Kateus on suomalainen luonnonvara. On laskettu, että jos kaikki kansallinen kateus valjastettaisiin sähköksi, Suomi voisi luopua ydinvoimasta. Mikäs sen herkullisempaa kun saada naapuri kateelliseksi. Se voi olla ihanampaa kuin huono seksi. Ja kolikon kääntöpuolella mikään ei voi syödä miestä enemmän kuin kateus. Se saat….tamaton naapuri, joka on jälleen kerran taikonut jostain uuden tila-auton takapihalleen.
Siksi ihmettelenkin nykyajan tv-tarjontaa. On rikkaita ja
kauniita ihmisiä, joiden suurin tragedia on pieleen mennyt suihkurusketus. On työtä
vieroksuvia valokuvamallimaisia turhakkeita, jotka heiluttelevat lakanoita häpeilemättä. On Hottentottiksia, jotka kehuvat olevansa parempia kuin muut ja
nirsoilevat parinvalinnassa. Tavallinen kotiäiti kiristelee kotona hampaitaan ja
katsoo kadehtien Parasiittihotellin parittelua samalla, kun ukon paita siliää silitysraudan alla.
Ja sitten tämä konsepti, jossa kulahtanut keski-ikäinen
seisotetaan lasikaappiin keskelle vilkkainta kävelykatua ja ohikulkijoilla
arvuutellaan, paljonko tuon nelikymppisen ikä on. Viisikymmentä? Ai
kuusikymmentä! Tämän jälkeen murskaava uutinen kerrotaan näyttelykappaleelle ja
aloitetaan armoton tuunaus. Tavis viedään stailistille, kampaamoon,
meikattavaksi ja puunattavaksi. Lopputuloksena on aivan eri ihminen ja
ikäarvioista ropisee pois kymmeniä vuosia. Ihanaa. Katsoja voi samaistua
onnelliseen lopputulokseen ja lähteä hyvillä mielin jääkaapille hakemaan lisää syötävää.
Kaiken happy endingin jälkeen alkaa mieleen kuitenkin hiipiä
kateus. Mikäs helvetti tuo äijä tai akka oli ansaitakseen uuden tilaisuuden
elämässään? Miksi juuri hänelle kustannettiin tuhansien eurojen ulkonäköremppa?
Miksen se voinut olla minä? Niinpä katsoja seisahtaa peilin eteen, mittailee makkaroitaan
ja vaipuu synkkyyteen. Mikään tuossa kuvajaisessa ei näytä enää hyvälle. Pitäisi
olla hoikempi, nuorempi, laihempi, rypyttömämpi, kevyempi ja kauniimpi. Mutta kun ei.
Kaikki on päin helvettiä.
Meillä taviksilla ei vain ole mahdollisuutta jäädä
vuodeksi pois töistä Jutan treenattavaksi. Meillä ei ole varaa ottaa Botoxia poskiin
ja vaihtaa vaatekaapin sisältö trendikledjuihin. Siispä kärvistelemme
todellisuudessa ja seuraamme tv-ruudun ihmisiä, joille kustannetaan kaikki. Emme
saa helpotusta arkielämästä, eikä tositv tuo lohtua. Päinvastoin. Kateus kasvaa
ja kasaantuu, tukahduttaa meidät alleen
Tähän täytyy tulla muutos. Henkisen ilmastonmuutos. Jonkun
täytyy tehdä ohjelmaformaatti, joka pelastaa meidät lamaantumiselta. Valitaan
kerrankin tv-ohjelmaan joku oikea menestyjä. Otetaan nuorekas, rikas mies,
jolla on unelma-ammatti, ihana perhe, omakotitalo, kesämökki ja saari Karibialla. Semmoinen jokaisen
suomalaisen päiväuni. Asetetaan tämä voittajatyyppi lasikaappiin
Mannerheimintielle ja annetaan ohikulkijoiden suitsuttaa kaverin ulkonäköä,
seksikkyyttä ja karismaa. Kun päivä on ohi, lasikaapin seinät saa pestä katsojien
kuolasta. Sitten alkaa vuoden kestävä hurja muodonmuutos.
Aluksi mieheltä viedään unelma-ammatti, ihana perhe, omakotitalo, kesämökki ja se
saari Karibialla. Hänet majoitetaan puolen tähden hostelliin yhteiskuntamme vähäosaisimpien
joukkoon. Kerran viikossa näytetään, miten kaveri jonottaa punaisen ristin
leipäjonossa ja hörppii lämpimikseen Ruskaa pakkasessa. Puolen vuoden jälkeen
häntä haastatellaan ja kysellään, miten menee. Mies on hämillään,
hieman allapäin mutta kuitenkin hienoisen nousuhumalan kannattelema. Raha on vähissä,
ystävät kaikonneet ja työpaikka vain etäinen muisto. Kun vuosi umpeutuu,
studion sohvalla istuu resuinen, kuselle haiseva pultsari, joka yrittää muistella miten
kaikki on mennyt. Päin persettä, kuten hän viimein asian kiteyttää.
Mikä piristysruiske tämä olisi meille suomalaisille!
Hyväosainen huippujohtaja on vajonnut alemmas kuin me, Meillä on sentään työtä,
perhe, vuokrakolmio ja kerran vuodessa viikko vuokramökillä. Kerrankin
näytetään, että jollain toisella menee huonommin. Että on joku, jota ei
tarvitse kadehtia. Ja niin se oma harmaa arki näyttäytyykin äkisti kaikissa
sateenkaaren väreissä ja saa meidät huokaisemaan, että kyllä elämä on sentään
ihanaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti