Maa EI OLE pallo

Hesari uutisoi, että Saudiopettaja on kiistänyt maan pyörimisen. Maapallo ei pyöri, ei kierrä aurinkoa eikä ihminen ole käynyt kuussa.

Mä arvasin tämän! Vihdoinkin totuus tulee julki. Ei maa mikään pallo ole vaan pannukakku, aivan niin kuin keskiajalla jo tiedettiin. Miten sen voi todistaa? Helposti! Mene vaikka Tukholmaan, missä sijaitsee maailman suurin pallomainen rakennus, jääkiekkohalli Globen. Kiipeä Globenin katolle ja lähde kävelemään niin tiedät, miltä tuntuu kävellä pallolla. Eihän maan pinnalla koskaan käy noin! Välillä tulee ylä- ja alamäkeä mutta fakta on, että tasaisellahan sitä mennään suurin osa matkasta. Eli maailman on pannukakku.

Eikä maa kierrä aurinkoa. Ei tietenkään! Aurinkohan nousee idästä ja laskee länteen. Olen itse nähnyt paljain silmin, miten se nousee aamulla merestä ja laskee illalla mereen niin että hiljainen sihinä käy. Miten helvetissä me muka kiertäisimme aurinkoa, kun se selvästi ja silminnähden kiertää itse puolikaaren idästä länteen. Olettehan te nähneet itsekin! Uskokaa nyt herran jumala omia silmiänne!

Ja sitten tämä ihminen kuussa –juttu. Höpö höpö! Kaikki on taitavaa elokuvakikkailua studiossa. Jos todella haluatte tietää, miten kaikki tapahtui, katsokaa Hollywood elokuva Capricorn yksi. Siinä paljastettiin, miten Nasa vedättää tavallista veronmaksajaa. Ja tämä leffa tehtiin jo vuonna 1978! Niinpä, meitä on kustu linssiin jo vuosikymmeniä, jopa vuosisatoja.

Onneksi on olemassa rohkeita Saudiopettajia, jotka uskaltavat kertoa totuuden. Toivottavasti myös Suomen tiedepiirit heräävät paljastamaan huijauksia, jotka vaikuttavat meidän jokapäiväiseen elämään. Tässä muutama korjaava keskustelun avaus:

-         Joulupukki ON olemassa.

-         Yhdysvalloissa ON Isojalkoja.

-         Pääsiäisnoidat LENTÄVÄT pääsiäisyössä.

-         Jalkapallomaailman salaliitto ON torpannut Huuhkajien pääsyn arvokisoihin.

-         Mopolla SAA ohittaa poliisiauton humalassa.

-         Paavo Väyrynen ON ulkoavaruudesta tullut alien.

-         Venäjä EI OLE hyökännyt Ukrainaan.

Kuu on juustoa

Nahkaruoska soi

Tiesittekö tästä uutuusleffasta Fifty Shades of Grey? Ai tiesitte? Minä en tiennyt, joten jouduin harrastamaan tutkivaa journalismia eli googletin aiheesta. Löysin tällaista:

”Liukastusvoiteita ja vibraattoreita valmistava Trojan on ottanut uuteen mainokseensa idean Fifty Shades of Grey -menestyskirjasta, josta on tehty ystävänpäivän aikaan ensi-iltansa saava elokuva. Videossa pariskunta on yrittänyt toistaa kirjan seksikkäitä kohtauksia huonolla menestyksellä.

Pariskunta on pariterapiassa, koska heidän seksielämänsä ei suju hyvin. Nainen kertoo halunneensa samanlaisia kokemuksia, joita Fifty Shades of Grey -kirjassa oli, mutta ongelman ydin piilee siinä, että mies ei ole lukenut kirjaa. Mies tekee huvittavia virheitä yrittäessään miellyttää naistaan kirjan tarinan mukaan.”

Luin myös pari muuta juttua elokuvan tiimoilta ja koin kammottavan oivalluksen. Oivalluksen seurauksena suustani pääsi vaimea voi paska. Miehet, nyt me ollaan kusessa.

Tähän asti viisikymmentä prosenttia avioliiton osapuolista on ollut tyytyväisiä savolaistyyliseen kiänny–esileikkiin ja pisto-nosto-tuijotus –malliseen yhdyntään. Mutta tämä ei riitä enää. Nyt pitää sitten käydä kaupoissa, joiden ohitse on tähän asti kävellyt katse maahan luotuna ja naama punaisena. Pitää olla piiskaa, palloa, köysiä, kumikulleja ja erinäisiä voiteta. Näiden ostaminen seksiliikkeestä on savolaisukolle yhtä helppo tehtävä kuin absolutistille ensimmäisen kerta viinakaupassa.

Eikä siinä tietenkään kaikki. Nythän tässä saa varoa ja pelätä jo ihan tavallistakin kaupassakäyntiä. Mitenkäs ostat enää käsirasvaa ruokakaupasta? Entäs koiralle kaulapantaa? Joka hetki pitää olla selittelemässä ja tuntemassa häpeää aivan arkipäivän ostoksista. Väärinkäsitykset voivat johtaa traumaattisiin tilanteisiin. Ajattele nyt vaikka keski-ikäistä, vaimonsa jättänyttä miestä, joka kaiken elämänilon menetettyään päättää tehdä lopullisen ratkaisun ja ostaa rautakaupasta kaksi metriä muoviköyttä ja purkin vaseliinia. Kassalla myyjä katsoo mieheen vinosti virnistäen ja vihjailee, että taitaa tulla vaimon kanssa villi viikonloppu. Tämän viimeisen naulan arkkuunsa saatuaan mies maksaa ostoksensa ja hirttää itsensä rautakaupan valomainokseen.

En nyt sitten loppupeleissä tiedä, minkälaisen säväyksen tuo antaa pariskunnan seksielämään. Kuvittele kolmekymmentä vuotta naimissa ollut, jo elämän ehtoopuolelle siirtynyt aviopari. Kummatkin ovat antaneet periksi vanhenemiselle ja elämän nautinnoille. Sitten mies, satakiloinen kölimaha, pukee päälleen tiukat nahkahousut, joiden vyötärön päälle liikakilot seksikkäästi rellottavat. Ryppyisen rouvansa hän köyttää kiinni sängyn päätyyn erittäin epämukavaan asentoon. Hieman piiskaa, ruoskaa, erinäisiä seksileluja ja koko yön kestävä sessio. Aamulla molemmat saattavat todeta, että ei mennyt ihan niin kuin elokuvissa. 

Hei beibi anna mulle piiskaa. Entäs sitten, jos beibi ei haluakkaan? Missä menee raja? Käykö niin, että narsistinen vaimonhakkaaja, joka on tuomittu vaimonsa pahoinpitelystä kihlakunnanoikeudessa vankilaan, saa hovissa vapauttavan päätöksen, koska väkivalta tulkitaan vain tavallista rajummaksi esileikiksi? Entäs mummo, joka on lapsenlapsensa kanssa leikkipuistossa ja kun jälkikasvu kiusaa pienempiään, uhkaa antaa tälle piiskaa. Voiko tapauksen vierestä kuullut sosiaalityöntekijä viedä tapauksen oikeuteen ja tuomitaanko isoäiti ehdonalaiseen, koska hän uhkasi lastenlastaan seksuaalisella hyväksikäytöllä? Ei paljoa naurata.

Odotan pelonsekaisesti, koska vaimo keksii pyytää minua kanssaan elokuviin. Ja sitten piiskakauppaan. Ja ties minne. Pitänee jo valmiiksi ryhtyä treenaamaan, että kestää kyydissä mukana. Olo on vähän samanlainen kuin silloin, kun päätin osallistua kävelymaratonin. Tiesin, että edessä on rankka mutta palkitseva urakka, on hienoa ylittää itsensä ja jälkikäteen paikat olisivat perkeleellisen kipeänä. Sitä paitsi tuo viisikymmentä sävyä harmaata on kyllä täyttä potaskaa. Harmaan sävyjä on 102. Tarkistin asian Tikkurilan värikartasta.

...laukussa leipää ja piimää vaan

Olen tuntenut oloni väsyneeksi ja voimattomaksi jo useita viikkoja. Aivan kuin jokin flunssa jylläisi elimistössä. Viimein menin lääkärille ja minusta otettiin kaikki mahdolliset kokeet. Mutta verikoe oli puhdas ja virtsassa oli vain, noh, kusta. Lääkäri oli ymmällään ja pyysi minua käymään uudestaan. Asiaa piti tutkia tarkemmin.

Aluksi hän istutti minut tuoliin, kyseli niitä näitä voinnistani ja ojensi sitten kiiltäväkantisen aikakauslehden. Se oli viimeisin Tekniikan Maailma. Lääkärin pyynnöstä selailin julkaisua vähän aikaan tajuamatta, mistä oli kysymys. Viimein hän näytti olevan tyytyväinen, pyysi lehden takaisin ja antoi tilalle matkatoimiston esitteen. Jälleen selailin sivuja hetken, kunnes tohtori pyysi brosyyrin takaisin. Hän laittoi rekvisiitan syrjään, rykäisi ja aloitti:

-         Podet akuuttia ja voimakasta matkakuumetta. Se huomasi heti, kun tartuit tuohon matkailuesitteeseen. Unohdit kaiken muun, kun uppouduit lomakohteiden kuvauksiin ja värikkäisiin valokuviin.

-         Mikäs tuo Tekniikan Maailma –juttu oli?

-         Halusin vain varmistaa, ettet pode autokuumetta. Sitäkin on liikkeellä tähän aikaan vuodesta.

Reseptiksi lääkäri määräsi minulle omavalintaisen ja omakustanteisen lomamatkan minne päin maailmaa tahansa. Matkakuume ei kuulemma hellittäisi muuten. Se söisi pikkuhiljaa kaiken energiani ja masentaisi minut sängyn pohjalle. Kuulosti niin pahalle, että kotiin palattuani käskin vaimon pakata laukut. Nyt lähdetään reissuun.

Sain lääkärin vastaanotolta pinon matkatoimistojen esitteitä sekä listan erinäisistä matkailunettisivuista. Tunsin oloni paranevan heti, kun surffasin virtuaalisesti ympäri maailmaa. Tietsikan ruudulla paistava aurinko, värikkäät hiekkarannat ja all inclusive –hotellit olivat kuin piristysruiske aivoilleni. Ajattelin, että nyt voisimme ehkä melkein ryhtyä ajattelemaan matkalle lähtöä. Voi olla, että reissuun lähtö oli lähempänä kuin koskaan. Ehkä tekisimme siitä jopa päätöksen.

Minä en pidä korkeista paikoista, joten Alpit ja muut vuoristokohteet olivat poissa laskuista. Vaimo vihaa skorpioneja, käärmeitä, torakoita, muurahaisia ja ylipäätän kaikkea korkokenkää pienempää, joka kulkee omin jaloin. Tämä rajasi pois trooppiset viidakot ja muut villit kohteet. Minä inhoan kylmää, joten matkakohde tuli olla Suomesta etelään ja Antarktikselta pohjoiseen. Vaimo arvostaa järjestystä, hygieniaa ja helppoutta, joten kolmannen maailman maat putosivat siinä vaiheessa listalta. Minä taas en suostu lähtemään tähän maailman aikaan Venäjälle, joten se siitäkin sitten. Vaimo vihaa merimatkoja, eli kaikki Itämeriristeilyt ovat nou nou. Vaihtoehdot kävivät vähiin.

Siirtymä matkakohteeseen pitää siis olla lyhytkestoinen, kohteen tulee olla länsimainen, hyönteetön, lämpimähkö ja alavalla alueella. Valitsimme Latvian Riikan. Emme ole kumpikaan käyneet Latviassa, joten pidennetty viikonloppu Baltiassa tuntuu hyvälle valinnalle. Matka lentäen Helsingistä Riikaan kestää vajaan tunnin, Latviassa on halvempaa, kaupungissa on vanhoja rakennuksia, kirkkoja ja linna ja kevät alkaa aikaisemmin kuin meille. Homma on pihvi.

Nyt sitten varaamaan matkoja. Voi olla, että teemme sen jo ensi viikonloppuna. Ehkä alamme jopa suunnitella, mitä reissulla tehdään. On mahdollista, että ehkä harkitsemme tarkemmin, milloin reissaamme ja miten. Todennäköisesti tulemme tekemään näin. Luultavasti. Olen siitä jokseenkin luottavaisen oloinen. 

2000-luvun paskimpia leffoja

Tiedättekö sen tunteen, kun tekee mieli katsoa joku todella paska leffa? Jotain sellaista sontaa, minkä ymmärtämiseen ei tarvita kuin näkkileivän ÄO? Totaalista roskaa, jonka aikana voit heittää aivot narikkaan, moraalin hattuhyllylle ja sovinnaisuuden kenkätelineeseen? Ettekö? Minäpä tiedän.

Paskojen leffojen katsominen on kuin söisi kilon irtokarkkeja. Kaikki tietävät, että ne ovat pahaksi terveydelle, mutta hetken huumassa on mukava mättää salmiakkia suuhun ja kinuskia kitalakeen ajattelematta sen syvällisemmin. Nauttia ällöttävästä makeudesta, järkyttävästä suolaisuudesta ja epäterveellisistä e-koodeista. Paskat leffat ovat syntinen hedelmä, jonka jokainen kieltää. Kuin se tv:n saippuasarja, jota kaikki haukkuvat mutta katsovat salaa olohuoneissaan. Paskat leffat luovat katsojaan ylemmyyden tunteen. Kerrankin voit olla kriitikko, lytätä moisen roskan, paheksua moraalittomia juonenkäänteitä ja kauhistella käsikirjoituksen surkeutta. Paskat leffat tekevät meistä parempia ihmisiä, koska ME olisimme tehneet kaiken paljon paremmin.

Tässäpä teille, rakkaat lukijat, muutama vinkki ehkä paskimpiin leffoihin mitä viime aikoina on suollettu elokuvateollisuudesta. En toki kannusta, että teidän pitää katsoa näitä, vaan varoitan filmien aiheuttamasta myötähäpeän ja pettymyksen tunteesta. Kukapa näitä nyt oikeasti katsoisi….

Jack and Jill (2011)

Tämä "perhekomedia" teki historiaa voittamalla vuoden Razzie-palkintogaalassa kaikissa kategorioissa ensimmäistä kertaa historiassa. Joka ei satu tietämään, Razzie-palkinnot jaetaan vuoden huonoimmille elokuvasuorituksille. Leffaa tähdittää elokuvamaailman vitsaus nimeltä Adam Sandler, ja vieläpä tuplaroolissa! Kun näen sivuosan Al Pacinon vajonneena kaulaa myöten tällaiseen paskaan tulen hyvin, hyvin surulliseksi.

Norbit (2007) 

Voi Eddie, Eddie, Eddie... Oli aika, jolloin olit planeetan hauskin mies. Nyt pukeudut lateksinaamioihin leffa toisensa perään ja näyttelet komedioissa, joista puuttuu nauru. Norbitissa on hetkensä, myönnetään, mutta tämä on vain liian tyhmä elokuva aikuisille ja liian typerä lapsille. Kohderyhmänä lienee ylipainoset mustat naiset. Syvä osanottoni heille.

Hamekyttä (2000)

Martin Lawrence pukeutuu lateksiin, näyttelee ylipainosta mustaa mummoa ja on aivan yhtä paska roolissaan kuin Eddie Murphy Norbitissa. On vain ajan kysymys, koska Hollywoodin kassakoneaivot keksivät yhdistää nämä kaksi samaan leffaan. Voi sitä riemun päivää.

Ghost Team One (2013)

Entisessä ilotalossa kummittelee. Kaverukset pykäävät aavejahdin kameroilla yms. tekniikalla ja mukaan lyöttäytyy kaunis Fernanda. Elokuvan taatusti omaperäisin hetki on, kun toinen tutkijoista joutuu yöllä haamuhuoran raiskaamaksi.

Lake Placid 2 (2007)

Sisävesijärvessä elää jättiläiskrokotiili(tiilejä), jotka syövät rannalla leireileviä teinejä. Törkeän huonot erikoistehosteet häviävät vain vielä törkeämmän huonoille näyttelijäsuorituksille. Tästä leffasta irtosi kaveriporukalla hulvattomat naurut. Suosittelen nautittavaksi punaviinin, oluen, siiderin tai minkä tahansa alkoholijuoman kanssa.

Velipuolet ( 2008)

Erilainen uusioperhe. Brennan ja Dale ovat kolmekymppisiä miehiä, joiden isä ja äiti rakastuvat ja muuttavat poikineen yhteiseen kotiin. Eihän siitä mitään tule, kun kaksi aikuista kakaraa ottaa yhteen ja kerjää vanhempien vähentynyttä huomiota. Tämä elokuva sisältää kohtauksen, jossa mies hankaa paljaita kassejaan rummun kalvolle. Älä kysy.

Jennifer’s Body (2009)

Paperilla elokuva, jonka juoni pyörii Megan Foxin vartalon ympärillä, vaikuttaa hyvälle. Todellisuus on tarua karumpaa. Jennifer murhataan, mutta hän nousee kuolleista ja alkaa tappamaan miehiä. Kökköjö efektejä, mustaa oksennusta ja mikä pahinta: Ei paljasta pintaa. Jos Atria lupaisi yhtä paljon lihaa, tarjoaisi sitä yhtä vähän ja harjoittaisi yhtä harhaanjohtavaa mainontaa, firma haastettaisiin kuluttajien toimesta oikeuteen.

Faust (2011)

Tämä saksalainen taide-elokuva voitti Venetsian elokuvajuhlien pääpalkinnon. Tämä saksalainen taide-elokuva oli yksi vuoden raskaimmista elämyksistä leffateatterissa. Niin uuvuttava, että meinasin lähteä kesken esityksen. Mutta koska kyseessä on tunnustettu taideteos, ei sitä voinut jättää kesken leimautumatta juntiksi. Teen sen siis nyt. On yksi paskimpia taideleffoja, mitä olen viime aikoina nähnyt.

Iron Sky (2012)

Tiedän, että saan leffan fanien vihat niskoilleni kun laitan tämän listalle. Mutta hei oikeasti, eiköhän ole jo aika todeta, että ei tämä mikään Avaruusseikkailu 2001 ole. Saatikka Avaruusboltsit. Alku lupaa erittäin hyvää ja onhan juoni omaperäinen, mutta vitsit loppuvat kesken ja leffan finaalitaistelu on tuskastuttavan pitkäveteistä, ennalta arvattavaa räiskintää. Toimii kuin kondomi: Käytät kerran ja heität sitten hieman inhon sekaisin tuntein vessan pöntöstä alas.

After Earth (2013)

Joudun valittaen laittamaan myös tämän paskimpien uutuuksien listalle. Harmittaa kaksi asiaa: Aikoinaan Kuudes aisti -leffalla säväyttänyt M.Night Shyamalan on vajonnut todella pohjalle ja vetää tässä roskassa Will Smithin mukanaan. Elokuva alkaa lupaavasti, mutta muuttuu pian tehosteineen ja juonineen videopelimäiseksi potaskaksi. Mutta katsoohan tämän, jos ei ole parempaa tekemistä.

Enempää ei nyt tule mieleen. Ja sehän johtuu vain siitä, että paskimmat leffat unohtuvat yleensä nopeasti eivätkä jää mieltä vaivaamaan. Olen pahoillani leffavalintojeni mahdollisesti aiheuttamaa mielipahaa.Tai en oikeastaan.

Vuonna 95

90-luvun alun Suomi rypi lamassa. Maa täyttyi työttömistä, markka devalvoitiin, korot karkasivat pilviin ja maailma ympärillä muuttui radikaalisti. Neuvostoliitto hajosi Venäjäksi, Jugoslavian raunioilla levisi repivä sisällissota ja Euroopan rauha järkkyi. En tiedä, olivatko ajat niin huonosti kuin tänään, mutta pohjalla oltiin. Niin henkisesti kuin taloudellisesti.

1995 pääsin töihin valtio-omisteiseen pankkiin, jota ei ole enää olemassa. Neljän kuukauden harjoittelujakso toteutettiin Kouvolan konttorissa. Joka maanantai hyppäsin Kuopion asemalla aamujunaan, reissasin etelään, heitin matkalaukun hotellille ja menin töihin. Kouvola oli minulle tuntematon kaupunki, joka jollain tavalla muistutti opiskeluaikojen Mikkeliä. Kouvolassa näki vain paikkakuntalaisia sekä varuskunnan sotilaita. Savolaismies tunsi itsensä aika yksinäiseksi. Niin yksinäiseksi, että työpäivän jälkeen illat meni hotellihuoneessa telkkaria tuijottaessa. Seurasin tiiviisti mm. uutta amerikkalaista saippuaoopperasarjaa Kauniit ja Rohkeat. Kyllä, olin todella yksinäinen.

Pari tapahtumaa tuolta pankkiurani alkutaipaleelta jäivät elävästi mieleen. Ensimmäinen oli sijoituskoulutusjakso. Kouvolassa ei silloin(kaan) asunut kovin varakasta väkeä, joten sijoitustiskillä oli hyvää aikaa opiskella tuotteita ja järjestelmiä, kun asiakkaat eivät häirinneet. Jo toisella viikolla pyysin kouluttajaltani, että voisin palvella itsenäisesti seuraavan asiakkaan. Tämä oli sattumoisin eräs herrasmies, joka kävi pari kertaa viikossa pankissa. Silläkin kertaa hän saapui, tervehti kohteliaasti ja pyysi Talouselämä-lehden. Ojensi lehden ja asiakas käveli tyytyväisenä pankkisalin nojatuolille lukemaan. Käännyin kouluttajan puoleen ja totesin: Eikö mennytkin hienosti?

Toinen tapaus sattui kevättalven räntäkeleillä. Pankin näyteikkunat olivat pääkadun puolelle ja juuri sillä kertaa ikkunan editse käveli elämää nähnyt, vanhempi herra hieman horjuvin askelin ja ilman kenkiä. Kun kaveri oli taapertanut sukkasillaan toimistomme ohi, kouluttaja totesi että tuossa meni heidän entinen esimiehensä. Naurahdin hieman kun luulin hänen vitsailevan mutta ei, kouluttaja oli aivan tosissaan. Hän kertoi, että kyseinen mies oli todellakin ollut kahdeksankymmentäluvulla konttorin esimies. Tuohon aikaan pankin avainasiakkaita kestittiin huolella ja pankinjohtaja joutui erinäisiin illanistujaisiin monena iltana viikossa. Jossain vaiheessa korkki ei mennytkään kiinni ja alamäki alkoi. Sitten eräänä työaamuna pankinjohtaja, selvästikin liikuttuneessa tilassa, tuli huoneestaan pankkisalin puolelle, tuumannut lyhyesti Nyt tämä poika lähtee vittuun! ja käveli ulos palaamatta sen koommin töihin. Nyt hän sitten  oli tuo liikuttava, kengätön hahmo Kouvolan sohjoisilla kaduilla.

Neljän kuukauden hotellielämä Kouvolan kokoisessa kaupungissa aiheuttaa ennen pitkää hotellikuoleman. Niinpä lähdin koulutuksen loppuvaiheessa tuulettumaan kaupungille. Kevään jääkiekon MM-kisat olivat alkamassa, ja eräässä paikallisessa baarissa näytettiin pelejä isolta screeniltä. Aika tavallista nykyään, mutta tuohon aikaa vielä uutta ja ihmeellistä. Suomen matseilla oli se vaikutus, että kaikilla oli yhteinen puheenaihe. Ei ollut mitään väliä, vaikkei tuntenut ketään. Aina löytyi joku, jonka kanssa pystyi hurramaan tai manaamaan, riippuen pelin kulusta. Erityisen hyvin jäi mieleen alkulohkon peli Suomi – Usa. Kolmannen erän alussa Usa johti peliä 4-1 ja baari oli aika hiljainen. Sitten alkoi tapahtua: Ensin kavennus 4-2, sitten 4-3 ja lopuksi tasoitus 4-4 Strömberin lavasta, syöttäjänä Raipe Helminen. Baari räjähti huutoon ja me tutut ja tuntemattomat halattiin toisiamme! Se oli jotakin ennen kokemattoman huikeaa.

Harjoitusjaksoni päättyi ennen MM-finaalia, joten sen kuuluisan ensimmäisen maailmanmestaruuden todistin kotisohvalta. Tuon kevään ja mestaruuden jälkeen Suomessa tapahtui jotain henkisellä tasolla. Laman niska taittui, ihmisten usko tulevaisuuteen lisääntyi ja talous lähti nousuun. Näin olisi tapahtunut varmasti ennemmin tai myöhemmin, mutta jotenkin mestaruuskevät -95 symbolisoi koko muutosta. Yhtäkkiä me oltiin sankareita kaikki, kun oikein silmiin katsottiin. Me oltiin sankareita elämän, ihan jokainen.

Mistäkö tämä kevät tuli mieleen? Olimme vaimon kanssa paikallisessa ravintolassa, kun pöytäämme pölähti miesseurue kysyen tilaa. Hyvinhän siihen mahtui ja kohta meidän seuraan oli liittynyt puolen tusinaa entisiä kiekkoilijoita, mm. tuon tasoitusmaalin keväällä 1995 syöttänyt Raimo Helminen. Miehet tulivat Iisalmesta hyväntekeväisyysottelusta ja yöpyivät Kuopiossa. Vastaavia matseja oli kuulemma noin kerran vuodessa milloin missäkin päin Suomea sen mukaa, miten äijien aikataulut sattuivat yhteen. Ihmiset tunnistivat tietenkin Raipen ja kumppanit ja kävivät pyytämässä nimmareita ja ottamassa selfieitä kiekkoilijoiden kanssa. Ilta oli erinomaisen hauska ja tämä sattuma oli siihen kuin kirsikka kakun päälle. Tai kuin kiekko ylämummoon.

Pertti Kurikan Nimipäivät

Pari vuotta sitten vaimo vei minut elokuviin katsomaan Kovasikajuttua. Dokumentti kertoo kehitysvammaisten perustamasta Pertti Kurikan Nimipäivät –punkyhtyeestä. En tiennyt bändistä mitään, mutta onneksi vaimo pitää minut ajan tasalla.

Laulaja Kari Aalto

Elokuva vei kirjaimellisesti sydämen. Tarina on lämminhenkinen, välillä hauska mutta myös herkkä ja koskettava. Pääosassa olevat Pertti Kurikka (kitara), Kari Aalto (laulu), Sami Helle (basso) ja Toni Välitalo (rummut) elävät normaalin kehitysvammaisen elämän rinnalla rockelämää jossa soittoharjoitukset, jäsenten välinen kemia, keikkamatkat ja itse keikkailu luovat omat paineensa. Kaiken taustalla palava halu tehdä ja esittää musiikkia sekä saada oma ääni kuuluviin. Sanomana on, että kehitysvammaiset ansaitsevat ihmisarvoisen elämän siinä missä terveetkin. Samalla elokuva toi suuren yleisön eteen Downin syndrooman ja sen aiheuttamat haasteet bändiläisten elämässä.

Pertti Kurikan Nimipäivät esiintyi Kuopion Henry’s pubissa heinäkuussa 2013. Elokuvan tuoma julkisuus oli nostattanut pienen buumin ja keikka oli melkein loppuunmyyty. Kun setti alkoi, lavan eteen pakkautui nuorisoa joka pogosi (kasaritermi) kuin vanhoina hyvinä aikoina. Mieleen tulvahti muistot kahdeksankymmentäluvun alusta kun Eppu Normaali, Ratsia ja Kollaa kestää olivat PUNK. Nyt voi hyvällä syyllä sanoa, että PKN on Suomen ainoa aito punkyhtye. Soitto on rujoa runttausta ja sanoituksissa käsitellään jäsenten arkipäivää. Huutia annetaan niin yhteiskunnalle, päättäjille kuin virkavallalle.

Päättäjät sulkevat ihmiset suljettuihin huoneisiin
Mutta me ei haluta olla niissä huoneissa niin
Kukaan ei huolehdi meistä, ei tuu edes niihin huoneisiin katsomaan
Miten meidän orpojen niissä huoneissa käy?

Päättäjä on pettäjä
Pettäjä on päättäjä
Kun ei meistä kehareista
tippaakaan välitä 

(Päättäjä on pettäjä/ säv. Pertti Kurikka, san. Kari Aalto, sov. Kalle Pajamaa)

Pertti Kurikan Nimipäivät karsii tänä vuonna pääsystä Eurovision laulukilpailuun Itävallan Wieniin. Tästä syystä katsoimme vaimon kanssa pitkästä aikaa viisujen Suomen osakarsinnan (Uuden Musiikin Kilpailu 2015), jossa PKN esitti kappaleen Aina mun pitää. Bändi meni yleisöäänestyksessä kolmen parhaan mukana Suomen finaaliin 28.02, jonka voittaja lähtee keväällä Wieniin. Pertti Kurikan Nimipäivät on noussut some-ilmiöksi ja ulkomaita myöten bändille sataa tsemppiä ja kannustusta. Seuraava jännityksen paikka on sitten helmikuun lopussa. Tätä äänestystähän odottaa enemmän kuin eduskuntavaaleja! Junnu Vainio sen kiteytti aikoinaan: Jokainen ihminen on laulun arvoinen.

(Valokuvat Kuopion Henry's Pubin keikalta 12.7.2013)

Basisti Sami Helle

Kitarassa Pertti Kurikka

Ikuisen nuoruuden salaisuus

Katsoin aamulla peiliin ja näin kuvan nuoresta miestä. Kolmekymmentä vuotta nuoremmasta, kuin fyysinen ikäni. Miten tämä on mahdollista? Miten olen säilynyt näin nuorena ja raikkaana? Minäpä paljastan teille salaisuuteni.

Nuorena olin vielä kuten kuka tahansa ikäiseni. Vietin huoletonta elämää, söin ja join välittämättä sen enempää ravintoarvoista ja terveellisyydestä, kokeilin alkoholia ja tupakkaa, seurustelin ja pidin hauskaa. Sitten tapahtui jotain, mikä muutti elämäni.

Kävin kylässä kaverin luona, jonka vanhemmat olivat saman ikäisiä kuin omani. Kaverin äiti näytti kuitenkin paljon vanhemmalle. Kun ihmettelin tätä ääneen, hän kertoi tupakoineen koko ikänsä. Tupakointi oli tehnyt tuhonsa ja vaurioittanut ihoa niin, että nainen näytti kymmenen vuotta ikäistään vanhemmalta. Säikähdin ja kotimatkalla heitin takin taskussa piilottelemani tupakka-askin katuojaan. Sen koommin en tupakkaa polttanut.

Minulle selvisi, että myös alkoholin käyttö vanhentaa. Tästä oli elävä esimerkki enoni, joka näytti jo viisikymppisenä kurttuiselle papalle. Tuurijuoppo oli tuhonnut aivosolujen lisäksi ulkonäkönsä, eikä mitään ollut enää tehtävissä. Vanhoissa, mustavalkoisissa valokuvissa hän näytti yhtä siloiselle kuin minä. Nuoresta miehestä oli tullut vanha rusina. Päätin laittaa korkin kiinni ja lopettaa kokeiluni alkoholin ihmeellisessä maailmassa. Sen koommin en ole ottanut huikan huikkaa.

Työelämässä tutustuin kollegaan, joka oli vasta eronnut. Raskas eroprosessi oli ollut kuluttava ja vienyt kaverilta kirjaimellisesti hiukset päästä. Myös parta oli harmaantunut, ja silmien ja suupielen ympärille oli ilmestynyt väsyneitä ryppyjä. Tapasin myös pari muuta vastaavaa tapausta, joihin ihmissuhteet ja draamat olivat jättäneet jälkensä. Stressi, riidat ja hermopaine vanhensivat ihmistä siinä missä alkoholi ja tupakka. Tein päätöksen, että en koskaan ala seurustelemaan, mene naimisiin tai tee lapsia. Myös rasittavimpiin sukulaisiin tein pesäeron ja katkoin muutaman sukulaissuhteen lopullisesti. Minua ei ihmissuhdesotkut vanhentaisi. Olisin oman onneni seppä kuolemaan asti.

Niinpä matkustin lomalla yksin etelään, otin rennosti ja loikoilin paahtavan auringon alla. Join vain vettä ja mehuja ja nautin elämästä. Kaupungilla kulkiessa minua alkoi kuitenkin häiritä ympäristö, jossa olin. Paikalliset ihmiset näyttivät vanhoilta ja ruskettuneilta. Vain aivan nuoret aikuiset olivat vielä siloisia kuten kotona. Keskustelin tästä yhden paikallisen kanssa ja tämä totesi, että etelässä kaikille käy samoin. Syy on auringonvalo ja ilmasto. Auringon UV-säteet vanhentavat ja kuiva ilmanala kuivattaa ihoa. Jouduin paniikkiin. Lopetin lomani lyhyeen, lensin seuraavalla vuorolla Suomeen ja sulkeuduin sisätiloihin. Olen siitä asti vältellyt auringonvaloa.

Kaikista varotoimenpiteistä huolimatta havaitsin, että silmien ja suun ympärille oli ilmestynyt pieniä rypynalkuja. Kävin lääkärillä mutta en kertonut käynnin todellista syytä. Sen sijaan pyysin neuvoja, miten voisin elää terveellisemmin ja utelin siinä sivussa, mitkä asiat vanhentavat ihoa. Minulle selvisi, että sokerin vaikutuksesta iho veltostuu, tulee ryppyjä eikä iho uusiudu enää samalla tavalla kuin aiemmin. Ilmansaasteet olivat myös vaaraksi. Ruokavalion tuli olla monipuolinen, vähäsokerinen ja sisältää runsaasti hedelmiä ja vihanneksia. Seuraavana päivänä, tai paremminkin illalla kun aurinko oli mennyt mailleen, kävin marketeilla ja ostin terveellisiä ruoka-aineksia. Karamellit, jäätelöt ja sokerijuomat jätin lopullisesti. Aamiaisella, lounaalla, päivällisellä ja iltapalalla join ruokajuomana vain vettä. Nyt olin varma, etten enää vanhene.

Olin väärässä. Vaikka ihoni pysyi kimmoisana ja nuorekkaana, uhkaavat rypynalut ilmestyivät edelleen suun ja silmien ympärille. Epätoivoisena ostin erilaisia ryppyvoiteita ja sain ryppyjen kehittymisen hetkeksi pysäytettyä. Sitten satuin lukemaan iltapäivälehdestä juttua Kardashianin siskoksista. Heidän ei juuri koskaan nähty hymyilevän, mikä herätti ihmetystä meidän tavisten keskuudessa. Miten voi olla noin vakava, kun omistaa miljoonia ja voi tehdä mitä ikinä haluaa? Syy oli rypyt. Siskokset kertoivat, että hymyily aiheuttaa ryppyjä silmien ja suun ympärille. Siinä se oli! Puuttuva pala, jota en ollut ottanut huomioon! Miten en aikaisemmin tullut ajatelleeksi tuota!?

Täytän siis viisikymmentä, mutta peilistä minua tuijottaa kaksikymppinen kaveri. Asun yksi pimeässä asunnossa, käyn ulkona vain ilta- ja yöaikaan, teen töitä yövartijana ja nukun päivät. Syön porkkanaa, lanttua, omenia ja viljatuotteita. Juon vettä enkä koske limppareihin tai alkoholiin. Karkkia, jäätelöä ym. sokeriherkkuja en ole syönyt vuosikymmeniin. Elän yksi, en pidä yhteyttä kehenkään eikä minulla ole ystäviä saatikka läheisiä sukulaisia. Olen lopettanut hymyilemisen enkä naura enää koskaan. Ihoni on sileä ja rypytön. Elämä on ihanaa.