Silmälasit silmälaseista, hammasratas hammasrattaasta

Kuolemanrangaistus poistettiin Suomen laista lopullisesti vuonna 1972. Tuosta on häkellyttävän vähän aikaa. Tosin kyseessä oli sodanajan kuolemanrangaistuksen poistuminen, rauhanajan kuolemanrangaistus poistettiin laista vuonna 1949.

En kannata kuolemanrangaistusta missään olosuhteissa. Minusta sivistynyt yhteiskunta ei saa päättää, kuka saa elää ja kenen pitää kuolla. Erehtymisen vaara on ilmeinen. Kun viaton on teloitettu, ei rangaistusta voi enää peruuttaa. Yhdysvalloissa on selvitetty, että kuolemaantuomituista 4 % on todettu syyttömiksi teloituksen jälkeen. Asianosaisia tämä ei enää lämmitä.

Mutta on inhimillistä silloin tällöin, ääritilanteissa, tuntea mietoa murhanhimoa. Varsinkin kun on kokenut mielestään vääryyttä, johon ei saa hyvitystä. Kyllä, olen minäkin tuntenut tuon tunteen. Viimeksi näin kävi tänään, kun menin parkkipaikalle hakemaan autoani. Jo kaukaa näin, että bensatankin luukku repsotti auki. Lähempi tarkastelu paljasti, että luukku oli rikottu mutta siinä kaikki. Bensarosvo oli ilmeisesti säikähtänyt jotain ja painunut käpälämäkeen, ennen kuin oli täyttänyt kanisterinsa minun laskuun. Tai voi olla, että hän on lirauttanut jotain ekstraa bensatankkiin. Ja sehän ei selviä kuin ajamalla.

Siinä auton vieressä kyykkiessäni ajattelin hetken, että haluaisin ”tappaa” tuon nilkin. Tietenkin kuvainnollisesti. Miksi kunnioitus toisen omaisuutta kohtaan on kadonnut tästä maailmasta? Puhumattakaan kunnioitus toisen koskemattomuutta kohtaan. Mutta pysytään nyt tässä materiaalisessa menetyksessä. Mielestäni näitä tuhotyön tekijöitä pitäisi iskeä sinne, missä se eniten tuntuu: heidän omaan omaisuuteensa.

Babyloniassa, noin neljätuhatta vuotta sitten, oli voimassa ns. Hammurabin laki. Lain periaate oli ”silmä silmästä, hammas hampaasta”. Lakiteksti menee kirjaimellisesti näin: Jos joku puhkaisee vapaan miehen silmän, niin puhkaistakoon hänen silmänsä. Jos joku lyö vertaiseltaan mieheltä hampaan, niin lyötäköön häneltä hammas jne. Tuo on vähän turhan karskia, mutta tehdään eräänlainen mukaelma muinaisesta laista: silmälasit silmälasista, hammasratas hammasrattaasta.

Otetaan nyt esimerkiksi tämän minun tapaus. Oletetaan, että jokin valvontakamera olisi tallentanut tapahtuneen ja rötöstelijä saadaan kiinni. Oletetaan, että kyseessä on parikymppinen, humalapäissään törttöillyt nuorimies. Oletetaan, että hän omistaa auton, johon oli varastamassa bensaani. Laitetaan lain kirjain täytäntöön.

Poliisi vie minut kaverin kotipihalle, jonne on kutsuttu valvoviksi viranomaisiksi tuomari ja pari lakimiestä. Pihalla seisoo jo paremmat päivänsä nähnyt 80-luvun Corolla. Minulle annetaan työkalut, joilla väännän auton bensatankin luukun käyttökelvottomaksi. Jotta rangaistus ei menisi aivan mulle-sulle -periaatteella, saan vielä bonuksena tyhjentää kaverin tankin ja monottaa harrasteajoneuvon kylkeen kengän kokoisen lommon. Rangaistus tuo minulle suurta tyydytystä, ketään ei vahingoiteta eikä kaveri joudu taloudelliseen ahdinkoon vahingonkorvausten takia. Saapahan rikoksentekijä kokea miltä tuntuu, kun joku rikkoo omaa omaisuutta.

Kun tämä silmälasi silmälasista –laki on kaikkien tiedossa, voi rikoksen tekemisen kynnys olla hieman korkeampi. Ja nämä kostotuomiot voidaan soveltaa tilanteen mukaan. Jos tällä jannulla ei olisi autoa, pihalle kannetaan hänen läppäri teloitettavakseni. Tai se tunnearvoltaan korvaamaton lätkäkorttikokoelma, jonka saan polttaa pallogrillissä kaverin kodin verannalla. Pääasia että tuomion lopputulos on jotain, joka kirpaisee rikoksentekijän mieltä ja maallista omaisuutta. Mielellään hieman kovemmin, kuin varsinainen rötös vääryyden kärsinyttä. Saisiko tämä ajattelemaan kahdesti, ennen kuin lähtee rikkomaan toisen auton bensatankin luukkua? En tiedä. Mutta sen tiedän, että Corollan potkiminen tyydyttäisi omaa kostonhimoani.

Parasta rauhoittua ja nukkua yö yli. Ja toivoa, että auto saa olla parkkipaikalla rauhassa.

Jos jouluna ei sada lunta

No onkos tullut kesä nyt talven keskelle? Ei oikeastaan. Eihän talvi ole vielä alkanutkaan. Ihan tällaista joulua en muista toista. Kävin kävelyllä Väinölänniemellä ja kuvasin ”talvimaisemaa” kaksi päivää ennen jouluaattoa. Lämpömittari näyttää + 4, lumesta ei ole tietoakaan. Mielenkiintoista.

Roll Risteilyt järjestää Tapaninpäivän risteilyjä. Jos Tapaninpäivät olisivat kuten ennen (kuva), ei paattia saataisi vesille

Tämä talvi on tuonut mukanaan uusia ilmiöitä. Suomessa käytävät mäkihypyn maailmancup –kisat on jouduttu perumaan lumen vähyyden vuoksi. Puijolla avattiin tykkilumilatu, joka on sulanut olemattomiin. Viimeisimpänä uutisena Kuopion Roll Risteilyt mainosti historian ensimmäisiä Kallaveden Tapaninpäivän risteilyjä. Liput menivät kuin kuumille kiville. 

Jäätä ei ole kiekkokaukalossa...

...eikä Kallavedellä (kuva otettu 22.12.2015)

Vänärille melkein nurmi vihertää

Tänään oli talvipäivän seisaus. Kuten kuvasta näkyy, kyseessä oli vuoden pimein päivä

Vuosi sitten kerroin: I'm dreaming of a white Christmas. Dream on, laulaa Aerosmithin Steve Tyler. Miten käy Finland Icemaratonin? Entäpä Puijon kisojen? Pian tarvitaan talvisuojelualueita eri lajien edustajille. Mäkihyppääjät, hiihtäjät ja luistelijat pitää kuskata talveksi Lappiin, missä he saavat temmeltää lumessa mielin määrin. 

Tällaiselta näytti talvi kuusi vuotta sitten

Päätän raporttini Kuopiosta tähän. Lisämausteena mustaan jouluun sain flunssan, joka pitää meikäläistä kuumeessa ja sängyn pohjalla. Eli jos juttuni tuntuvat tavallistakin pehmeämmiltä, puolustaudun sillä että en ole täysissä sielun ja ruumiin voimissa. 

Kaikesta huolimatta toivotan lukijoille

OIKEIN HYVÄÄ JA RAUHALLISTA JOULUA!!

Ihmiskunnan iltasoitto

Suomi täytti 98 vuotta. Ihmiselle tuo on kunnioitettava ikä ja koiraniässä tehdään jo maailmanennätys, mutta valtiona Suomi on vielä nuori. Muun maailman silmissä ehkä yllättävänkin hyvin menestynyt, koulutettu, kohtuullisen varakas ja luotettava nuorukainen. Isovanhempamme taistelivat sodassa, jonka seurauksena saamme puhua omaa kieltä, päättää omasta elämästämme, liikkua ja matkustaa vapaasti. Siitä tulen olemaan ikuisesti kiitollinen. Naristaan, että elämme holhousvaltiossa. Ehkä pientä holhousta tarvitaan, etteivät suomalaiset juo itseään sukupuuttoon talven pimeinä kuukausina.

Mitä tästä eteenpäin? Olisiko aika ryhtyä miettimään? Itsenäisyys on selviö jo monelle kansakunnalle, mutta se ei ole tuonut autuutta globaalissa mittakaavassa. Voinko jo sanoa ääneen, että tämä ei mennyt ihan niin kuin Strömsöössä? Ilmasto muuttuu, sodat riehuvat, ihmiset pakenevat ja ahdinko lisääntyy. Eikä asioille taida voida mitään. Pelkään pahoin, että sain elää itsenäisyytemme parhaat, jo taakse jääneet vuosikymmenet. Ajan, jolloin suomalaisilla oli töitä, maa vaurastui, lapset saivat käydä kyläkoulua, kivijalkamyymälät kukoistivat eikä maaseudulla tarvinnut lukita ovia öisin. Ulkomaalainen vieras toivotettiin tervetulleeksi, vietiin saunaan ja sitten järveen.

Lapsenlapsille tämä maailma tulee olemaan toisenlainen paikka. Itsenäisyydestä ei ole paljon lohtua, jos planeetta ympärillä romahtaa. Tuota ajatellessa tulee surullinen olo. Ei tämän näin pitänyt mennä. Ei sinne päinkään.

Minulla on ehdotus. Eräänlainen visio siitä, miten maailma pelastetaan. Tiedän, että en ole näkemässä sen toteutumista, mutta kirjoittakaa tämä ylös ja ojentakaa ohjeet seuraavalle sukupolvelle. Veikkaan, että noin sadan vuoden päästä suunnitelmani on toteutettavissa.

Lähtökohtana on teknologian kehittäminen tasolle, jossa ihmisen luomat koneet alkavat ylläpitämään elämää. Robotit suunnittelevat rakennuksia, viljelevät viljaa ja kasvattavat karjaa, jalostavat ruokaa ja valmistavat hyödykkeitä. Robotiikka viedään siihen pisteeseen, ettei ihmistä enää tarvita. Kaikki tapahtuu automaattisesti, turvallisesti, eettisesti ja ekologisesti.

Toisessa vaiheessa kerätään kokoon kaikki ihmiskunnan tieto. Joka ikinen kivilaatta, savitaulu, papyrus, kirja, sanomalehti ja sähköinen bitti. Kerätty aineisto lastataan suureen kuljetusrakettiin, joka laukaistaan avaruuteen. Päämääränä on aurinko. Kun raketti saapuu tarpeeksi lähelle, se sulaa kuumuudessa ja tuhoutuu. Raketin mukana tuhoutuu myös ihmiskunnan fyysinen muisti.

Kolmannessa vaiheessa jaetaan ihmiset kahteen ryhmään puhtaasti iän perusteella: Alle viisivuotiaat ja yli viisivuotiaat. Alle viisivuotiaat luovutetaan koneille, jotka aloittavat pitkällisen ylläpito-, kasvatus- ja kehitysprosessin. Yli viisivuotiaat lapset ja aikuiset siirretään heitä varten rakennettuihin aluksiin. Kun kaikki ovat kyydissä, ovet lukitaan, kiilataan kaasupolkimelle koivuklapi, laitetaan rattilukko päälle, heitetään rattilukon avain ikkunasta ja laukaistaan raketit kohti ulkoavaruutta. Matka tulee olemaan ns. one-way-ticket -reissu, vailla mahdollisuutta palata takaisin.

Kun maapallo on tyhjennetty yli viisivuotiaista ja viitteistä menneisyyteen, saa ihmiskunta uuden mahdollisuuden. Uusi uljas sukupolvi kasvaa ilman vanhempien opettamia ennakkoasenteita ja epäluuloja. Lapsille ei ole mitään merkitystä, onko toinen tumma vai vaalea, kristitty tai muslimi. Jokainen uusi tuttavuus on potentiaalinen leikkikaveri. Näin katkeaa vuosikymmeniä, vuosisatoja, jopa vuosituhansia jatkunut katkeruus, viha, rasismi ja kostonkierre. Pääsemme aloittamaan puhtaalta pöydältä.

Kauniita ja rohkeat vrs. Rumat ja reppanat

Kateus on suomalainen luonnonvara. On laskettu, että jos kaikki kansallinen kateus valjastettaisiin sähköksi, Suomi voisi luopua ydinvoimasta. Mikäs sen herkullisempaa kun saada naapuri kateelliseksi. Se voi olla ihanampaa kuin huono seksi. Ja kolikon kääntöpuolella mikään ei voi syödä miestä enemmän kuin kateus. Se saat….tamaton naapuri, joka on jälleen kerran taikonut jostain uuden tila-auton takapihalleen.

 

Siksi ihmettelenkin nykyajan tv-tarjontaa. On rikkaita ja kauniita ihmisiä, joiden suurin tragedia on pieleen mennyt suihkurusketus. On työtä vieroksuvia valokuvamallimaisia turhakkeita, jotka heiluttelevat lakanoita häpeilemättä. On Hottentottiksia, jotka kehuvat olevansa parempia kuin muut ja nirsoilevat parinvalinnassa. Tavallinen kotiäiti kiristelee kotona hampaitaan ja katsoo kadehtien Parasiittihotellin parittelua samalla, kun ukon paita siliää silitysraudan alla.  

Ja sitten tämä konsepti, jossa kulahtanut keski-ikäinen seisotetaan lasikaappiin keskelle vilkkainta kävelykatua ja ohikulkijoilla arvuutellaan, paljonko tuon nelikymppisen ikä on. Viisikymmentä? Ai kuusikymmentä! Tämän jälkeen murskaava uutinen kerrotaan näyttelykappaleelle ja aloitetaan armoton tuunaus. Tavis viedään stailistille, kampaamoon, meikattavaksi ja puunattavaksi. Lopputuloksena on aivan eri ihminen ja ikäarvioista ropisee pois kymmeniä vuosia. Ihanaa. Katsoja voi samaistua onnelliseen lopputulokseen ja lähteä hyvillä mielin jääkaapille hakemaan lisää syötävää.

 

Kaiken happy endingin jälkeen alkaa mieleen kuitenkin hiipiä kateus. Mikäs helvetti tuo äijä tai akka oli ansaitakseen uuden tilaisuuden elämässään? Miksi juuri hänelle kustannettiin tuhansien eurojen ulkonäköremppa? Miksen se voinut olla minä? Niinpä katsoja seisahtaa peilin eteen, mittailee makkaroitaan ja vaipuu synkkyyteen. Mikään tuossa kuvajaisessa ei näytä enää hyvälle. Pitäisi olla hoikempi, nuorempi, laihempi, rypyttömämpi, kevyempi ja kauniimpi. Mutta kun ei. Kaikki on päin helvettiä.

Meillä taviksilla ei vain ole mahdollisuutta jäädä vuodeksi pois töistä Jutan treenattavaksi. Meillä ei ole varaa ottaa Botoxia poskiin ja vaihtaa vaatekaapin sisältö trendikledjuihin. Siispä kärvistelemme todellisuudessa ja seuraamme tv-ruudun ihmisiä, joille kustannetaan kaikki. Emme saa helpotusta arkielämästä, eikä tositv tuo lohtua. Päinvastoin. Kateus kasvaa ja kasaantuu, tukahduttaa meidät alleen

Tähän täytyy tulla muutos. Henkisen ilmastonmuutos. Jonkun täytyy tehdä ohjelmaformaatti, joka pelastaa meidät lamaantumiselta. Valitaan kerrankin tv-ohjelmaan joku oikea menestyjä. Otetaan nuorekas, rikas mies, jolla on unelma-ammatti, ihana perhe, omakotitalo, kesämökki ja saari Karibialla. Semmoinen jokaisen suomalaisen päiväuni. Asetetaan tämä voittajatyyppi lasikaappiin Mannerheimintielle ja annetaan ohikulkijoiden suitsuttaa kaverin ulkonäköä, seksikkyyttä ja karismaa. Kun päivä on ohi, lasikaapin seinät saa pestä katsojien kuolasta. Sitten alkaa vuoden kestävä hurja muodonmuutos. 

Aluksi mieheltä viedään unelma-ammatti, ihana perhe, omakotitalo, kesämökki ja se saari Karibialla. Hänet majoitetaan puolen tähden hostelliin yhteiskuntamme vähäosaisimpien joukkoon. Kerran viikossa näytetään, miten kaveri jonottaa punaisen ristin leipäjonossa ja hörppii lämpimikseen Ruskaa pakkasessa. Puolen vuoden jälkeen häntä haastatellaan ja kysellään, miten menee. Mies on hämillään, hieman allapäin mutta kuitenkin hienoisen nousuhumalan kannattelema. Raha on vähissä, ystävät kaikonneet ja työpaikka vain etäinen muisto. Kun vuosi umpeutuu, studion sohvalla istuu resuinen, kuselle haiseva pultsari, joka yrittää muistella miten kaikki on mennyt. Päin persettä, kuten hän viimein asian kiteyttää.

Mikä piristysruiske tämä olisi meille suomalaisille! Hyväosainen huippujohtaja on vajonnut alemmas kuin me, Meillä on sentään työtä, perhe, vuokrakolmio ja kerran vuodessa viikko vuokramökillä. Kerrankin näytetään, että jollain toisella menee huonommin. Että on joku, jota ei tarvitse kadehtia. Ja niin se oma harmaa arki näyttäytyykin äkisti kaikissa sateenkaaren väreissä ja saa meidät huokaisemaan, että kyllä elämä on sentään ihanaa.

Sara Kuopion Henry's Pubissa 11.12.2015

Hektor on musiikillinen ikirakkauteni 70-luvulta saakka. Yhtenä Iltana on yksi artistin hienoimpia kappaleita. Neljä vuotta sitten korviini tarttui Yhtenä Iltana –cover, joka soi tiuhaan radiossa. Mikäs bändi tämä Sara on? Versio oli hyvä, mutta ei herättänyt sen enempää mielenkiintoa itse esittäjää kohtaan. Musiikki tulee ja menee.

Kun huomasin ilmoituksen Saran keikasta perjantaina Henry’s Pubissa, tuo Yhtenä Iltana alkoi soida korvissani ja pieni mielenkiinnon kipinä heräsi. Lipun hinta oli kohtuullinen 8 € ja koska vaimo piti myös samasta kappaleesta, päätimme käydä katsomassa, mikä bändi on miehiään. Onneksi mentiin.

Keikka alkoi kuulaalla syntikkapopilla ilman rumpuja ja kitaroita. Solisti Joa Korhosen ääni osoittautui  hypnoottiseksi. Siinä on jotain 70-luvun kasevamaista pehmeyttä. Jos et tunne Kasevaa, voit tsekata bändin tästä.

Kun kolmas biisikin mentiin syntikkalinjaa ajattelin, että bändi on todellakin luonut nahkansa sitten Yhtenä Iltana –ajan. Olin väärässä. Seuraavassa setissä kaverit ottivat kitarat ja basson kaulaan ja soundit muuttuivat syntikoinnista raskaamman kitaravetoisen rokin suuntaan. Muutamassa biisissä käytiin jopa metallin puolella. Kaikesta huomasi, että kombo on kiertänyt vuosia ja hionut tyyliään siihen, mitä nyt kuultiin. Yleisöä ei kosiskeltu, vaan Korhonen upposi laulujen syövereihin ja bändi tuki solistia komeasti. 

Yhtenä iltana

Välispiikit loistivat poissaolollaan. Biisin loputtua Joa sanoi koruttomasti kiitos, ja sitten jatkettiin matkaa. Ainoa pidempi lause tuli varsinaisen setin lopussa. Nyt sitä Hektoria, Korhonen totesi vinosti hymyillen ja Yhtenä Iltana ensitahdit täyttivät tilan. Kuin verannan valon vetämät yöperhoset lavan edustalle ilmestyi toistakymmentä naista ja muutama mies, jotka tanssivat koko kappaleen ajan. Kun biisi päättyi, porukka palasi takaisin takariviin. Bändi poistui takahuoneeseen ja hetken odottelun jälkeen palasi soittamaan encoren.

Encoren aloitti Rauhan Aika, joka kuulosti oudon tutulta. Ahaa, tämä on siis Saraa! Joskus sitä vain kuulee radiosta ohimenevän biisin, joka jää takaraivoon paljastamatta tekijäänsä. Erittäin upea rockhelmi, miten minä en ole tätä aikaisemmin tajunnut? Keikan päätti uusi kappale Tyhmä Pieni Elämä, joka kuulosti myös hyvältä. Vaimo hymyili vieressäni. Hyvä että lähdettiin.

Yleisöä keikalla oli harmittavan vähän, vaikka oli perjantai-ilta. Pohdin tätä keikan aikana ja päädyin seuraavaan teoriaan: Paikalla oli kolmenlaista yleisöä: uusia syntikkapopista pitäviä faneja, vanhoja Sara-faneja sekä meitä, jotka tulivat koska Yhtenä Iltana. Bändi tarjoili jokaiselle jotain ja loppupeleissä sekä syntikka- että metallimusa toimivat hienosti. Voin kuvitella, että alkuaikojen Sara-faneille bändin muuttuminen on ollut kova paikka, eivätkä rockpuristit tule enää bändin keikoille. Jos näin on, se on sääli. Sara on nimittäin yksi kiehtovampia kotimaisia livebändejä. Jonkinlainen mystiikka tämän vähäpuheisen ja vähäeleisen aktin yllä leijuu.

Joa Korhonen

Sara soittaa Ainoat hereillä –kiertueella neljän miehen kokoonpanolla ympäri Suomea. Laulun lisäksi Joa Korhonen soittaa kitaraa, Kristian Udd bassoa ja syntikoita, Andreas Bäcklund rumpuja ja Marko Kivelä koskettimia. Keikalla kuultiin mm. kappaleet Laine kerrallaan, Ainoat hereillä, Se keinuttaa meitä ajassa ja Vielä muodostan varjoni. 

 Ainoa hereillä

Joulupukki ja horjuva terveys

Joulupukki on olemassa, kuten me kaikki tiedämme. Hän tulee aattona ja tuo lahjoja, toisille enemmän, toisille vähemmän. Pukki on nimittäin pesunkestävä kapitalisti. Enkä tarkoita nyt sitä punanuttuista, englanninkielistä hou-hou ukkoa, joka ryyppää virvoitusjuomaa, vaan meidän kantasuomalaista kuminaamaista möhömahaa. On tasan varma, että jos naapurissa asuu rikas lääkäriperhe, pukki tuo pienelle lääkärinpoika-Pekalle enemmän lahjoja kuin postijakajan Pate-pojalle. Niin se vain menee. Mitä enemmän vanhemmilla on pätäkkää, sitä paremmin pukki palkitsee jouluaattona. Lahjat tulevat rahan luo.

Tässä joulun alla olen ollut syvästi huolissani joulupukin terveydestä sen jälkeen, kun tapasimme hänet lasten kanssa. Ja tämä tarina on tosi. Olimme Kuopion torilla joulukauden avajaisissa 21.11. Kuin tilauksesta taivaalta satoi pari päivää lunta, joten torille rakennettu Joulumaa sai rekvisiitakseen aidon valkoisen peitteen. Tätä kesti vain pari päivää, mutta ei siitä sen enempää.  

Joulumaan lisäksi torilla on pieni, katettu lava, jossa joulupukki istui puistonpenkin tapaisella ja otti vastaan jonottavia lapsia. Niinpä minäkin ryhdyin jonottamaan innokkaiden lastenlasten kanssa. Jono oli pitkä ja jokaisella tenavalla niin paljon asiaa, että odottaminen tuntui iäisyydeltä. Iäisyys kesti todellisuudessa reilun varttitunnin. Kun viimein oli meidän vuoro, pukki nousi penkiltään ja otti istuinalustana olleen taljan kainaloon. Pukki vähän järjestelee paikkoja ennen meitä, ajattelin. Ei muuten järjestellyt. Samalla hetkellä kaupungintalon kello löi kuusi ja taivaalle ammuttiin paikallisten yrittäjien järjestämä ilotulitus. Kaiken paukkeen ja välkkeen keskellä pukki pakkasi vaivihkaa kimpsunsa ja kampsunsa ja hävisi takavasemmalle. Minä ja lapset jäimme katsomaan tapahtunutta suut ammollaan. Joulupukki lähti, tuumasi lapsenlapseni pahoillaan ja menivät istumaan pukin jättämälle penkille. Emme nähneet kuurapartaa enää sinä iltana. 

Viime lauantaina kävimme lasten kanssa sisähuvipuistossa, joka on tarkoitettu alle kymmenvuotiaille. Kuinka ollakaan, paikalla oli myös joulupukki tonttuineen. Tälläkin kertaa jouduimme jonottamaan, mutta tällä kertaa pukki ei ehtinyt karkuun. Kun meidän vuoro tuli, pukki kyseli lapsilta lahjatoiveita ja kuulumisia. Lapset eivät vastanneet kysymykseen vaan ihmettelivät ääneen, että minne sinä lähdit viime kerralla. Joulupukki meni hämilleen. Hänen silmistään näki selvästi, että nyt pudottiin reestä. Vastaamatta kysymykseen pukki jakoi lapsille karkit ja jatkoi omaa tarinaansa. Minä olen täällä vähän tarkastuskäynnillä näin ennen joulua. Nähdään sitten jouluaattona.

Kohtaaminen jäi vaivaamaan minua syvästi. Vaikka tapahtumien välillä oli kaksi viikkoa, ei tuo välikohtaus voinut unohtua pukilta. Sitten minulla heräsi paha aavistus, jota olen pohtinut koko viikon. Joulupukilla on dementia! Se selittää sen, ettei pukki tunnu muistavan lähiajan tapahtumista saatikka edellisestä joulusta mitään. Miten surullista. Mutta niin se vain on, ettei joulupukkikaan ole turvassa vanhojen ihmisten vaivoilta. Saas nähdä, unohtaako hän tänäkin jouluna tuoda minulle joululahjoja. Muutamat viime aatot olen saanut vain paketin tai pari, vaikka mielestäni olen vuoden aikana toivonut yhtä sun toista. Vaan joulupukki ei enää muista toivomuksia ja tuo sen sijaan suklaalevyjä ym. joutavaa vaikka hänen pitäisi tietää, etten edes pidä suklaasta. No, nyt osaan suhtautua asiaan oikein ja olla armeliaampi pukkia kohtaan. Minkäs ukko sairaudelleen voi.

Fättness päiväkirja: Ravintola Gloria, Kuopio

Ahmiva arvostelijanne palasi puolentoista vuoden jälkeen rikospaikalle. Tarkoitus oli syödä ilman lompakkoa, mutta mitenkäs sitten kävikään.

Tehdään heti aluksi selväksi, että Gloria ei ole mikään ruokaravintola. Gloriaan tullaan juomaan, laulamaan ja tanssimaan. Poikkeuksena kaavassa on keskiviikon afterwork.

Ravintola Gloria, Kauppakatu 16

Kuukausi sitten, pitkän ja rasittavan työpäivän jälkeen, päätin pitkästä aikaa käydä Ravintola Glorian afterworkissa. Edellisestä kerrasta oli vierähtänyt puolitoista vuotta. Mutta mitä hittoa: Eihän se ollutkaan enää entisensä! Ei ilmaista salaattia, patonkia, levitettä, kebablihasuikaleita ja lihapullia sekä majoneesi- ja salaattikastiketta. Tilalla oli keittoa, josta piti maksaa. Hävytöntä!

Kun nälkäisen ärsyyntynyt ja väsynyt minäni sai viimein keiton nenän eteen, mieli rauhoittui. Baarimikko ehti kehua, että tiedossa on jotain uutta ja erikoista. Keitto tarjoiltiin isossa, ontoksi koverretussa vaaleassa leivässä. Ahaa, alkoi kiinnostaa. Otin lusikan kauniisti käteen, voitelin leikatun leipäkansipalan voinapilla ja lusikoin evästä ääntä kohti. Tarjolla oli gulassikeittoa. Keitto on ehkä hieman harhaanjohtava nimitys. Kyseessä oli enemmänkin muhennos, erittäin maukas sellainen. Hyvä on, menköön kuusi euroa (annoksen hinta). Tulen tänne takaisin.

Nyt takana on kolme eri keittoa ja kolme eri kokemusta. Toisella kerralla listalla oli perunachorizokeitto, arvosana ok. Kolmannella kerralla tarjottiin lohikeittoa, joka oli todella muhkea ja hyvä suoritus.

Lohikeitto + voinappi + vesi = 6 €. Näyttää paremmalle livenä.

Summa summarum: Ravintola Glorian afterwork keskiviikkoisin klo 16 – 18.00. Keitto tarjotaan ontosta leivästä, hintaan kuuluu vesi ja voinappi. Jos et ole keiton ystävä, voit silti kokeilla. Annos on todellisuudessa muhennos, keittoa ei ole kuin nimeksi. Kyllä minä tuosta kuusi euroa voin silloin tällöin maksaa. Riippuu tietysti siitä, mikä keitto on listalla.