa mihinkään utopiaan, me haluttiin asua kotona!
|
Koululaisia jäätelökioskilla uimastadionin luona 1976. Valokuvaaja Erkki Salmela. Helsingin kaupunginmuseo. Lähde: Finna.fi |
Vuonna 1982 Suonenjoella kävi DDR:läinen delegaatio, joka toi tuliaisena itäsaksalaisen rokkibändin. Elokuisena koulupäivänä meidät marssitettiin katsomaan, miten kunnanisät nimittivät pienen nurmikkoalueen Ystävyydenpuistoksi ja lopuksi kuulimme itäsaksalaista rokkia. Ainoa hyvä asia koko seremoniassa oli, että saimme samalla vapaata koulusta. DDR:n rock ei saanut minusta fania. Rolling Stonesissa, Hanoi Rocksissa ja Eppu Normaalissa oli enemmän imua ja kapinaa.
70-luvun lopulla harrastin DX-kuuntelua. DX-kuuntelussa kuunneltiin kaukaisten radioasemien lähetyksiä erityisillä radiovastaanottimilla. Lähetysten kuuluvuudesta raportoitiin asemille kirjeitse ja radioasemien lähettämiä vastauksia (QSL-kortteja) kerättiin kansioon. Huomionarvoista oli, että rautaesiripun takana toimivat itäblokin radioasemat olivat todella tehokkaita. Niiden voimakkaat lähettimet peittivät samalla taajuudella toimineen läntisen radioaseman signaalin. Itäblogin radioasemat vastasivat mielellään kuunteluraportteihin ja lähettivät postitse monenlaista lahjatavaraa viireistä ja pinsseistä matkailuesitteisiin ja propagandalehtisiin. Minua ei heidän agendansa kiinnostanut, keräsin vain QSL-kortteja. Mieluiten kuuntelin brittiasemia sekä Radio Luxemburgia, jotka soittivat parasta musaa: länsimaista rokkia ja poppia.
Vanhempani olivat yrittäjiä ja varsinkin isäni pesunkestävä kapitalisti. He matkustelivat Keski-Euroopassa sekä Yhdysvalloissa ja maailmankatsomus oli kotona ehkä Suomikuplaa laajempi. En muista koskaan pelänneeni, että Neuvostoliitto hyökkää Suomeen. Jokaisesta tuutista toitotettiin ystävyyttä ja naapuruutta, joten koko ajatus tuntui absurdille. Ydinsotaa toki pelättiin ja yleinen mielipide Suomessa piti tähän syypäänä Yhdysvaltoja ja Presidentti Ronald Reagania. Neuvostoliitto oli uhri ja valmistautui vain puolustautumaan USA:n hyökkäystä vastaan. Kumma kyllä, samaan aikaan rauhaa rakastava puna-armeija hyökkäsi Afganistaniin ja miehitti sen panssareiden ja pommikoneiden avulla. Viesti vaikutti kieltämättä "hieman" ristiriitaiselle.
80-luvulla oltiin vielä niin rähmällään, että edes Neuvostoliiton jouluna 1984 Inarijärveen ampuma ohjus ei horjuttanut luottamusta YYA-toveriin. Uutisointi pehmitettiin joulupukilla ja virallisella "sellaista sattuu" -tyylisellä olankohautuksella. Mitenkähän tuota harhalaukausta olisi kommentoitu, jos ohjus olisi Inarijärven sijaan iskeytynyt Ivalon taajamaan ja aiheuttanut ihmisuhreja? Tämä jää ikuisesti arvoitukseksi.
|
Joulupukki ja Inarinjärveen ammuttu Neuvosto-ohjus. |
Kun VHS-videolaiteet tulivat ja mullistivat elokuvan katselun, ei Ylen harjoittama elokuvasensuuri enää toiminut. Nyt suosikkileffan pystyi vuokraamaan ja katsomaan koska vain halusi. Elokuvaharrastuksen tiimoilta suomettuminen tuli konkreettisesti esille, kun Renny Harlinin esikoisohjaus Jäätävä polte kiellettiin Suomessa "Neuvostoliiton vastaisen sisällön takia". Elokuvassa amerikkalainen turistiporukka harhautuu rajan yli Neuvostoliittoon ja kokee kovia venäläisessä vankilassa. Kun leffa kiellettiin, se oli tietenkin pakko nähdä eli hankimme kavereiden kanssa videosta piraattikopion. Elokuva julkaistiin Suomessa alkuperäisessä muodossa vasta vuonna 2006.
Vuonna 1986 menin suorittamaan asepalvelusta Mikkelin Karkialammen varuskuntaan. Oppitunneilla meille alokkaille sanottiin suoraan, että vihollinen tulee idässä ja sitä varten tässä harjoitellaan ja varustaudutaan. Veikkaan, että sama mentaliteetti on ollut Suomen armeijassa läpi koko itsenäisyyden ajan, sattuneista syistä. Siitä ei vain puhuttu julkisesti. Armeijassa opetettiin mm. miten selvitään hengissä ydinaseiskusta: Kun sota syttyy ja ydinpommi räjähtää, etsitään maakuoppa tai suojautukaa kallion taakse. Jokainen sotilas peittää itsensä sadeviitalla. Paineaallon mentyä sotilaat kopistelevat taisteluparin päälle laskeutuneen tuhkan ja ydinlaskeumajätteet havunoksalla ja jatkavat sitten taistelua.
|
Tuli Neuvostoliitosta jotain hyvääkin: Lujaa laatua Lada |
Tällaista oli minun elämäni kylmän sodan Suomessa. Toivotaan, että nuo ajat eivät koskaan enää palaa.