Jos olet käynyt vain Tallinnassa, tiedät Virosta yhtä paljon
kuin Helsingissä käyneet turistit Suomesta. Tallinnan ulkopuolella avautuu oikea
Viro maaseutuineen, kylineen ja pikkukaupunkeineen. Teimme roadtripin ja
tutustuimme elämään Tallinnan ulkopuolella. Tällaiselta se näytti.
Paldiskin kylän raittia sateisena heinäkuun päivänä
Paldiski on pieni, n. 3700 asukkaan satamakaupunki 45 km
Tallinnasta länteen. Paldiskissa sijaitsi Neuvostoliiton sukellusvenetukikohta
ja tämän vuoksi kaupunki oli suljettu ulkopuolisilta aina Viron itsenäistymiseen
asti. Itse kaupunki on edelleen kuin jäänne kommunistiselta ajalta.
Lähellä Paldiskia on Ämarin lentotukikohta, joka on Natojoukkojen
käytössä. Taitaa olla Suomen näkövinkkelistä se lähin Natotukikohta. Sieltä
käsin Naton sotilaskoneet lentävät partioimaan Baltian ilmatilaa. Uteliaana
kurvasimme Ämariin ja kävimme kääntymässä alueen portilla. Porttivahtina oli
muutama tiukkailmeinen sotilas, joten päätimme tehdä parkkipaikalla
u-käännöksen ja palata vähin äänin takaisin tulosuuntaan. Sen verran jänskätti,
etten uskaltanut ottaa valokuvia. Top secret, You know.
Paldiskissa ei ollut paljoakaan nähtävää, joten suunnistimme
suoraan meren rantaan. Pohjois-Viron rannikko muistuttaa Britannian kalkkikivirannikkoa
hieman pienemmässä mittakaavassa. Rannalla sijaitsee vuonna 1889 rakennettu Pakrin
majakka, joka on Viron korkein (52 m). Itse majakkaa hienompi nähtävyys on kalkkikivitörmä, joka putoaa yli kaksikymmentä metriä äkkijyrkästi
mereen. Meri on syönyt ajan saatossa rannikkoa niin, että vanhempi majakka
jouduttiin purkamaan pois sortumisvaaran takia. Kävimme
jyrkänteen reunalle pystytetyllä näköalapaikalla ja räpsimme kuvia
vesisateessa. Edes huono sää ei latistanut tunnelmaa.
Pakrin majakka
Paldiskista on vain 20 kilometrin matka Keilaan, jonne
suunnistimme seuraavaksi. Keila on 9700 asukkaan kaupunki Paldiskin ja
Tallinnan välissä. Vesisateessa matkasimme seuraavalle vetiselle nähtävyydelle
eli Keila-Joan vesiputoukselle. Putous on mahtavimmillaan keväällä lumien
sulaessa, mutta olihan tuossa meikäläisille nähtävää ihan näin heinäkuussakin.
Kyykimme sateenvarjojen alla ja räpsimme taas kuvia. Ja sitten takaisin autoon.
Keilan vesiputous
Putouksen vieressä on Keila-joen historiallinen vesilaitos
Etelä-Viron kierroksella auton mittariin tuli reilut 600
kilometriä. Maisema matkan varrella on metsää, niittyjä ja peltoja. Tiet ovat
hyviä ja maasto tasaista kuin Pohjanmaalla. Mäet ovat Pohjois-Virossa niin
harvinaisia, että niistä saatetaan varoittaa liikennemerkeillä. Vasta Viljandin
lähellä Keski-Virossa maasto muuttuu kumpuilevaksi.
Viron maaseudulla näkee runsaasti kattohaikaroita ja kurkia.
Alkumatkasta auton eteen hyppäsi peura, joka päätti viime hetkellä kääntyä
takaisin metsään. Ei mitenkään harvinainen näky. Peurojen lisäksi Viron
metsissä elää hirviä, villisikoja, karhuja ja susia. Eniten minut yllätti
uutinen, että täällä on tavattu shakaaleja. Mitä hittoa! Eikös shakaali ole se
luontofilmeissä Afrikan savanneilla jolkotteleva petoeläin? Mutta totta se on. Nuori
koira tappoi shakaalin Matsalunlahdella vuonna 2013 ja lisäksi riistakamerat
ovat ikuistaneet pedon Viron luonnossa. Ilmasto muuttuu ja laji leviää yhä
pohjoisemmaksi. Seuraavana Venäjä ja Suomi?
Ajelimme kohti Viljandia ja autoradiosta soi virolainen
folkbändi Trad.Attack! Yhtye voitti vuoden 2016 Estonian Music Awardseissa parhaan bändin ja vuoden parhaan albumin palkinnon. Helteinen auringonpaiste ja ohi vilistävä, kesäinen
maaseutu saivat fiiliksen kuin olisi ollut elävässä musiikkivideossa. Aivan
mahtavaa! Viljandissa järjestetään vuosittain nelipäiväiset Folkmusiikkifestivaalit, jossa on esiintyjiä ympäri maailmaa. Trad.Attackia kuunnellessa
heräsi mielenkiinto lähteä joskus festareille fiilistelemään tunnelmia. Ehkä
ensi kerralla.
Trad.Attack! "Unes"
Viljandi on 19 000 asukkaan kaupunki Keski-Virossa, 160
km Tallinnasta etelään. Kaupunki on perustettu 1200-luvulla ja huokuu
historiaa. Kävimme Linnavuorella keskiaikaisen ritarilinnan raunioilla ja
kolusimme myös yhdessä kirkossa. Piti taas kerran huokaista, että tällaista ei
löydy Suomesta. On jotenkin siistiä, että Virossa melkein joka kylästä ja
kaupungista löytyy historiallisia linnoja, kirkkoja ja rakennuksia. Linnojen
runsaus kertoo siitä, että Viro on aikojen saatossa ollut aina eri suurvaltojen
miehittämä. Keskiajalla Viron hallinnasta taistelivat saksalaiset,
tanskalaiset, ruotsalaiset ja venäläiset. Ja viimeisin miehityshän päättyi vasta
1991, kun Neuvostoliitto hajosi ja Viro itsenäistyi uudelleen.
Maisemia Viljandin linnavuorelta
Bolderointi oli raunioilla kielletty
Viljandin laululava
Pyhän Johanneksen kirkko 1600-luvulta
Pyhän Paavalin kirkko, rakennettu 1866
Kirkossa oli Estonia muistolaatta
Sitten jatkettiin matkaa Vörtsjärvelle. Vörtsjärv on Viron
toiseksi suurin järvi. Pysähdyimme venesatamassa pienellä vessa/jäätelötauolla
ja ostin reissun ainoan tuliaisen: Vörtsjärv –jääkaappimagneetin. Näköalatornista
katsottuna järvi ja siitä erkaneva Emajoki näyttivät täydelliseltä veneilylle.
Vörtsjärveltä pääsee Emajokea pitkin Tarttoon, mutta me jatkoimme maantietä
pitkin. Vähän tylsempää mutta nopeampaa.
Vörtsjarv
Tartossa on tullut käytyä ensimmäisen kerran vuonna 1994.
Maa oli vasta itsenäistynyt ja Tartto oli harmaa, rauhallinen kaupunki. Mieleen
jäi yksi episodi paikallisessa tavaratalossa: Menin veljen kanssa levyosastolle tutkimaan tarjontaa, joka ei ollut runsaudella pilattu. LP-laarista löytyi
kuitenkin yllätys: kotimaisen Boycott –yhtyeen levy venäläisenä painoksena! Hinta
oli 0,50 markkaa, eli nykyrahassa n. 10 senttiä. Suomessa sama levy
maksoi 50 markkaa!
Boycott bändin LP-levy. Ostettu Tartosta 1994, hinta 0,50 markkaa
Tartto on Viron toiseksi suurin kaupunki, 99000 asukasta eli
semmoinen Kuopion kokoinen metropoli. Tartto on kuuluisa yliopistosta ja sitä
pidetään Viron kulttuuripääkaupunkina. Keskusta käsittää vanhankaupungin, jossa
on vanhoja kivirakennuksia ja mukulakivikatuja. Vanhaa kaupunkia reunustaa Toomemäen
puistoalue: kävelyreittejä, lehtipuita, istutuksia, patsaita, vanhoja
rakennuksia ja tuomiokirkon rauniot. Puistossa lähellä vanhan kaupungin
raatihuonetta on ainoa paikka, jossa saa ”juoda pussikaljaa”
eli nauttia omia alkoholijuomia. Muuten omien alkoholijuomien nauttiminen julkisella
paikalla on sakon uhalla kielletty.
Kuvia Tartosta
Heinäkuinen Tartto oli rento ja mukava paikka. Kaupunki on
sekoitus vanhaa ja uutta: 1700-luvulta säilyneiden rakennusten takana
häämöttävät uudet lasipilvenpiirtäjät. Kaupungissa olisi viihtynyt kauemminkin,
mutta meidän matka jatkui Latvian rajalle Valgaan.
Taron raatihuone
Kuuluisa vino talo
Valga on erikoinen paikka. Kaupunki sijaitsee puoleksi
Virossa ja puoleksi Latviassa. Raja menee suurin piirtein keskeltä kaupunkia ja
siitä on merkkinä puiset, mustavalkoiset rajapyykit. Voit ajaa katua, jonka
alkupäässä kadunnimi on viroksi ja loppupäässä nimi vaihtuu latvian kielelle. Nämä
olivat ainoat näkyvät erot kaupungin sisällä. Ihmettelin, miten tällainen järjestely
voi toimia käytännössä. Ilmeisesti kaupungilla on kuitenkin yksi yhteinen
hallinto ja uudet rakennusprojektit ja investoinnit tehdään yhdessä. Muutenhan
tilanne voisi mennä niin absurdiksi, että saman kadun eri päissä olisi esim.
virolainen ja latvialainen sairaala.
Meidän määränpää oli Valgan latvian puolella oleva Alko
1000: Entiselle raja-asemalle perustettu suuri alkoholiliike. Paikka kuhisi
virolaisia ja suomalaisia viinarallin ystäviä, eikä mikään ihme. Alkoholi on
latviassa melkein puolet halvempaa kuin Virossa. Esimerkiksi laatikollinen A. Le
Cogin nelosolutta maksaa Latviassa 9 €, kun hinta Virossa on 14 €. Suomessa
vastaava laatikko maksaa 24 €, tosin kolmosoluena. Ja kauppa
käy.
Jotain, mitä toivoisin Suomeenkin: tietyömaan liikennevalot näyttävät, kuinka monta minuuttia pitää vielä odottaa, ennen kuin valot vaihtuvat vihreäksi
Kun tuliaisjuomat oli ostettu, ajoimme takaisin ja kävimme
vielä paluumatkalla Pärnussa pizzalla. Jos käytte Pärnussa, niin käykää
pizzalla Steffanissa. On nimittäin ehkä Viron parhaat pizzat. Suosittelen!
