Tervofest 2016: Sähköä ilmassa?

Koettiin pitkästä aikaa erilainen rockfestari: Tervofest Tervossa. Pienenä alustuksena kerrottakoon, että Tervo on tuhannenkuudensadan asukkaan kunta Pohjois-Savossa. Kaunis paikka kesällä, suosittelen käymään jos ajelet huudeilla.

Olimme tuttavapariskunnan mökillä valmistautumassa lähtöön, kun sähköt katkesivat. Jäi kahvit juomatta. Tervofest ilmoitti facebook sivullaan, että Lazy Bonez tekee soundcheckiä ja hoputtivat tulemaan paikalle klo 16.00. Huonon sään vuoksi tapahtuma oli siirretty jo aikaisemmin Tervon liikuntahalliin. Kun saavuimme paikalle, liikuntahalli oli pimeänä. Rauli-myrsky oli katkaissut sähköt myös täältä.

Liikuntahalli oli pimeänä. Ulkona raivosi Rauli-myrsky.

Siinä me sitten istuttiin muutaman muun kanssa pimessä salissa anniskelualueella. Aloitus tuntui todella eksoottiselle. Jostain ilmestyi paikalle mies, kitara ja nainen ja ilmoille pärähti mukiinmenevä akustinen version AC DC:n You shook me all night longista. Sunbells Duo piti extemporena huolen siitä, ettei musiikki loppunut sähkön puutteeseen.

Sunbells Duo

Viimein Lazy Bonez aloitti viisikymmentä minuuttia myöhässä. Bändi ei antanut tämän häiritä vaan rokkasi pirteästi. Toisen biisin aikana (Sweet Girl) sähköt menivät uudestaan ja sali pimeni. Hetken päästä setti pääsi jatkumaan kunnes uusi, pidempi sähkökatkos teki keikkaan puolen tunnin tauon. Kun soitto viimein jatkui, solisti Tommi Salmela kuulutti, että he joutuvat lyhentämään settiä. Special questina lavalle noussut Tarotin kitaristi Zachary Hietala soitti bändin mukana pari biisiä, kunnes Racing Heart päätti Lazy Bonezin keikan. 

Lazy Bonez

Kitarassa Zachary Hietala

Seuraavaksi myrskyn aiheuttamia virtahäiriöitä paikkaamaan hankittiin aggregaatti. Asennushommissa meni taas tovi, joten jatkoimme anniskelualueella. Liikuntahallin nurkkassa seisoi kylmäkaappi, joka oli myös pimeänä. Totesin huolestuneena myyjälle, että tännehän se aggregaatti pitää saada, ettei juomat pääse lämpenemään. Myyjä oli samaa mieltä.

Rozy Dream pääsi aloittamaan kolme varttia myöhässä. Jylhäsalmi kuulutti bändin turboahdetuksi Rolling Stonesiksi. Paljon luvattu, mutta ei tuo ihan pieleenkään mennyt. Kolmen miehen kombossa oli rockin pyhä kolminaisuus: kitara, basso ja rummut. Biisit olivat juurevaa rokken rollia tyyliin Peer Gunt – AC DC. Eli upposi meikäläisen musiikkimakuun kuin veitsi vanhaan ihmiseen. Sähkökatkoksista johtuen bändin setti typistyi puolituntiseksi rypistykseksi, jonka rokkarit vetivät tyhjälle salille. Harvalukuinen yleisö istui tiukasti anniskelualueen puolella. Hyi meitä.

Rozy Dream

Seuraavaksi lavalle astunut Mira Luoti, PMMP:n toinen puolisko, kertoi aluksi tulomatkastaan Tervoon. Ulkona myrsky oli yltynyt sellaisiin mittoihin, että puita kaatui ja maantiellä oli vaaratilanteita. Onneksi kukaan ei kuitenkaan loukkaantunut. Miran setin aikana yleisöä uskaltautui jo lähemmäs lavaa ja jotkut jopa tanssivat. Itse keikka kuulosti Pee-Ämm-Ämm-Pee –mäiseltä, positiivisessa mielessä. Yleisön vähyys ei näyttänyt Miraa häiritsevän, vaan hän veti keikan kuin paikalla olisi ollut täysi sali. Encorena coverit Mustan Paraatin kappaleesta Peilitalo ja Kauko Röyhkän paskakaupunki, jonka kertosäkeessä Mira laulatti yleisöä. Yleisö lauloi mukana ja kohteliaisuussyistä jätti huomauttamatta artistille, että Tervo ei ole kaupunki. 

Mira Luoti veti yleisöä lavan eteen

Mira tuli yleisön sekaan tanssitamaan pientä fania, joka mykistyi totaalisesti saamastaan huomiosta.

Verjnuarmu pääsi aloittamaan jo melkein aikataulussa. Ennen festaria ihmettelin hieman, että bändi oli laitettu illan pääesiintyjäksi. Keikan alussa lavan eteen pakkautunut yleisö osoitti, että valinta oli oikea: Savolainen metalli uppoaa savolaisiin. Uuden levyn 1808 on loistava biisi ja Kuuvven sylen syvvyyvessä jo klassikko. Kertosäe menee näin:

Kuuvven sylen syvvyyvessä, mullan alla pimmeyvessä
Tänne minut paeskattiin, arkku kiinni naalattiin
Kuuvven sylen syvvyyvessä, verj´ pakenoo jo syvämmestä
Alla synkän mustan taevaan maot reikijä arkkuun kaevaa

Vaikka Verjnuarmu osaa hommansa, taitaa savoksi soitettu metalli olla suuremman menestyksen esteenä. Murre ja musiikkigenre eivät tavoita suurta yleisöä samalla lailla kuin esim. Lauri Tähkän ”pohojalaasittain” lauletut popiskelmät. Mutta omassa marginaaligenressään Verjnuarmu on ehdottomasti paras.

Verjnuarmu

Puijon Perkele: pahhuuvven sanansuattaja

Woema: syvvyyksien jylinä

Sähkökatkokset toivat iltaan eksotiikkaa ja hieman kotikutoisuuden tuntua. Yleisöä oli todella vähän. Illan päätteeksi totesimme, että taisi olla ensimmäiset ja viimeiset Tervofestin. Yleisökato oli selkeä viesti siitä, että tällaiselle tapahtumalle ei ole Tervossa tilausta. Sinänsä sääli, koska live on aina live. Käykää hyvät ihmiset keikoilla jos vain mahdollista. Saatte vähän sisältöä elämään.

Ulkona myytiin hampurilaisia

 Illan esiintyjät Youtubessa:

Kansalaisaloite Suomen olympiamaineen pelastamiseksi

Kaikkien aikojen mahalasku. Katastrofi. Fiasko. Siinä muutamia otsikoita olympialaisten tiimoilta. Suomi sai vaivaisen pronssin. Muut menevät menojaan. Jopa Fidzi ja Kosovo ottivat kultaa. Mikä avuksi? Miten tästä noustaan? Minulla on ehdotus.

Suomi on pieni maa, mutta meillä on tukku omituisia urheilulajeja, joita ei harrasteta muualla. Nyt kansalaisadressi pystyyn ja vaaditaan, että KOK ottaa seuraaviin olympialaisiin uusiksi lajeiksi:

Pesäpallo. Ois nimittäin niin paljon mielenkiintoisempi laji kun nuo joutavanpäiväset baseballit ja softballit. Ajattele: olympiakisojen päättäjäispäivänä oikein kunnon Itä-Länsi-ottelu. Niinistö pitää huolen, että me kuulutaan edelleen Lännen joukkueeseen. Toivoa sopii, ettei venäläiset douppaa taas niin, että ne suljetaan pois koko idän joukkueesta.

Eukonkanto. Mikäs sen hienompi laji kuin eukonkanto! Ja mitali tulee Suomeen varmasti, jos joka maasta ois vaan yks pari kisaamassa. Tosin se kirkkain mitali taitaa mennä Viroon, mutta ei haittaa. Hoppee ei oo häppee.

Suopotkupallo. Aatteleppa ite: kerrankin suomalainen joukkue pelaa futiksen olympiamitalista ja pystyy tasavertaiseen rämpimiseen Saksaa ja Brasiliaa vastaan. Laji on sen verran verkkanen, että voidaan laittaa Litmasen Jari suohon munia myöten piilokärjeksi ihan vastustajan maalin hollille. Ei tarvitse kun toimittaa pallo Jartsalle, Litti pistää sen reppuun ja taas soi maammelaulu.

Löylynheitto. Jos tässä lajissa suomalainen ei pärjää, niin ei sitten missään. Ja tulevaisuus on taattu, kun Suomen nuori jo pienestä pitäen saa oppia isältä pojalle, miten korkeissa lämpötiloissa pitää olla ja käyttäytyä.

Mölkky. Heittolajien aatelia. Vähän niin kuin curling talviolympialaisissa, paitsi ei sinne päinkään. Mölkyssä kilpaillaan miesten- ja naistensarjassa, sekaparina ja joukkueena. Ja taas soi maammelaulu. Tuota nimipuolta pitää varmaan vähän rukata ennen kisoja. Voi olla, että hienon heittolajin nimi taipuu ulkomaalaisen suussa mulkuksi.

Näissä lajeissa suomalaismenestys olisi taattu ja kultaa sekä kunniaa sataa kansan ahnaaseen laariin. Miten on? Allekirjoitatko vetoomuksen?

Olympiamuistoja 1900-luvulta: Ihastuksia ja vihastuksia

Ajattelin vähän palata ajassa taaksepäin, näin olympialaisten kunniaksi. 1900-luvun kisoissa sattui ja tapahtui. Tässä tarinassa on käytetty apuna omaa muistia ja wikipediaa.

Montreal 1976

Ensimmäinen olympiamuistoni on Montrealin kesäkisoista 1976. Lasse Viren teki historiaa ja otti toisen kerran tuplavoiton viidentuhannen ja kymmenentuhannen metrin juoksuista. Ja taisi sieltä tulla muutama muukin mitali Suomeen, kuten Pertti Karppisen kulta yksikkösoudussa. Mutta minua kiinnosti ainoastaan naisten telinevoimistelu ja Nadia Comaneci.

Nadia Comaneci oli viisitoistavuotias romanialaisvoimistelija, joka nappasi kolme henkilökohtaista kultamitalia. En minä pienenä poikana mitään rakkaudesta tiennyt, mutta ihastuin tv:n ääressä Nadiaan tulisesti. Yksipuolinen kaukosuhteemme kesti ne muutamat päivät, kun Nadia hurmasi koko maailman taidoillaan ja ylivoimaisuudellaan. Minulle hän oli vain uskomattoman kaunis tyttö.

Moskova 1980

Ennen Moskovan kisojen alkua idän ja lännen väliset suhteet tulehtuivat entisestään, kun Neuvostoliitto miehitti Afganistanin. Länsi laittoi Yhdysvaltojen johdolla olympialaiset boikottiin ja niinpä Moskovassa kilpailtiin kahdeksankymmenen maan tynkäkisat. Suomalaiset olivat mukana.

Elettiin kylmänsodan aikaa. Virallisesti Neuvostoliitto oli Suomen toveri ja suhteet kunnossa. Uutisissa näytettiin, miten Kekkonen ja Breznev suutelivat lentokentällä. Mutta Moskovan kisoissa minulle ensi kertaa valkeni, minkälaisen ”pohjoiskorean” naapurina me elimme. Olympialaiset valjastettiin kommunistisen ideologian näyteikkunaksi ja kaikki keinot oli sallittuja.

Keihäänheiton aikana olympiastadionin portit avattiin, jotta neuvostoliittolainen heittäjä sai tuulta keihään alle. Ulkomaalaisia kilpailijoita häirittiin ja neuvostoliittolaisille tarjottiin optimaaliset olosuhteet. Tulostaso oli hurja, eikä dopingista mainittu sanallakaan. Tosin suomalaisillakaan ei ollut puhtaita jauhoja pussissa. Kaarlo Maaninka juoksi viidellä tonnilla hopeaa, kymppitonnilla pronssia, tuli kisojen jälkeen uskoon ja tunnusti, että hänelle oli tehty veritankkaus ennen kisoja.  

Kolmiloikkakilpailu on minulle ikimuistoisin. Kisan ehdoton ennakkosuosikki oli Brasilian Joao Carlos de Oliveira. Mies hyppäsi vuonna 1975 maailmanennätyksen 17,89 metriä. Loppukilpailussa de Oliveira sai vastaansa isäntämaan Viktor Sanejevin ja Jaak Uudmäen. Brasilialainen hyppäsi kisan pisimmät hypyt, mutta kerta toisensa jälkeen toimitsijat liputtivat ne yliastutuiksi. Kun Oliveira väitteli toimitsijoiden kanssa ja levitteli käsiään, jopa Ylen selostaja uskalsi varovasti kyseenalaistaa tuomioita. Loppu tulemana Neuvostoliitto otti Uudmäen johdolla kaksoisvoiton ja de Oliveiran kaulaan ripustettiin se himmein mitali. Täydellinen oikeusmurha. Samaan aikaan Pertti Karppinen otti yksikkösoudussa kultaa.

Los Angeles 1984

Tällä kertaa oli itäblokin vuoro boikotoida kisoja. Tämä sopi suomalaisille paremmin kuin hyvin. Kun Neuvostoliitto ja Itä-Euroopan kovat yleisurheilumaat loistivat poissaolollaan, pieni Suomi kahmi kisoista kaksitoista mitalia. Pertti Karppisesta pieni anekdootti: Finaalilähdössä Pertti ilmoitti mahataudin jälkimainingeissa valmentajalle, että jos kisan aikana tulee huonot housuun, hän sukeltaa maaliviivan jälkeen järveen. Pertti voitti yksikkösoudussa kultaa ja pysyi veneessä.

Ikimuistoisin olympiaurheilija oli Carl Lewis. Hän teki kisoissa jotain, mihin edes Usain Bolt ei pysty: otti yleisurheilussa neljä kultaa. Voitot tulivat 100 metrin ja 200 metrin juoksuista, 4 x 100 metrin pikaviestistä ja pituushypystä. Pituushypyn tulos oli 8,54 metriä. Käsittämätön saavutus.  

Vuotta 1984 hallitsivat mustat miehet: urheiluareenoilla Carl Lewis ja musiikissa Michael Jackson. Etelä-Afrikka oli suljettu olympialaisista Apartheit -politiikan takia ja Mikko Alatalo lauloi Kyllä sitä ny ollaan niin neekeriä. Maailma oli muuttumassa, ja Etelä-Afrikka sekä Mikko Alatalo joutuivat muuttumaan sen mukana. 

Soul 1988

Koreassa suomalainen keihäänheitto oli vielä voimissaan. Tapio Korjus otti kultaa ja Seppo Räty pronssia. Suomalaisten välistä hopealle heitti eräs tsekkoslovakialainen nuorimies nimeltä Jan Zelezny. Sadan metrin juoksussa Carl Lewis koki kovia, kun Kanadan Ben Johnson nappasi kirkkaimman mitalin maailmanennätysajalla 9,79. Parin päivän päästä Johnson kärysi dopingista ja kulta ojennettiin Carl Lewisille. Lewis otti myös toisen perättäisen pituushyppykullan tuloksella 8,72.

Ben Johnsonista on jäänyt mieleen Valion maitomainos, jossa Ben leveästi virnistäen kirjoittaa nimmarin nuoren pojan lippikseen ja lähtee sitten milkshake kädessään pois. Dopingkäryn jälkeen Valio veti tv-mainoksen pois. Ei ollut Benin lasissa pelkkää maitoa. 

Ben Johnson ja Valion maitomainos

Barcelona 1992

Barcelonassa tehtiin ehkä historian coolein olympiatulen sytytys. Jousiampuja Antonio Rebollo ampui tulinuolen suoraan kuppiin ja sytytti tulen. Barcelonan olympialaissa oli mukana tukku uusia eurooppalaisia valtioita: Viro, Latvia, Liettua, Slovenia, Kroatia ja Bosnia ja Hertsegovina. Neuvostoliiton hajottua entiset neuvostotasavallat kilpailivat yhdistyneellä joukkueella (Unified Team).  Joukkue oli mitalitilaston ykkönen: 45 kultaa, 38 hopeaa ja 29 pronssia. 

Ehkä mieleenpainuvinta oli keihäänheitossa alkanut Jan Zeleznyn valtakausi. Seppo Räty sai tyytyä hopeaan. Mikko Kolehmainen meloi Suomelle ainoan kullan. Pikamatkoilla Namibian Frankie Fredericks otti hopeaa sekä sadan että kahdensadan metrin juoksussa. Mitalit tulivat melkein Suomeen, olihan Frankiella suomalainen valmentaja. Carl Lewis voitti kolmannen perättäisen pituushyppykullan tuloksella 8,67.  

Atlanta 1996

Osattiin sitä ennenkin tehdä terroritekoja. Atlantan olympialaisissa Eric Rudolph teki kisojen aikana pommi-iskun, jossa kuoli yksi ja loukkaantui satayksitoista ihmistä. Mutta show must go on, joten kisat jatkuivat ilman keskeytyksiä.

Keihäänheiton voitti Jan Zelezny, again. Ainoa suomalaismitalisti keihäässä oli Seppo Räty, again. Tällä kertaa tuloksena pronssi. Onneksi Heli Rantanen otti keihäänheitosta kultaa.

Mieleenpainuvin kisa käytiin kuitenkin altaassa. Jani Sievinen oli hallinnut kahdensadan metrin sekauintia mielin määrin ja piti nimissään matkan maailmanennätystä 1.58,16. Kun Jani kyykistyi lähtöön, odotettiin varmaa kultamitalia. Miten kävi? Kun Jani sukelsi altaaseen, uimalasit valahtivat kaulalle ja haittasivat uintia niin, että Unkarin Attila Czene nappasi voiton Sievisen nenän edestä. Yksi uusi luku saagaan: Suomalaisen urheilun epäonnisimmat hetket.

Pituushypyn olympiakultaa voitti Carl Lewis tuloksella 8,50.

Valokuvat: Pixabay

Scandinavian Music Group

Tällaisena kesäyönä kaikkeen kyllästyy. Mitä hyödyttää, jos olen rehellinen. Opin valehtelemaan tyhjälle taivaalle. Ilman sinua olen lyijyä. Huutelen pimeään Las Vegasin raunioilla.

Ruotsiin ja takaisin, melkein kuin uusi juhannus. Nils sanoi jag älskär dig. Joisin viskin ja nousisin, jos osaisin. Naurava turskan kallo. Mustarastas lauloi ooh la laa, kun tuuli oli viilee. Takarivin pojille pieniä teräviä timantteja. Tästä eteenpäin tahdon uudet silmät, etten säikytä kaloja. Vieläkö soitan banjoa vierailla kallioilla? Ambulanssi tuli ja kaikki itki. Näin minä vihellän matkallani, kun puut tekee seittiä. 

Hölmö rakkaus ei mulle riitä. Ei mun oo hyvä olla yksin. Ota minusta puolet, kaunis Marjaana. Helena, letitä tukkani. Elena, liian laiha rakkaani. Emmylou, onnellinen nainen. Onni on perintöä. Rakas Maria, sä sido tiukempaan juokseva mies. Missä olet Laila? Ylpeä sydän valmis luoksesi.

Säälittävä syksy.  Ei paniikkia kun kuolen. Lopulta olemme kuitenkin yksin. Minne katosi päivät, nää aamut. Hautojen yli onnelliset kohtaa.

(Tähän tekstiin on käytetty pelkästään Scandinavian Music Groupin biisien nimiä)

Terveisiä Pisalta/Pisasta!

Pisan torni

Otsikko oli vähän ongelmallinen. Sanotaanko terveisiä Pisalta vai terveisiä Pisasta? Joku kielipoliisi voisi ottaa kantaa tähän dilemmaan.

Oli lauantai ja vaimo töissä, eli tavallisen tylsä päivä. Onneksi asumme ”mualimannavalla” eli Kuopiossa, mistä on hyvät kulkuyhteydet kaikkialle. Niinpä päätin lähteä käymään Pisassa. Edellisestä käynnistä on kulunut jo kaksikymmentä vuotta. Pakkasin repun, hyppäsin autoon ja lähdin ajamaan kohti lentokenttää. Kymmenkunta kilometriä myöhemmin moottoritiestä erkani lentokentän ramppi. Painoin kaasua, ohitin rampin ja jatkoin moottoritietä pitkin kohti pohjoista.

Tässä vaiheessa lukija arvannee, että kertoja on virtsannut häntä linssiin. En matkustanut Italiaan vaan Nilsiään. Nilsiän Pisa on 270 metriä korkea vaara, joka sijaitsee keskellä luonnonsuojelualuetta. Alueella on patikointireittejä, näköalatorni ja historiallisia maamerkkejä. Ilma oli pilvinen mutta sateeton, joten keli oli juuri passeli pienelle patikkaretkelle.

Kuopiosta on Pisalle matkaa 67 kilometriä. Tieviitat ovat selkeät, mutta silti onnistuin eksymään. Suunnistin nimittäin GPS-kartan mukaan. Saanko jo sanoa, että GPS-kartat ovat saatanasta? Ihminen on läpi historian pärjännyt paperikartoilla ja kompasseilla, mutta nyt emme osaa edes lähikauppaan ilman satelliittiopastusta. Kaikki meni hyvin siihen asti, kunnes käännyin tienviitan mukaisesti sivutielle, josta matkaa perille oli enää kilometri. Hetken päästä GPS näytti, että minun piti kääntyä sivutieltä pienelle metsätielle. Ihmettelin ohjetta, mutta käännyin sokeasti neuvottuun suuntaan ja köröttelin hiekkatietä mäkiä ylös alas yhä syvemmälle erämaahan.

Yhtäkkiä GPS ilmoitti, että olin perillä. Pysäytin auton keskellä ei mitään, ympärilläni pelkkää metsää. GPS oli neuvonut tien, jota myöten pääsi autolla lähimmäksi Pisaa. Vaara sijaitsi kilometrin päässä, mutta luontopolku kulki aivan muualta. Kiroilin hetken, käänsin auton ja palasin tulosuuntaan. Kun pääsin takaisin oikealle tielle, ajoin puolisen kilometriä ja heti seuraavan mutkan takaa ilmestyi parkkipaikka sekä iso PISA-kyltti. Älkää hyvät ihmiset käyttäkö gebsiä kun ajatte maaseudulla vaan luottakaa tienviittoihin. Niin meidän isätkin ovat luottaneet.

Kuin löylynä kiukaaseen taivas ripotteli päälleni pari pisaraa. Patikoin pitkin metsätietä ja kaipasin kumisaappaita. Sadetta ei kuitenkaan tullut. Metsätie vaihtui kapeaksi poluksi, joka vei sakeaa aluskasvillisuutta kasvavaan metsään. Vastaan tuli pari pariskuntaa, mutta muuten reitti oli hiljainen. Linnut lauloivat ja räkättivät, pensaat kahahtelivat ja puut narahtelivat. Luonnonsuojelualueen metsä on sen verran sankkaa, että mielikuvitukselle jää mukavasti aikaa tulkita outoja ääniä hirven, karhun tai suden aiheuttamiksi. Onneksi aurinko paistoi kirkkaasti, eikä möröt tulleet esiin piiloistaan.

polun varrella oli penkki

Penkissä oleva muistolaatta sai hiljentymään hetkeksi

Kilometri ennen Pisaa maasto muuttui kangasmetsäksi ja polku lähti loivaan nousuun. Vaaran juurella alkoi nousu, johon oli rakennettu teräskaide ja jyrkimpiin kohtiin metalliportaat. Portaista huolimatta kiipeäminen on rankkaa, eikä Pisalle ole huonokuntoisilla tai liikuntarajoitteisilla mitään asiaa. Vaaran laella olisin voinut puristaa hupparista litran hikeä. Sää oli lämmin mutta pidin pitkiä vaatteita ötököiden varalta. Koko matkalla en tavannut yhtään hirvikärpästä ja itikoitakin oli vain muutama. Että se niistä ötököistä.

Täyssinän rauhanraja  vuonna 1595

Pisa kohoaa 170 metriä ympäröivän maaston yläpuolelle ja se on ollut aikoinaan Ruotsi-Suomen ja Venäjän rajalla. Täyssinän rauhassa vuonna 1595 Ruotsi ja Venäjä saivat sovittua valtakuntien välisen rajan sijainnin. Rajapyykit merkittiin maastollisesti merkittäviin paikkoihin. Pisan huipulla on kivi, johon Ruotsin ja Venäjän viranomaiset hakkasivat rajamerkkinsä. Tämä on yksi Pohjois-Savon vanhimmista muistomerkeistä. 

Kiveen asetettu laatta muistutti, että rajakiven kaiverruksia ei saa vahingoittaa

Luulin ottaneeni kuvan rajakivestä mutta mitä vielä! Mitä lie riipustuksia

Oikea rajakivi näyttää tältä. Pitää bongata ensi kerralla

Pisan laella

Jatkoin patikointia vaaran laella olevalle näköalatornille. 2014 alueella tehtiin peruskorjaus, jossa puuportaat ja kaiteet korvattiin teräksisillä ja vanhan puunäköalatornin tilalle rakennettiin 12 metriä korkea teräksinen rakennus. Torni on uusi, hieno ja totaalisen kammottava. Metallinen kehikko ympäröi kierreportaita, joita myöten pääsee näköalatasanteelle. Päätin olla pelkäämättä ja hivuttauduin portaita pitkin ylös. Maisema on todella mahtava, sen minkä uskalsin ympärilleni katsoa. Paluumatka oli vielä pahempi, sillä ritiläportaiden välistä näkyi pudotus alas. Kiipeilyn jälkeen en tiennyt, olinko hiessä kauhusta vai patikoinnin aiheuttamasta rasituksesta. 

Paluumatkalla sain muistutuksen maailman pienuudesta. Olin palaamassa metalliportaita alas, kun huomasin ylös kiipeävän miehen. Jäin odottamaan, että mies pääsee ohitseni, kun kuulin yllättäen hänen tervehtivän minua nimeltä. Sehän oli Suonenjoen aikainen kaverini Janne! Vaihdoimme pikaisesti kuulumisia. Kaveri oli tullut Kuopiosta polkupyörällä, juoksi nyt Pisan huipulle ja aikoi pyöräillä takaisin. Eli semmoiset 140 kilometriä pyöräilyä + patikointi päälle. Totesin, että mulle riittää hyvin kuuden kilometrin patikointi ja sitten autolla kotiin. Kaveri oli käynyt Pisalla viimeksi kolmekymmentä vuotta sitten. Mikä todennäköisyys, että törmättiin juuri Pisan portaissa! Maailma on pieni.

Kaksi naista tuli tämän kyltin kohdalla vastaan. Kysymykseen: Oliko se iso? naiset naurahtivat ja totesivat: Joo, kannatti se käydä katsomassa.

Vastaus oli niin epämääräinen että kävin sitten itsekin katsomassa. Isohan se, mutta olisin varmaan kävellyt huomaamatta ohi ilman tuota kylttiä.

Täyssinän kartta: http://wwww.jns.fi/museokoulu/kokokuva/historia/isot_kuvat/tayssina.html

Pisan tornin kuva: Pixabay

Fättness päiväkirja: Konttiravintola Morton, Kuopio

Kuopiosta kuuluu kummia. Röyhkeät rautalampilaiset ovat tulleet kaupunkiin viemään meidän rahamme. Vaihtavat kuulemma hampurilaisaterioita euroihin. Mitä pirua? Mistä nuo maalaiset tulevat ja mitä heillä on mielessään? Tästä piti ottaa selvää.

Konttiravintola Morton, Haapaniemenkatu 20

Konttiravintola Morton on nimensä veroinen. Ravintola koostuu konteista ja niiden ympärille rakennetusta terassista. Paikka sijaitsee kivenheiton päässä torilta, H-talon edessä. Paikka on vilkkaalla kävelykadulla, joten nälkäisistä asiakkaista ei pitäisi olla pula. Meilläkin oli vaimon kanssa nälkä, joten ei muuta kuin rohkeasti kokeilemaan.

Ruokalista näytti mukavan pelkistetyltä. Pikku nälkään oli kolme vaihtoehtoa, isompaan nälkään seitsemän ja jälkinälkään yksi. Meillä oli isompi nälkä, joten tilasimme molemmille Kaskenpolttaja Burger –aterian. Sain tarjottimelle juomat ja pienen muovisen lehmän. Niiden kera siirryimme terassipöydän ääreen odottamaan.

Vaikka porukkaa oli ihan kohtuullisesti, ei ruokaa tarvinnut odottaa kauan. Ateriaan kuului hampurilainen, karamellisoitua sipulia ja tomaattia, ranskalaisia ja dippiä. Hampurilaispihvi oli mehukas ja sämpylä maukas. Ranskalaisdippi rulasi, eikä annos kaivannut edes ketsuppia. No, laitoin kuitenkin vähän. Tätä ateriaa on turha verrata mäkkärin ja hesen aterioihin. Nyt puhutaan Ravintola-annoksesta isolla ärrällä.

Kaskenpolttaja Burger –ateria

Hintaa aterialle tuli 14,50 € + juoma. Muut Burger –ateriat ovat hintatasoltaan 14 – 15.50 €. Hinta-laatu suhde on hyvä, eikä tämä käynti jäänyt viimeiseksi. Kyllä rautalampilaiset osaa.

Konttiravintola on kesäeläjä. Syksyn tullen se palaa kotikonnuilleen. Ravintolassa on säävaraus, eli sateisena päivänä paikka on kiinni. Lähtiessä kävelimme Oksapoika patsaan ohitse. Oksapoika seisoo selkä Mortoniin päin, katsoo iloisen näköisenä taivaalle ja vaikuttaa onnellisen raukealle. Onkohan sekin käynyt Mortonissa?