Maratoonari torilla, pahoinpitely parkkihallissa ja olympialaiset Väinölänniemellä: ANTI Festivaalin festivaalianti

Kuopiossa järjestettiin ANTI Festivaalit 1. – 6.9.2015. Kävimme katsastamassa muutaman esityksen ja olimme ihastuneita, vaikuttuneita, hämmästyneitä, vaivautuneita ja kummastuneita. Mietin pitkään, mitä kirjoitan näkemästäni vai kirjoitanko mitään. Sitten ajattelin kertoa vain mitä näin, koin ja tunsin. Mitäpä sitä muutakaan voi.

Perjantaina 4.9 torilla esitettiin australialaisryhmän All The Queens Men: Fun Run. Pähkinänkuoressaan shortsiasuinen kaveri veti esityslavalle nostetulla juoksumatolla täysmaratonin 42 kilometriä. Todellista urheilua ja kulttuuria. Koko juoksun ajan lavan edessä esiintyivät eri liikuntalajien edustajat tankotanssijoista juniorinyrkkeilijöihin. Välillä juoksumatolla hölkkäävä Tristan Meecham piti puheenvuoron ja kertoi maratonjuoksun historiaa:

Feidippides oli antiikin kreikkalainen sanansaattaja, joka tarinan mukaan teki kaksi kuuluisaa juoksua vuonna 490 eaa. persialaissotien aikana. Ensimmäisessä juoksussa hän juoksi 246 kilometrin matkan Ateenasta Spartaan hakemaan apua taisteluun.

 Toisella kerralla hän juoksi Marathonista Ateenaan ilmoittamaan kreikkalaisten saamasta voitosta. Tämän juoksun jälkeen hän kaatui kuolleena maahan.

Aluksi koko esitys vaikutti vain kummalliselle ja hauskalle. Kuuluttaja piti yleisön ajan tasalla ja kertoi, paljonko matkaa oli taivallettu. Kun viimeiset kilometrit alkoivat, juoksijaesiintyjä oli selkeästi hapoilla. Tässä vaiheessa alkoi jännittäminen. Pääseekö kaveri maaliin? Vaan missä on maali, kun hemmo taivalsi paikallaan ja matto rullasi jalkojen alla? Ja oliko maalilla tosiasiassa merkitystä? Totta kai oli! Persialaiset olivat tulossa, ateenalaisia piti varoittaa, koko antiikin Kreikka oli vaarassa! Hitto, tarinahan imaisi mukaansa! Lopussa videotaulun matkamittari näytti nollaa ja juoksija astui horjahtaen pois juoksumatolta. Hetken huokaisu, hörppy nestettä ja lopuksi tuuletukset kuin urheilusankarilla konsanaan. Hauska ja erikoinen tempaus.

Illalla klo 22.30 menimme Haapaniemenkadun pysäköintitalossa esitettävään The Powers That Be –esitykseen. Ilta oli jo pimentynyt ja paikalle saapui paljon ulkomaalaisia opiskelijoita ja muiden esitysten esiintyjiä. Myös tuo maratoonarihemmo, jolle heitin englanniksi: Great Run. Kaverin mukana ollut nainen kuittasi minulle takaisin: It’s easy for You to say. Totta. Meikäläinen olisi jäänyt tuollaisen urakan jälkeen kotiin makaamaan.

Parkkihallin edessä meille annettiin ohjeet: Menette teille osoitetulle paikalle, valokuvia tai videoita ei saa ottaa, esityksen aikana ei saa liikkua, tämä kaikki on teidän turvallisuutenne vuoksi. Nyt alkoi jänskättämään. Kun seurasimme ohjaajaa parkkihallin kellariin pelkän taskulampun valossa, alkoi melkein pelottamaan. Kellarissa oli kolme autoa jotka oli asetettu niin, että autojen valot valaisivat keskelle jäävän pienen tilan. Kun esitys alkoi, autoradiosta alkoi kuulua eri radiokanavien ääniä: musiikkia, selostusta, laulua ja uutisia sekä suomeksi että venäjäksi. Itse taiteilija, Heather Cassils, saapui alasti autojen valokeilaan. Hätkähdyttävää. Äkkiä hän alkoi taistella näkymätöntä vihollista vastaan. Ähisi, nyyhki, vääntelehti ja paiskasi itseään maahan ja autojen konepelleille. Tilanne oli omituinen ja uhkaava. Varoittelut tuntuivat todelliselle, vaikka kyseessä olikin esitykseen kuuluvan vaaran ja tunnelman luominen.

Olin vaimon kanssa takarivissä, joten ihan kaikkea emme ihmisrivistön takaa nähneet. Kun katsoin ympärilleni, koko tilanne tuntui kummallisen ahdistavalta. Siinä me seisoimme pimeässä, mykät katsojat ja todistimme väkivaltaista tapahtumaa ilmeenkään värähtämättä. Tältäkö tuntuisi katsoa sivusta, kun joku piestään hengiltä vihamielisen yleisömassan keskellä jossain levottomassa maailmankolkassa? Pyristelin irti epämiellyttävästä ajatuksesta ja ajattelin, että tätä esitystä en ihan ymmärtänyt. Mutta kiehtova tuo vartti pimeässä pakkihallissa oli.

Lauantai-iltana oli vuorossa kävelylenkki Väinölänniemen urheilustadionille. Klo 21.00 alkoi Jarkko Partasen ohjaama Fields of Glory. Stadionin katsomossa oli mukavasti porukkaa viilenevästä illasta huolimatta. Onneksi saimme olla katoksen alla, sillä esityksen puolivälissä alkoi sade joka kasteli esiintyjät huolella.  

Esiintyjät olivat tavallisia kuopiolaisia, jotka alussa miehittivät stadionin eri kulmaukset ja heittivät keihästä ja kiekkoa, hyppäsivät korkeutta ja pituutta sekä juoksivat täyden ratakierroksen sekä etusuoran 50 metriä. Ratasuoraa juoksivat nuori urheilija, vanhus, pyörätuolissa kelannut nainen ja hevonen (esiintyjällä oli hevosen pää). Myös avoauto kävi kiertämässä stadionin ympäri. Esitys eteni rauhalliseen tahtiin ja aina välillä yleisö antoi spontaanit suosionosoitukset tai purskahti nauruun. Parhaat naurut sai aikaan miespuolinen cheerleader, joka puuskien sijasta heilutteli käsissään kahta vastaa ja vihtoi itseään kannustusmusiikin tahdissa.

Musiikilla ja valaistuksella oli iso rooli esityksessä. Lopussa esiintyjät kerääntyivät keskelle stadionnurmea, valot himmenivät, musiikki loppui ja taivaalle ammuttiin yksinäinen ilotulitusraketti. Tyylikäs lopetus hienolle ja ajatuksia herättävälle esitykselle.

Näiden esitysten jälkeen yritin jotenkin järkeillä näkemääni. Koetin tulkita, mitä kukin artisti yritti esityksellään sanoa. Sitten luovutin. Ei näitä esityksiä tarvinnut ymmärtää. Tarvitsi vain pitää silmät auki ja antaa kuvien, äänien, valojen ja varjojen päästä pään sisälle. Ja jättää ne sinne muhimaan.

Ehkä onkin virhe yrittää ymmärtää taidetta. Ei taiteella ole mitään tekemistä järjen kanssa. Järjellä voi ymmärtää maisemamaalausta, joka imitoi kohdettaan ja on selkeästi kohteensa näköinen eli onnistunut. Järkeillä voi myös sen, että Picasson maalaukset ovat arvokkaita, koska niistä on maksettu miljoonia. Mutta ennen mainetta ja kunniaa on tapahtunut jotain, mitä ei voi selittää. Taitelija on luonut jotain, mikä on koskettanut katsojaa ja saanut aikaan nautintoa. Lähes hengellisen kokemuksen.