maanantai 9. helmikuuta 2015

Vuonna 95



90-luvun alun Suomi rypi lamassa. Maa täyttyi työttömistä, markka devalvoitiin, korot karkasivat pilviin ja maailma ympärillä muuttui radikaalisti. Neuvostoliitto hajosi Venäjäksi, Jugoslavian raunioilla levisi repivä sisällissota ja Euroopan rauha järkkyi. En tiedä, olivatko ajat niin huonosti kuin tänään, mutta pohjalla oltiin. Niin henkisesti kuin taloudellisesti.

1995 pääsin töihin valtio-omisteiseen pankkiin, jota ei ole enää olemassa. Neljän kuukauden harjoittelujakso toteutettiin Kouvolan konttorissa. Joka maanantai hyppäsin Kuopion asemalla aamujunaan, reissasin etelään, heitin matkalaukun hotellille ja menin töihin. Kouvola oli minulle tuntematon kaupunki, joka jollain tavalla muistutti opiskeluaikojen Mikkeliä. Kouvolassa näki vain paikkakuntalaisia sekä varuskunnan sotilaita. Savolaismies tunsi itsensä aika yksinäiseksi. Niin yksinäiseksi, että työpäivän jälkeen illat meni hotellihuoneessa telkkaria tuijottaessa. Seurasin tiiviisti mm. uutta amerikkalaista saippuaoopperasarjaa Kauniit ja Rohkeat. Kyllä, olin todella yksinäinen.

Pari tapahtumaa tuolta pankkiurani alkutaipaleelta jäivät elävästi mieleen. Ensimmäinen oli sijoituskoulutusjakso. Kouvolassa ei silloin(kaan) asunut kovin varakasta väkeä, joten sijoitustiskillä oli hyvää aikaa opiskella tuotteita ja järjestelmiä, kun asiakkaat eivät häirinneet. Jo toisella viikolla pyysin kouluttajaltani, että voisin palvella itsenäisesti seuraavan asiakkaan. Tämä oli sattumoisin eräs herrasmies, joka kävi pari kertaa viikossa pankissa. Silläkin kertaa hän saapui, tervehti kohteliaasti ja pyysi Talouselämä-lehden. Ojensi lehden ja asiakas käveli tyytyväisenä pankkisalin nojatuolille lukemaan. Käännyin kouluttajan puoleen ja totesin: Eikö mennytkin hienosti?

Toinen tapaus sattui kevättalven räntäkeleillä. Pankin näyteikkunat olivat pääkadun puolelle ja juuri sillä kertaa ikkunan editse käveli elämää nähnyt, vanhempi herra hieman horjuvin askelin ja ilman kenkiä. Kun kaveri oli taapertanut sukkasillaan toimistomme ohi, kouluttaja totesi että tuossa meni heidän entinen esimiehensä. Naurahdin hieman kun luulin hänen vitsailevan mutta ei, kouluttaja oli aivan tosissaan. Hän kertoi, että kyseinen mies oli todellakin ollut kahdeksankymmentäluvulla konttorin esimies. Tuohon aikaan pankin avainasiakkaita kestittiin huolella ja pankinjohtaja joutui erinäisiin illanistujaisiin monena iltana viikossa. Jossain vaiheessa korkki ei sitten mennytkään kiinni ja alamäki alkoi. Sitten eräänä työaamuna pankinjohtaja, selvästikin liikuttuneessa tilassa, tuli huoneestaan pankkisalin puolelle, tuumannut lyhyesti Nyt tämä poika lähtee vittuun! ja käveli ulos palaamatta sen koommin töihin. Nyt hän sitten  oli tuo liikuttava, kengätön hahmo Kouvolan sohjoisilla kaduilla.

Neljän kuukauden hotellielämä Kouvolan kokoisessa kaupungissa aiheuttaa ennen pitkää hotellikuoleman. Niinpä lähdin koulutuksen loppuvaiheessa tuulettumaan kaupungille. Kevään jääkiekon MM-kisat olivat alkamassa, ja eräässä paikallisessa baarissa näytettiin pelejä isolta screeniltä. Aika tavallista nykyään, mutta tuohon aikaa vielä uutta ja ihmeellistä. Suomen matseilla oli se vaikutus, että kaikilla oli yhteinen puheenaihe. Ei ollut mitään väliä, vaikkei tuntenut ketään. Aina löytyi joku, jonka kanssa pystyi hurramaan tai manaamaan, riippuen pelin kulusta. Erityisen hyvin jäi mieleen alkulohkon peli Suomi – Usa. Kolmannen erän alussa Usa johti peliä 4-1 ja baari oli aika hiljainen. Sitten alkoi tapahtua: Ensin kavennus 4-2, sitten 4-3 ja lopuksi tasoitus 4-4 Strömberin lavasta, syöttäjänä Raipe Helminen. Baari räjähti huutoon ja me tutut ja tuntemattomat halattiin toisiamme! Se oli jotakin ennen kokemattoman huikeaa.

Harjoitusjaksoni päättyi ennen MM-finaalia, joten sen kuuluisan ensimmäisen maailmanmestaruuden todistin kotisohvalta. Tuon kevään ja mestaruuden jälkeen Suomessa tapahtui jotain henkisellä tasolla. Laman niska taittui, ihmisten usko tulevaisuuteen lisääntyi ja talous lähti nousuun. Näin olisi tapahtunut varmasti ennemmin tai myöhemmin, mutta jotenkin mestaruuskevät -95 symbolisoi koko muutosta. Yhtäkkiä me oltiin sankareita kaikki, kun oikein silmiin katsottiin. Me oltiin sankareita elämän, ihan jokainen.

Mistäkö tämä kevät tuli mieleen? Olimme vaimon kanssa paikallisessa ravintolassa, kun pöytäämme pölähti miesseurue kysyen tilaa. Hyvinhän siihen mahtui ja kohta meidän seuraan oli liittynyt puolen tusinaa entisiä kiekkoilijoita, mm. tuon tasoitusmaalin keväällä 1995 syöttänyt Raimo Helminen. Miehet tulivat Iisalmesta hyväntekeväisyysottelusta ja yöpyivät Kuopiossa. Vastaavia matseja oli kuulemma noin kerran vuodessa milloin missäkin päin Suomea sen mukaa, miten äijien aikataulut sattuivat yhteen. Ihmiset tunnistivat tietenkin Raipen ja kumppanit ja kävivät pyytämässä nimmareita ja ottamassa selfieitä kiekkoilijoiden kanssa. Ilta oli erinomaisen hauska ja tämä sattuma oli siihen kuin kirsikka kakun päälle. Tai kuin kiekko ylämummoon.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti