Mätäkuun tarinoita

Oma maa mansikka, muu maa mustikka. Kerronpa erään tositarinan paluumatkasta mustikasta mansikkaan. Tämä tapahtui kultaisella yhdeksänkymmentäluvulla. Oli kesä, oli helle ja edessä reissu Viroon.

Ennen kuin lähdimme matkaan, tein erään varotoimen. Sinä kesänä oli ukkostanut paljon, joten irrottelin töpseleitä seinästä ihan kaiken varalta. Koskaan ei voi olla liian varovainen. Muistissa oli vielä muutama kesä aikaisemmin marjatilalla sattunut tapaus. Olin kesätöissä vasumestarina eli toimenkuvaani kuului mansikkavasujen hakeminen poimijoilta ja sadon pakkaaminen viiden kilon pahvilaatikoihin. Eräänä päivänä olin taas työn touhussa, kun ukkosenilma pääsi yllättämään. Lato oli suojaisa paikka, joten en piitannut säästä vaan jatkoin pakkaamista. Äkkiä salama iski läheiseen muuntajaan ja ylijännitepiikki kulki sähköjohtoa myöten ladossa olevaan isoon tuulettimeen. Tuuletin sammui, muuttui hetkessä kullanhohtoiseksi ja sinkoili kipinöitä kuin elokuvissa. Sen lähempänä salamaniskua en ole ikinä ollut ja voin vakuuttaa, että jalat olivat tapauksen jälkeen makaronia. Mutta se siitä. Kukaan ei pidä jaarittelusta, paitsi jaarittelija itse.

Palasimme viikon reissun jälkeen kotiin. Matka oli helteinen ja sama lämpöaalto jatkui kotipuolessa. Kun tulimme kotiin, purimme ensitöiksi auton ja kannoimme matkatavarat kolmanteen kerrokseen. Viiden hengen kamoissa oli emäraahaaminen. Viimeisenä kannoin tuliaiset ja päätin laittaa pari tölkkiä pakastimeen viilenemään. Meillä oli pystypakastin, semmoinen mukava kasarinoranssi mutta toimiva. Avasin ylemmän kaapinoven ja meinasin lentää perseelleni. Pakastimesta pölähti sanoinkuvaamattoman kammottava haju. Aivan kuin joku olisi kuollut sillä aikaa, kun olimme reissussa. Koko pakastin on lämmin ja sisällä olevat marjat ja varsinkin lihat mädäntymispisteessä. Kesähelteellä löyhkä oli sietämätön.

Pian tapahtumien kulku selvisi. Kun lähtiessä irrottelin töpseleitä seinästä, olin samalla nykäissyt irti haarapistorasian, johon pakastin oli kytketty. Kaappi oli sulanut kaikessa rauhassa ja sisällys muhinut mädäntyneeksi massaksi. Otin ison jätesäkin, tyhjensin pakastimen ja lähdin kantamaan jätteitä roskiskatokseen. Asuimme kolmekerroksisessa talossa, jossa ei ollut hissiä. Raahasin säkkiä porraskäytävässä samaan aikaan, kun seinänaapuriimme muutti nuoripari. En sanonut mitään, ähelsin vain jätesäkin roskalaatikkoon ja noiduin mielessäni. Palatessa tunsin rappukäytävässä raadon hajun, joka tunki sisälle asuntoon. Hävetti jonkun verran.

Jotta homma ei olisi liian helppo kävi ilmi, että vaimon siskon uudet korkokengät katosivat kotiinpaluun rytäkässä. Koska naiset eivät kestäneet mädäntyneen lihan hajua, tehtävä lankesi minulle. Vedin tiskihanskat käteen, palasin roskakatokselle ja aloin penkomaan paskanhajuista säkkiä. Oksennus kävi muutaman kerran lähellä mutta kenkiä ei löytynyt. Kun palasin takaisin käly totesi minulle iloisesti, että kengät löytyivät eteisen lipaston alta. Piti purra huulta etten laukonut pari valittua sanaa kaiken turhuudesta.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Pakastin piti pestä useita kertoja, ennen kuin hajuhaitta hävisi. Kesän jälkeen satuin roskakatokselle naapurin rouvan kanssa ja juttelimme niitä näitä. Sain tilaisuuden pahoitella heidän muuttopäivälle sattunutta selkkausta. Rouva tuumasi, että se oli hänen elämänsä kamalin muutto. Koko rappukäytävä oli haissut sille, kuin jossain asunnossa muhisi kuukausia vanha ruumis. Tullessaan muuttolaatikon kanssa uuteen kotiin naisen piti ensimmäisenä käydä vessassa oksentamassa. Ja kun hän palasi portaat alas muuttoautolle, lensi laatta uudestaan takapihalla. Kuuntelin selostusta vakavana enkä tavoistani poiketen vitsaillut asiasta. Mädäntynyt liha ei ole leikin asia.