Mies kun tulee tiettyyn ikään, niin ei häntä innosta enää
mikään. Jotenkin tällaiselta tuntuu, vaikka kevät tulee kohisten ja päivät
pitenevät. Onhan näitä keväitä ollut ennenkin, ei kiinnosta. Asioista tulee väsynyt
”nähty-tehty” fiilis. Siksi olen salaa
kateellinen meidän koiralle.
Tarkennuksena tähän alkuun, että koira ei ole varsinaisesti
meidän eikä minun, vaan vaimon. Kun puoliso astui elämääni seitsemän vuotta
sitten, mukana tuli kolme lasta ja koira. Eli tästä voi päätellä että
lemmikillä on jo ikää. Itse asiassa ihmisen iässä laskettuna Tessu (nimi
muutettu) täyttää tänä vuonna seitsemänkymmentäseitsemän vuotta. Mutta silti
tämä veteraani jaksaa innostua ensilumesta, puistossa käynnistä, hajuista ja
mauista. Varsinkin näin keväällä kun lumi sulaa pois ja paljastaa tuoksuvan
mullan. Siinä mennään kuono kiinni tantereessa hitaasti ja hartaasti.
Ihailtavaa.
Olisi pirun hienoa saada itsekin kiksejä elämän pienistä
iloista: tanssia riemusta lumihiutaleiden seassa, ulvoa ohiajavalle
hälytysajoneuvolle ja rähistä postinjakajalle. Miten rikasta elämä olisikaan,
jos kaikki pienet asiat tuntuisivat jotenkin… hienolta, suurelta. Joltain, mitä
odottaa innolla joka ikinen aamu.
Olisinpa kuin koira. Sitä minä olen tässä pohtinut väsyneenä
muutaman päivän. Tosin koirilla on muutama asia, joita en kadehdi. Puistoon
ulostaminen olisi muuten huoletonta ja vapauttavaa, mutta en välttämättä halua
kontata nenä kiinni naapurin paskassa ja tutkia, mitä se Artturi on edellisenä
iltana syönyt. Miksi koirat muuten tekevät niin? Koiralla on äärettömän tarkka
hajuaisti ja hajumuisti. Minkä helvetin takia sen pitää työntää tarkka kuononsa
kiinni paskaan? Eikö tuon hajun saisi selville vähän kauempaakin. Ihmettelen
vaan.
Ehkä tuo koiranelämä ei ihan sopisi meidän sosiaalisiin
normistoihin. Coctailkutsuilla ei esimerkiksi ole suotavaa haistella uuden
tuttavuuden persettä. Turpaanhan siinä saa välittömästi. Eikä vaimo varmaan
katsoisi hyvällä, jos joka kevät ryntäisin narttujen perään ja yrittäisin
päästä kanssaan intiimimpään kanssakäymiseen. Puoliso antaisi varmasti kaksi
vaihtoehtoa: joko erotaan tai menen leikattavaksi. Koska en halua kumpaakaan,
jätän tämän koirapohdinnan tähän. Innostuinpahan ainakin kirjoittamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti