Univelallinen

Työntekijöiden velanotto on kiihtynyt. Erityisesti univelan kasvu on huolestuttava. Tilastokeskuksen mukaan kotimaan talouksista jo noin 65 %:ssa on univelkaa. Useassa tapauksessa univelkaa on niin paljon, että velallinen on ottanut lyhennysvapaata ja vetää vuorokauden alle viiden tunnin unilla. Näin univelkaa kertyy univelan päälle.

Univelan lyhentäminen pikanokosilla on yleistynyt. Torkut, nokoset tai päivikset eivät kuitenkaan riitä univelan kuittaamiseen. Usein ne vain siirtävät ongelmaa tulevaisuuteen. Yhä useampi onkin joutunut turvautumaan univelkaneuvontaan. Univelkaneuvonnassa tehdään pitkäaikainen suunnitelma univelan lyhentämisestä. Kun univelallinen pysyy unisopimuksessa, velkaa saadaan pikku hiljaa lyhennettyä. Parhaassa tapauksessa univelka on kuitattu jo viiden vuoden kuluttua.

Lapset ovat havahtuneet vanhempiensa univelkaan ja ovat huolissaan tulevaisuudesta. Tässä asiassa univelkaneuvojalla on lohdullinen uutinen: univelka ei periydy, vaan kuolema kuittaa univelat.

Painajaismainen kävelylenkki

Pari kuukautta takaperin vielä kehuin, että en ole höyrähtynyt älypuhelimeen. No, en voi kehua enää. Rakkaat sukulaiset ostivat minulle Samsungin synttärilahjaksi ja kas: koukussa ollaan. Räplään luuria siinä missä muutkin.

Tänään lähdin lenkille. Ei muuta kun kännykästä musiikkia korvaan ja Sports Tracker päälle. Kieltämättä lenkkeily on noussut nyt toiseen sfääriin, kun voi kuunnella suosikkikappaleitaan ja lenkin lopussa näkee, mitä on tullut tehtyä. Tänään tosin koin melkoisen järkytyksen.

Lenkin varrelta. Hyviä kuvia saa tällä uudella puhelimella

Tein reippaamman puoleisen kävelylenkin ja napsin kuvia matkan varrelta. Aurinko paistoi, linnut lauloivat, sunnuntai. Kotiovella nappasin puhelimen taskusta ja tsekkasin, mitä Sports Tracker näytti. Ei mitään. Ei kerrassa mitään. Se ei ollut päällä.

Bongasin Männistössä Pyhän Joosefin kirkon. Kuopion ainoa katolinen kirkko.

Voi paska, pääsi suustani. Mistäs minä nyt tiedän, paljonko tuli kuljettua? Ja paljonko paloi kaloreita? Mulla ei ole lenkistä mitään dataa, joten kävinkö lenkillä ollenkaan? Oliko kaikki turhaa? Tätä tässä nyt pohdin ja puristelen hikistä t-paitaa kourassa. Ja arvon, että pitääkö lähteä uudestaan. Nyt kusee viikon kuntotavoitteet ja vain sen vuoksi, etten painanut aloita –nappia kunnolla. En tiedä. Ei taida auttaa. Pitää lähteä uudestaan.

Taivas varjele mitä sieltä tulee

Olen käynyt parin kaverin kanssa keskusteluja jääkiekon MM-kisojen tarpeellisuudesta.  Kaverit ovat sitä mieltä, että koko turnaus on turha. Skoda cupissa pelaa kakkosketjun pelaajat, kun samaan aikaan maailman parhaat ratkovat paremmuutta Stanley cupissa. MM-kisat ovat liian usein ja kokeneet inflaation. Mestaruuden vie se, joka onnistuu kasaamaan parhaan joukkueen NHL:stä pudonneista pelaajista.

Onhan tuossa paljon totta, en lähde väittelemään. Mutta kun eilen katsoimme baarissa Suomi – Venäjä peliä, tunnelma oli vähän toisenlainen. Mikä muu tapahtuma saa suomalaiset kerääntymään yhdessä sankoin joukoin ruudun ääreen kannustamaan omia sankareita? Milloin muulloin voimme kuunnella maammelaulua rinta rottingilla ilman itsenäisyyspäivän juhlia? Ja koska tuntemattomat alkavat puhella toisilleen ilman, että toinen kokee tilanteen epämiellyttäväksi tai ärsyttäväksi? Ei tule äkkiä mieleen.

MM-kisoista on tullut kahden viikon karnevaali, joka antaa elämyksiä ja sydämentykytyksiä. Ei tällä kisalla ole mitään merkitystä itse jääkiekon kehdossa, Pohjois-Amerikassa. En usko, että suurten kiekkomaiden ulkopuolella kisoja noteerataan lainkaan. So what? Otetaan me ilo irti ja juhlitaan pari viikkoa, jos on juhlan aihetta. Kyllä se harmaa arki taas koittaa ja ihmiset laittavat suut säppiin. Taas seistään hisseissä ja bussipysäkeillä mykkinä ja tuijotetaan älypuhelinta. Eikä sanota tuntemattomille sanaakaan. Pari viikkoa vuodessa meillä on lupa olla epäsuomalaisia ja sen lisäksi ylpeitä suomalaisuudesta. Ei muuta kun kannustamaan leijonia illan finaalissa. Taivas varjele mitä sieltä tulee!

Kuopio ja jalkapallo

Tänään Savon Sanomissa kerrottiin Kupsin pääomistajan, miljonääri Ari Lahden suunnitelmista rakennuttaa uusi, 6000:n katsojan jalkapallostadion Kuopioon. Jalkapallon ystävänä tuo kuulostaa erittäin tervetulleelta. Uutisen innoittamana päätin ottaa sunnuntaikävelylenkin teemaksi jalkapallon. Vieläkö Kuopiossa naatiaan ennen kuin laakastaan? Miten se näkyy katukuvassa?

Kun saavut kaupunkiin ja ajat ylös Puijonkatua, törmäät ensimmäisen kerran Kupsiin.

Lähellä urheilustadionia on uimaranta ja Cafe Väinö. Ja kyllä, Kuopiossa naatitaan edelleen.

Tämä oli pakko laittaa tähän. Vänärillä on kaadettu suuri määrä vanhoja puita. Jostain syystä tämä kanto oli jätetty "vähän" pitkäksi

Ensin kävelin Väinölänniemelle eli kuopiolaisittain Vänärille. Väinölänniemelle rakennettiin Kuopion ensimmäinen yleisurheilu- ja jalkapallostadion vuonna 1923. Samana vuonna perustettiin Kuopion Palloseura, tuttavallisemmin Kups. Kups voitti kultavuosinaan viisi Suomen mestaruutta 1956, 1958, 1966, 1974 ja 1976. Kuopiolaiset seurat pelasivat sarjapelejä Vänärillä aina vuoteen 2005 saakka, jolloin uusi Magnum areena valmistui Haapaniemelle ja syrjäytti Väinölänniemen. 

Legendaarinen Vänäri jo vuodesta 1923

Puupenkit ja betonia. Ei kelvannut enää Veikkausliigalle.

Vuonna 1982 pääsarjassa pelasi kolme kuopiolaista joukkuetta: Kups, Koparit ja Kuopion Elo. Käsittämätön tilanne. Eikä sitä kauan kestänytkään. 1989 Kups voitti vielä Suomen cupin mutta sitten koitti vaikeat ajat ja hissiliike mestaruussarjan ja ykkösdivarin välillä alkoi. Kuopiossa ei enää naatittu, eikä juuri laakastukkaan. Koparit lopetti ja Elo putosi alasarjoihin.

Vänärillä pelataan aidolla nurmella

Tässä vastaus triviakysymykseen: Montako numeroitua  istumapaikkaa on Vänärin pääkatsomossa?

Henkilökohtaisesti yksi ikimuistoisin matsi Vänärillä on ystävyysottelu kuopiolaisen Kings FC:n ja englantilaisen Stockport Countyn välillä 21.7.2001. Stockportin riveissä pelasi kolme suomalaista: Shefki Kuqi, Jarkko Wiss ja Petri Helin. Shefki teki vieraille maalin ja paukutti tolppia kahteen kertaan Stockportin voittaessa 1-3. Kingsillä oli ilmeisen hyvät suhteet saarivaltioon, koska Vänärillä pelattiin useana vuonna ystävyysotteluja eri brittiseuroja vastaan. Kingsin yleisöennätys on vuoden 1998 harjoitusmatsista Nottingham Forestia vastaan (2013 katsojaa). 2003 Kingsin vieraana kävi Leicester City. Samainen seura voitti valioliigan mestaruuden tänä keväänä ensimmäisen kerran seuran historiassa.

Vänäriltä suunnistin keskuskentälle. Paikalla seisoo vuonna 2005 rakennettu Magnum areena, nykyisin Savon Sanomat areena. Katsojakapasiteetti on 4778 paikkaa. Stadion ei ole ollut koskaan loppuunmyyty. Katsojaennätys on edelleen avajaisottelussa Kups – Haka saavutettu 4416 katsojaa. Ja nyt ollaan tekemässä 6000:n katsojan stadionia? Logiikka menee siinä, että uuden stadionin katsomo tulee olemaan kauttaaltaan katettu. Savon Sanomat areenalla katettuja paikkoja on 2700.

Matkalla Savon Sanomat areenalle törmäsin tähän monoliittiin.

Kyseessä on Paavo Halosen tekemä Veijarimuistomerkki vuodelta 1984. Muistomerkki löytyy Tasavallankadun ja Presidentinkadun risteyksestä.

No miten tämä muistomerkki liittyy mihinkään? Monoliitin neljällä sivulla on erilaisia kuvia. Ja yksi niistä esittää jalkapalloilijoita. Aika veijareita.

Kun lähestyin areenaa, kuulin jo kaukaa yleisön metelin. Mutta tänään ei ollut Kupsin (edustusjoukkueen) peliä? Kuka siellä pelaa? Lipunmyynti oli autio, joten marssin sisään ja kävin katsomassa, ketkä tekonurmella temmelsivät. Kups B siellä otti yhteen TPS B:tä vastaan ja vei pelin lopulta 2-0. Sisäänpääsy oli ilmainen ja ilma hyvä, joten paikalle vaivautunut n. parisataa katsojaa. 

Savon Sanomat areenan lähellä on Aulis Rytkösen katu. Rytkönen on Kupsin legenda, joka ensimmäisenä suomalaispelaajana lähti pelaamaan ammattilaisena ulkomaille. Rytkönen pelasi Ranskan Toulouse FC:ssä 1952 - 1960 ja voitti Ranskan cupin. Palattuaan Suomeen hän voitti vielä HJK:n riveissä SM-kultaa 1964 ja Suomen cupin vuonna 1966.

Savon Sanomat areena on ihan ok. Pari seikkaa siinä tökkii. Ensinnäkin pääkatsomossa on suuria tolppia, joiden takaa kenttä näkyy vain osittain. Virhe arkkitehdit, paha virhe. Toinen puute on se, että katsomo on yksipuoleinen. Toisella puolella kenttää on ”aurinkokatsomo”, suomeksi sanottuna puupenkit. Lämpimällä kelillä katsomo toimii ihan ok, mutta vesisateella on vähän hiljaisempaa. Tämän ongelman uusi, katettu stadion poistaisi. Tunnelmaltaan legendaarinen Vänäri on omaa luokkaansa. Onneksi siellä pelataan tänä kesänä kaksi peliä otsikolla Paluu Väinölänniemelle: 15.6 Suomen cupissa vieraaksi tulee HJK ja 19.6 pelataan veikkausliigan ottelu Kups – FC Inter. Toivottavasti aurinko paistaa, faniryhmä laulaa ja keltamustat pistävät palloa maaliin. Siinä on vain jotain niin hienoa.

Savon Sanomat areenalla on keinonurmi

Puijonkadulta löytyy aito jalkapalloteemalla toimiva pub. Futispub vaihto omistajaa pari vuotta sitten ja on nykyään Sporttipubi Futari. Baarissa on neljä tv:tä, joilta voi seurata jalkapallon lisäksi mm. jääkiekkoa ja Formula 1:stä.

Banzai Banzai Hei Hei Hei, KuPSi säikähdä ketään ei

Banzai Banzai Hei Hei Hei, KuPS kun pinnat kotiin vei

Verikoe

Kävin verikokeessa. Ei mitään vakavaa, vain määräaikaistarkastus kun tuli täytettyä pyöreitä. Postiluukusta kolahti kutsu ja tiukat ohjeet: ennen koetta pitää olla 12 tuntia syömättä ja juomatta. 12 tuntia? Eikös ihminen kuole nälkään tuossa ajassa? Koska verikoe oli aamu kahdeksalta, syöminen ja juominen piti lopettaa illalla klo 20. Sehän tiesi aivan mahdotonta tankkausta!

Vielä kymmentä vaille kahdeksan illalla otin kaksi tuhtia juustolenkkivoileipää mikrosta ja aloitin ahmimisen. Olo vähän kuin tv:n kokkikisaohjelmassa, sillä erotuksella että minä en tehnyt määräaikaan mennessä ruoka-annosta vaan yritin puputtaa sen vatsaan. Laskin mielessäni sekunteja ja tasan kahdeksan haarukka & veitsi putosivat pöydälle. Mission complited.

Vaimo muistutti nukkumaan mennessä, että älä sitten syö aamulla mitään. Älä edes purukumia (kyllä, sekin oli ohjeessa kielletty). Tiuskaisin takaisin että totta kai minä muistan. Seuraavana päivänä oli myös kukkamultien vaihto. Multa odottaa eteisessä muovikassissa. Muistan sekin, muistan muistan.

Aika ajoin vaimo epäilee muistiani. Ei siinä ole mitään vikaa. Niin kuin silloin, kun synttärilahjaksi saamani älykännykkä meni jumiin ja herjasi, että tunnusluku on väärin. Näppäilin tasan tarkkaan oikean tunnusluvun kolme kertaa mutta ongelma oli siinä, että se pirun LUURI EI MUISTANUT MINUN TUNNULUKUA. Ja nyt tiedän, miksi sitä toista numerosarjaa kutsutaan Puk-koodiksi. Kyllä minultakin pääsi Fuck, kun puhelin meni lukkoon. Koska alaikäiset käyttävät kännyjä, insinöörit päättivät aamupalaverissa nimetä Fuck-koodin lapsiystävällisemmin Puk-koodiksi.

Mutta nyt minä harhauduin aiheesta. Miten verikokeessa meni? Ihan hyvin. Tosin aamulla, ennen terkkarilla käyntiä ja vielä rähmät silmissä havahduin siihen, että kannoin multakassia roskapussien kanssa takapihan roskakatokseen ja jauhoin kiellettyä purkkaa. Sylkäisin purkan roskikseen ja palautin multakassin takaisin sisälle, enkä sanonut vaimolle mitään. Luulee vielä, että meikäläisellä on orastava dementia.

Luovuttajan käsivarsi

Jääkiekon MM-kisat 1983, Länsi-Saksa, ja Suomen kohtalon hetket

Taas on käsillä joka keväiset karnevaalit: jääkiekon MM-kisat. Muutama vuosi sitten suunnittelin, että lähden kisaturistiksi koska pelit ovat tuossa ihan naapurissa, Pietarissa. Sitten tuli Krimin valtaus ja Ukrainan sota, joten se siitä. En kanna eurojani Putinlandiaan.

Kovat odotukset, kun junnut ovat tuoneet jo kaksi maailmanmestaruutta kotiin. Ainahan Suomi mitalista pelaa, se on jo selvää. Hyvänä päivänä finaalipaikkakin on omissa käsissä. Toista se oli silloin, kun allekirjoittanut katseli ensimmäisiä pelejä telkkarista. Suomi rämpi vuodesta toiseen, voitti ison maan ehkä kerran-pari kisoissa ja hävisi sitten Länsi-Saksalle. ”Suomen tappaja” Erich Kuhnhackl pisti suomalaiset nippuun ja kiekon reppuun. Ja isä kiroili isoon ääneen kotisohvalle että Ei saatana taas näin!

Erich Kuhnhackl

Yhdet paskimmista MM-kisoista Suomi pelasi vuonna 1983. Kisat pidettiin Länsi-Saksassa ja ottelupaikkakuntina olivat Dortmund, Dusseldorf ja Munchen. Suomen joukkueessa pelasivat sellaiset legendat kuin Pekka Rautakallio, Matti Hagman, Petri Skriko, Kari Jalonen, Arto Javanainen, Raimo Summanen, Timo Susi, Hannu Kamppuri ja Kari Takko. Ihan laadukas rosteri, mutta kisat tyrittiin perinpohjaisesti. Jälkikäteen tuli julki, että leijonat keskittyvät enemmän "pelin ulkopuolisiin asioihin". Mm. Risto Siltanen passitettiin kotiin kesken kisojen kännäämisen takia.

Ensimmäiset pelit suuria kiekkomaita vastaan meni perinteisen kaavan mukaan: nihkeitä tappioita. Tsekkoslovakia voitti Suomen 4-2 ja Neuvostoliitto 3-0. Kolmas peli oli kisaisäntiä vastaan ja ensimmäinen pakkovoiton paikka: Länsi-Saksa nitisti Suomen niukasti 4-3. Seuraavassa pelissä Suomi pääsi viimein avaamaan pistetilin sarjan heittopussia Italiaa vastaan 6-2 voitolla. Kanada näytti meille kaapinpaikan murjomalla leijonat 5-1.

Tuohon aikaan ei runkosarjassa tunnettu jatkoaikoja, vaan pelit päättyivät myös tasan. Ruotsia vastaan Suomi otti pisteen 4-4 tasapelillä. Tässä vaiheessa mitalipelit olivat jo karanneet joten liekö tämä vaikuttanut kavereiden takaraivossa, kun Itä-Saksa tuli ja voitti meidät 4-6. Tappio oli leijonille todella nolo kun ottaa huomioon, että Itä-Saksan jääkiekkoliigassa mestaruudesta pelasi vain kaksi joukkuetta: Dynamo Berlin ja Dynamo Weisswasser. Enkä siis tarkoita, että nämä kaksi joukkuetta olisivat olleet ylivoimaisia muihin nähden vaan nämä kaksi joukkuetta olivat AINOAT joukkueet DDR:n jääkiekkoliigassa.

Mitalipeleihin pääsivät sen ajan neljä suurta Neuvostoliitto, Tsekkoslovakia, Ruotsi ja Kanada. Pelattiin yksinkertainen sarja, jossa kaikille tuli kolme peliä ja loppupisteet ratkaisivat mestaruuden. Ruotsi hävisi mitalisarjan pelit ja jäi neljänneksi, Kanada otti Ruotsi-voitollaan pronssia ja Neuvostoliitto vei (jälleen kerran) kultaa, vaikka pelasikin tasan hopealle sijoittunutta Tsekkoslovakiaa vastaan.

Mestari Neuvostoliitto. Kuka muu muka?

Entäs Suomi? Karsintasarjassa hävisimme toistamiseen Länsi-Saksalle 2-4, Itä-Saksalle vielä selvemmin 2-6 joten käytännössä putoamisesta B-sarjaan taistelivat Suomi ja Italia. Italia oli alkusarjassa Suomelle suupala mutta jälleen kerran kaverit puristivat mailaa tiukan paikan tullen. Italian maalissa pelannut kanadanitalialainen Jim Corsi torjui kuin unelma ja hyökkäyskalusto onnistui ohittamaan Kamppurin neljä kertaa. Kun kolmas erä lähestyi loppuaan, Italia vetäytyi siilipuolustukseen 4-3 johtoasemassa. Tämä tulos olisi riittänyt Italialle A-sarjassa säilymiseen. 

Jim Corsi Italian maalissa

Leijonat hyökkäsivät, tuloksetta. Pelikello eteni ja Suomen putoaminen mestaruussarjasta näytti hetki hetkeltä varmemmalle. Kunnes tapahtui jotain käsittämätöntä. Jotain, mikä on palanut teinipojan takaraivoon ikuisiksi ajoiksi: Suomen toivottomaan taisteluun tuskastuneena Tapio Levo kuljetti kiekon hieman yli keskialueen ja laukasi puolesta kentästä lämärin kohti Italian maalia. Laukaus oli periaatteessa sellainen peruskoppikamaa, mutta Jim Corsi nukahti ratkaisevalla hetkellä ja kiekko painui maaliin! Suomi tasoitti, piti viimeiset minuutit maalinsa puhtaana ja säilytti tasurilla A-sarjapaikan! Ja tiedättekö mitä? Se tuntui silloin melkein mestaruudelle.

Aikaisempia kiekkotarinoita:

1970-luvulla jääkiekkokaukalon laidalla koettua 
Vuonna 95
Ja Koivu syöttää Selänteelle (MM-kisat 2003)

Tapio Levo, Suomen pelastaja 1983

 (Poikkeuksellisesti valokuvat on googlattu netistä)