En ole pitkään aikaan pelännyt niin paljon kuin Latviassa. Itse asiassa en ole koskaan pelännyt ulkomailla yhtä paljon kuin tällä reissulla. Matkustimme Jurmalaan kirjaimellisesti henkemme kaupalla, mutta palataan siihen tarinan lopussa.
Baltian maissa välimatkat ovat inhimillisiä. Tallinnasta Latvian Jurmalaan on matkaa vain 284 kilometriä. Vaimo varasi meille kaksi yötä Guesthouse Airavaan hintaan 40 euroa /yö. Sijainti oli ihanteellinen, vain viitisenkymmentä metriä keskuskadulle. Paikka on kuitenkin sen verran suojassa, ettei kadun metelit kantautuneet huoneeseen öisin.
Jos olet budjettimatkailija ja sinulle riittää siisti perushuone ilman mukavuuksia, Airava on varteenotettava vaihtoehto. Meille tämä riitti hyvin.
Kaakeliuuni oli peitetty tapetilla. Oletettavasti "out of order"...
Tässäpä sisustajille vinkki: tapetin voi asentaa seinään myös nitojalla. Kaikki rakennuksen tapetit oli nidottu puuseiniin kiinni. Jännä seurata, koska tämä trendi rantautuu meille.
Ensimmäisenä yönä meidän kerrokseen ei tullut muita, Saimme olla omassa rauhassa. Seuraavana päivänä paikalle majoittui venäläisiä matkailijoita mutta edelleen meno oli rauhallista.
Ei tapetti huonetta pahenna, jos ei huone tapettia. Vai miten sen meni. Nämäkin asennettu siististi nitomalla.
Yhteiset vessat ja suihkutilat, miehille ja naisille omat. Ajoi hyvin asiansa.
Jotain mitä meiltä ei enää löydy: palasaippuaa.
Ajan patinaa wc-tiloissa. Nestesaippua oli laimennettu reilusti vedellä.
Guesthousen omistajalla oli kissa, joka köllötteli tulopäivänä alakerran ikkunanlaudalla. Kun vaimo avasi aamulla oven lähteäkseen suihkuun, kissa livahti meidän huoneeseen ja kiipesi sängylle. Hellyttävä ja harmiton kaveri. Tosin kissa-allergikoille tämä paikka ei ole ehkä paras mahdollinen vaihtoehto.
Auton sai parkata maksutta majatalon nurmikolle. Yöksi pihan portti oli lukittu ja sisään pääsi vain ovikoodilla.
Jurmalan kaupunki on Riian lahdella sijaitsevien pienten kylien muodostama helminauha, jolla on pituutta n. 50 km ja alueella asuu 56.000 asukasta. Autolla saapuvilta peritään kahden euron maksu, joka oikeuttaa maksuttomaan pysäköintiin kunnallisilla pysäköintipaikoilla. Maksuautomaatit sijaitsevat Riiasta tullessa ennen Lielupejoen ylittävää siltaa. Matkaa Riikasta majapaikkaamme Majorin kaupunginosaa tuli n. 16 kilometriä.
Korsolaisille on oma ostoskeskus Jurmalassa.
Planetassa söimme vähän paremmin. Paikka löytyy pääkadun varrelta. Ravintolassa on myös siisti kattoterassi.
Pippuripihviä 19 €. Ravintolahinnat n. 9 - 20 euroa / annos. Turistihinnoista huolimatta ruoka on Suomeen verrattuna edullista.
Juustokakku 4,50 euroa.
Keskuskatu Jomas iela
Majorin keskuskatu Jomas iela on kuin mikä tahansa etelän lomakohteen turistipaikka: hotelleja, myymälöitä, ravintoloita ja terasseja. Itse ranta sai leuan loksahtamaan: rantakaistaleen leveys on n. 200 metriä ja pehmeää, vaaleaa hiekkaa riittää 26 kilometrin matkalle. Elokuussa sää on vielä lämmin ja sopii hyvin rantaelämään. Meillä kävi vähän huono tuuri, koska kovat sadekuurot tyhjensivät rannan varsinkin toisena päivänä.
Ensimmäisen päivän oli pilvistä mutta lämmintä (+ 20).
Toisena päivänä taivaalle ilmestyi mustia pilviä.
Sana "Jurmala" tarkoittaa latvian kielessä merenrantaa.
Peräännyimme saapuvaa sadetta sisäterassille. Olut oli edullista. Bensan hintavertailussa Latvia on Viroa n. 10 senttiä ja Suomea n. 30 senttiä /litra edullisempi.
Raju tuuli ja sademyräkkä kesti vajaat puoli tuntia. Ranta tyhjeni ja ihmiset tungeksivat sisätiloihin.
Palataan tarinan otsikkoon. Kun ylitimme Viron ja Latvian rajan, liikenne muuttui omituiseksi. Ajokaistoja oli edelleen yksi molempiin suuntiin, mutta pientareen kaista vaikutti erikoisen leveältä ja edellä ajava rekka ajoi puoleksi pientareen puolella. Sitten huomasin, että vastaan ajoi kaksi auto rinnakkain. Otin nopeasti esimerkkiä rekasta ja siirryin myös puoleksi pientareen puolelle. Ajan mittaan selvisi, että näin täällä on tarkoituskin ajaa. Keskelle jää ns. kolmas kaista, jota ohittajat käyttävät hyväkseen. Helvetin pelottavaa! Liikenne tuntui muutenkin villille ja pelkäsin, että on vain ajan kysymys koska rysähtää. Onneksi kaikki meni hyvin ja pääsimme perille ehjin nahoin.
Pääkadun varrella on kauniita rakennuksia.
Majorin rautatieaseman lähellä on Latvian kansallissankarin Lacplesisin patsas, joka symboloi kansan taistelua vihollisia vastaan. Jurmalasta tuli kaupunki ensimmäisen kerran vuonna 1920. Neuvostoaikana 1946 - 59 Jurmala oli osa Riikaa. Vuonna 1959 se sai uudestaan kaupungin statuksen ja oli lomakohteena erityisesti Neuvostoliiton puoluepamppujen suosiossa. Latvian itsenäistymisen vuonna 1991 jälkeen alueen huviloita on palautettu niiden alkuperäisille omistajille.
Kilpikonna -veistos (J. Bārda vuodelta 1995). Veistos symboloi pitkää ikää.
Latvia on onnistunut vähentämään liikennekuolemia vuodesta 2001 vuoteen 2018 jopa 70 %, mutta tehtävää riittää vielä. Jos olet arka autoilemaan Suomessa, älä lähde Latviaan autolla. Riikaan pääsee edullisesti lentäen ja sieltä Jurmalaan on junalla vain 20 minuutin matka. Juna-asema sijaitsee Majorin kaupunginosassa ja pääkatu Jomas alkaa melkein suoraan rautatieaseman edestä.
Tutkin tilastoja Latvian liikenteestä ja tässä vertailulukuja vuodelta 2018: liikennekuolemia per miljoona asukasta: Suomi 43 / Latvia 78
Promilleraja on Latviassa mielenkiintoinen: alle 3 vuotta ajaneilla raja on 0.2 ja kolme vuotta ajaneilla 0.5. Laskin tuosta, että meikäläisen yli 30 vuoden ajokokemuksella saisin ajaa autoa tuhdissa viiden promillen humalassa...
Ensimmäinen ihminen astui kuun pinnalle 50 vuotta sitten. Yritin muistella, missä mahdoin olla kun Neil Armstrong lausui legendaarisen "Tämä on pieni askel ihmiselle, mutta suuri harppaus ihmiskunnalle" -lauseen. Taisin olla potalla.
Viimeiset jenkit käväisivät kuussa vuonna 1972. Sen jälkeen on ollut hiljaista. Ehkä vahvin ehdokas seuraavaksi kuukävelijäksi on kiinalainen taikonautti. Meidän härmäläisten huulilla suurin kysymys kuuluu: koska on suomalaisen vuoro?
Nokian kännykkä on monta kertaa tehokkaampi kuin Apollo 11:sta tietokone, joten eiköhän meiltä tietotaitoa löydy. Laitetaan sote ja muut vouhotukset jäihin ja keskitytään olennaiseen eli lähettämään ensimmäinen sisunautti kuuhun. Eikö olisi hienoa!
Uudenmaan autotehtaalla koottu kuumobiili, kyydissään historian ensimmäinen sisunautti. Mutta kuka?
Sitten tullaan dilemmaan, kuka suomalainen saa kunnian astua ensimmäisenä kuun pinnalle. Mitä hän sanoo? Onko jaloissa reinot? Onko hän selvinpäin? Ja ennen kaikkea: mitä ulkomaalaiset ajattelevat siitä?! Ei sinne ainakaan entistä urheilijaa voi lähettää. Seppo Räty saattaisi ensitöikseen laukaista suorassa lähetyksessä: "kuu on paska planeetta". Tommi Evilä kokeilisi, miten pitkälle kuussa voi hypätä ja Juhani Tamminen latistaisi tunnelman toteamalla: "Eihän täällä ole ketään! Lähdetäänpäs kotiin veljet".
Paavo Väyrynen laskeutumassa kuuhun? Ei kiitos.
Poliitikkoja ei myöskään kannata lähettää matkaan. Ajatelkaa nyt esim. jos maailman ensimmäinen ihminen kuussa olisi ollut Paavo Väyrynen: "Tämä on pieni askel ihmiskunnalle, mutta suuri harppaus Paavo Väyrysen presidentinvaalikampanjalle". Paavon voisi vaihtoehtoisesti lähettää pelkällä menolipulla Uranukseen.
"Tiällä Mualimannapa. Kuulooko kuuraketti? Ee teitillä onkelmia satu olemaan?"
Lähtöpaikaksi kävisi parhaiten Mualimannapa eli Kuopion tori. Ennen lähtöä torilavalla pidetään perisavolainen spektaakkeli: Tarot esittää kappaleen Ashes to the Stars ja Timi Lexikon biisin Moon kuu. Teemu Vesterisen stand up show laukaisee lähtöjännityksen ja saa unohtamaan kuolemanvaaran ja hankkeen mielettömyyden. Tämän jälkeen sinivalkoinen raketti kohoaa sinivalkoiselle taivaalle Sibeliuksen Finlandia-hymnin säestyksellä. Solistina tietenkin Saku Kuosmanen.
Mutta kuka siis on historian ensimmäinen suomalainen kuussa? Jos tämä tapahtuisi vuonna 1969, vastaus olisi selvä: Olavi Virta. Ajatelkaa sitä kyynelten määrää, kun Virran Ola kuunkamaralle astuessaan pysähtyy, vetää syvään henkeä ja aloittaa: "Hopeinen kuu luo merelle siltaa..." Siinä olisi maailman kansoilla ihmettelemistä. Musiikki on universaali kieli, joten tunnelma ei jäisi kenellekään epäselväksi.
Paras vaihtoehto 2020-luvun sisunautiksi on Jani Wickholm. Ai kuka? No vuoden 2004 Idols -laulukisan kakkonen tietenkin! Jani on maanläheinen kansanmies, johon on helppo samaistua. Ja se ääni!
"Kuulooko Mualimannapa? Ilimottelempa vuan, että Kalakukko on laskeetunna ililman aekojaan"
Kuvitelkaa seuraavainen skenaario:
Andy McCoy ja Jani Wickholm laskeutuvat kuuhun. Andy on itseoikeutetusti mukana, koska hänellä on vuosien kokemus muissa maailmoissa olemisesta. Andy on "Spaced out of my head", kuten Hanoi Rocksin biisissä Tooting Beck Wrecked todetaan. Jani siis astuu ulos aluksesta, kiipeää tikkaat alas kuin Armstrong ikään ja astuu kuun kamaralle. Seuraa hetken hiljaisuus, tv-katsojat pidättävät henkeä ja huomaavat Janin kainalossa kitaran. Hän ottaa kitaran esiin ja on tekevinään soundcheckin (tekevinään, koska kuussa ei ole ilmakehää, joten kitarasta ei näin ollen kuulu ääntä). Sitten Jani aloittaa kappaleen Kuu, ja kylmät väreet kulkevat läpi Suomen Hangosta Nuorgamiin. Playback-nauhan säestämänä luonnollisesti.
Jani Wickholm kuun kamaralla
Kuu Kuinka monta kertaa Kuu oli oppaani mun Kuinka monta kertaa Taivalta taittelin Etsien, kaivaten Niin apua sen, valoa tielleni tuo Näytä reitti taas rakkaani luo
Mä kuulta kyselin tietäni kotia päin Luokses matkaa teen Se oli kapea polku, sen valossa näin Niin kivinen Mä kuulta kyselin tietäni kotia päin Tieltä eksy en Mä vaikka välillä usvaan ja pimeään jäin Luokses matkaani teen
Kuu Yöksi ilta tummuu Kertooko kaipuusta tuo? Kuinka luokses kaipaan Taivalta taittelin Etsien, kaivaten Niin apua sen, valoa tielleni tuo Näytä reitti taas rakkaani luo
"Mies kun tulee tiettyyn ikään, niin ei sillä pelaa mikään" lauloi Junnu Vainio aikoinaan. Ei pidä täysin paikkansa, mutta muistin ja muistojen osalta kyllä osittain. Aika tekee sen, että muistot hämärtyvät ja painuvat pikkuhiljaa unholaan. Kunnes ne pomppaavat mieleen mitä omituisemmissa paikoissa ja asiayhteyksissä.
Musiikki tuo menneitä mieleen: rakkaudet, riidat, ilon hetket, erot, lasten syntymät, matkat, konsertit, kaveribileet ja yön yksinäiset tunnit. Päätin kirjoittaa oman elämäni soundtrackin ja julkaista sen blogissa jossain vaiheessa syksyä: Tarinaa lempiartistien levyalbumeista ja miten ne liittyvät kulloiseenkin elämäntilanteeseen.
Jo alkuvaiheessa huomasin, että tarinasta uhkaa tulla massiivinen. Mukana ovat ainakin Hector, Hassisen kone, Hanoi Rocks, Eppu Normaali, Metallica, Nirvana, John Mellencamp, Billy Joel, U2, Him, Dingo... Katsotaan, mitä tästä tulee.
Musiikki on asia joka yhdistää ja myös erottaa ihmisiä. Musiikista voi väitellä, mutta loppupeleissä se on kuitenkin makuasia. Levyjen myyntiluvut ja striimaukset kertovat, mistä enemmistö kulloinkin pitää, mutta sillä ei voi mitata musiikin laatua. Moni listaykkönen on painunut aikojen saatossa unholaan ja ihan syystä. Kaikki musiikki ei kestä aikaa.
Olisi mielenkiintoista kuulla, mitkä albumit/levyt ovat vaikuttaneet sinun elämääsi ja miksi? Kommentteja kiitos.
Näin Kuopio Rockin alla aloin muistella elämäni ensimmäistä festarikeikkaa Sorsasalossa juhannuksena 1984. Kuopiossa järjestettiin Highway Rock ensimmäisen ja samalla viimeisen kerran. Minun piti alunperin olla aivan muualla, mutta kohtalo puuttui peliin ja löysin itseni seisomasta Sorsasalon raviradalta vesisateessa kolmentuhannen muun ihmisen kanssa.
Kesäkuun alussa päätin, että tämä juhannus vietetään festareilla. En enää muista alkuperäisen tapahtuman nimeä, eikä siitä löytynyt mitään mainintaa netistä. Johtunee siitä, ettei sitä koskaan järjestetty. Ostin kalliin lipun etukäteen, pakkailin kamoja ja vain viikkoa ennen juhannusta sain lukea lehdestä uutisen, että tapahtuman järjestäjä katosi tuhka tuuleen vieden ennakkomaksut mennessään. En tiedä, saatiinko kaveria koskaan kiinni, mutta rahat meni ja ketutus oli ankara. Juhannus oli pilalla.
Sitten kaverini Kake ja Tepi ehdottivat, että lähtisin heidän mukaan Kuopion Highway Rockiin. Tarkoitus oli leiriytyä Taivalharjun leirintäalueella. Lyöttäydyin kavereiden seuraan ja kun Simppa lähti vielä mukaan, meitä oli neljän hengen iskujoukko valmiina pitämään hauskaa. Ja hauskaa meillä olikin.
Itse Highway Rockista ei ole enää paljoa muistikuvia näin kolmenkymmenenviiden vuoden jälkeen. Ravirata oli outo paikka festarin järjestämiselle ja taivaalta satoi vettä. Päätin tutkia leikekirjaani ja löysin Savon Sanomissa 27.06.1984 julkaistun jutun, joka valottaa hyvin, miksi Highway Rockia ei järjestetty uudestaan. Tässä Keijo Leppäsen raporttia paikan päältä:
Higway rockista puuttuu se jokin
Lita Ford, Blackfoot, Johnny Thunders & Heartbreakers, Southside Johnny, Popeda ja Hanoi Rocks. Siinä muutamia kuumimpia nimiä juhannuksen keikkailijoista. Ja myös syy siihen, miksi Highway Rock Kuopion Sorsasalossa oli jo etukäteen tuomittu epäonnistumaan. Tarpeeksi kovia nimiä ei onnistuttu saamaan Kuopioon ja yleisömäärä jäi siksi mitä se oli.
Vaikka Sorsasalossa olivat teinibändit Broadcast ja Yö, niin toisilla festivaaleilla oli tarjota huomattavasti enemmän. Kuten esimerkiksi yöpymismahdollisuus alueella ja näkö- ja kuuloetäisyys esiintyjiin. Nyt yleisö joutui seisomaan puolitoistametrisen aidan takana noin kolmenkymmenen metrin päässä esiintymislavasta. Kontaktivaikeuksista kärsivät sekä yleisö että esiintyjät.
Festarin aloitti haminalainen Saigon
Broadcastin keikasta Leppänen toteaa seuraavaa:
Bändi oli hyvässä vedossa, mutta miksaus oli alle arvostelun koko esityksen ajan. Voimakkaasti säröytynyt äänentoisto ja miksauksen keskiäänivoittoisuus ei antanut parasta kuvaa Broadcastin musiikista. Parhaimpina juttuina jäivät mieleen "Rainy Night" ja "You Broke My Heart", ja myös tuorein singlebiisi toimi hyvin. Kitarat soivat kauniisti, mutta pianon puute haittasi bändin levysoundiin tottuneita.
Dave Lindholmin The Run Runs selvisi setistään paremmin:
The Run Runs ei liikoja vitkastellut oman settinsä pystyttämisessä ja sama rentous leimasi bändin soittoakin. En tiedä tekeekö The Run Runs tämän tietoisesti, mutta kuulijalle jää ainakin sellainen maku, että yleisöä yritetään innostaa viimeiseen sointuun asti.
Lopetusnumerona oli tietysti yleisönhuudatusbiisi "Hey hey, I love that Sauna". Ja yleisökin eli sen mukana kenties parhaiten koko iltana. Toki Davekin huomasi yleisön eristyneisyyden, mutta totesi kuten ennenkin: "Näin se menee..."
Feedbackin keikalle Leppänen antaa huutia:
Bändi vaikuttaa liiaksi sisäänlämpiävältä, jotta yleisö huomaisi sen osaavan myös esiintyä. Sanoitukset ovat kaukaa haettuja tanssimusiikiksi ja sävellykset vailla tarttumakohtia noustakseen hiteiksi. Bändin tavaramerkki, elastinen rytmiikka, ei myöskään mene perille suurelle yleisölle. Muutos olisi toivottava. Mistä johtuu, että parhaat saavutuksensa Feedback tekee vieraan materiaalin parissa ja englannin kielellä?
Yön konsertti koostui lähinnä uusista biiseistä, mutta mukaan oli otettu myös vanhempaa materiaalia kuin muistoksi miesten punk-taustasta. Ja muistohan tuo punk-kausi oli. Yö on tällä hetkellä vieraantunut siitä lähes kokonaan pois. Jos ei oteta lukuun Jussi Hakulisen kostyymia ja laulaja Ollin niittejä.
Musiikki ja soittotaito eivät olleet missään balanssissa maineen suhteen. Kosketinsoittaja Hakulisen mahtava soitinarsenaali jäi vai rekvisiitaksi ja soittajiksi ryhmästä voi mainita vain basistin ja rumpalin.
Yö
Illan päätti ulkomaan ihme Toto Coelo:
Yön jälkeen esiintynyt Toto Coelo, englantilainen laulu- ja tanssiryhmä olisi toiminut jossakin ravintolassa pikkutunneilla, muttei täällä. Elävän musiikin vastapainoksi tarjottiin yleisölle neljä tanssivaa laulajaa, jotka esiintyivät valmiiden nauhojen turvin.
Nauroin ääneen kun luin arvostelua. Ei ollut hyvä päivä festareilla, mutta ei myöskään kriitikolla. Omissa muistoissa tapahtuma jäi sivuseikaksi ja pääasia oli Kaken ja Tepin kanssa kohkaaminen suomalaisessa suviyössä.
Juhannuspäivänä kävimme vielä Siilinjärven Huvikummussa katsomassa Lita Fordia ja Hanoi Rocksia. Sekään ei mennyt ihan putkeen, mutta siitä keikasta enemmän tarinassa Hanoi Rocks.
Paljastan nyt jotain, mitä en ole kertonut vielä kenellekään: olen introvertti ekstrovertti. Viihdyn hyvin yksin luonnossa ja kotona. Viihdyn myös mainiosti esim. urheilutapahtumissa ja keikoilla tuhansien ihmisten joukossa.
Tykkään myös järjestää entisten työkavereiden tapaamisia, leffakerhoa, reissuja ja pieniä happeningeja. Töissä on mukavaa, kun saa tehdä yksin töitä työkavereiden ympäröimänä. Ota tuosta nyt selvää.
Blogin aloittaminen kuusi vuotta sitten oli todella pelottavaa. Entä jos joku tuttu löytää tämän? Tai joku tuntematon? Tunnistetaanko minut kaupungilla ja alkaako somemylläkkä? Menetänkö yksityisyyteni? Näin jälkikäteen ajateltuna aika huvittavia pelkoja, mutta silloin kaikki oli meikäläiselle uutta ja ihmeellistä. Nyt on pelkästään positiivista, että joku jaksaa näitä tarinoita lukea ja antaa välillä jopa palautetta.
Laskurin mukaan kävijöitä/klikkauksia blogissa on keskimäärin 50-100 kpl päivässä. Ajattelin tehdä pienen gallupin teille rakkaat lukijani:
1. Mistä löysit tämän blogin?
2. Kuinka usein käyt lukemassa postauksia?
3. Ja ennen kaikkea: Miksi luet blogiani?
On heinäkuu ja runosuoni kuivuu. Lomaviikko tuli ja meni. Viikon loma on vähän niin kuin Jaakko Teppo lauloi aikoinaan Työttömän veisussa: maha menee tyhjäks kertapierasulla. Näillä mennään ja onneksi elokuussa sitten lisää.
Happoradio
Kuopion Viinijuhlat oli viime viikolla kiihkeimmillään ja kävimme kahtena perättäisenä iltana haistelemassa tunnelmaa. Lasiakaan en viiniä maistanut, olutta sitäkin enemmän, mutta todellinen motivaatio oli hyvät esiintyjät: perjantaina Happoradio, Ellinoora ja J. Karjalainen, lauantaina Sanni ja Don Huonot.
Happoradio oli sykähdyttävä kuten aina. Uusi hitti Tehdään jotain kaunista nosti palan kurkkuun. Pala kurkussa oli myös solisti Aki Tykillä. Hän kertoi sairastavansa flunssaa ja taisteli äänen kanssa koko keikan ajan. Tehtävää ei helpottanut yhtään se tosiasia, että Tykin yläfalsetti on bändin tavaramerkki melkein jokaisessa biisissä. Urhea taistelu palkittiin ja toipilas selvisi urakasta mallikkaasti.
Ellinoora
J. Karjalainen
Don Huonot oli uusi ja kauan odotettu livekokemus. Vuonna 1999 ostin Donkkareiden Tähti -CD:n ja rakastuin bändiin, mutta valitettavasti liian myöhään. Pian tuon jälkeen yhtye hajosi ja poistui takavasemmalle. Harmittelin, että kavereita tuskin enää näkee keikoilla.
Mutta toisin kuin 60-luvulla sanottiin nyrkkeilyn raskaansarjan mestareista (hävittyään he eivät koskaan palaa takaisin), Don Huonot palasi. Minulla ei ole mitään vertailukohtaa bändin alkuaikojen esiintymisiin mutta voin kuvitella, että meno on ollut villiä. Sedät nimittäin jaksavat heilua edelleen!
Sanni
Viinijuhlilla riitti väkeä ja kun kyse on suomalaisista, osa oli tukevasti viinin hengen vallassa. Näinhän se menee täällä pohjolan perukoilla. Viini on nautintoaine ja voi pojat, että ihmiset nauttivat! Oluen kanssa homma pysyi vähän paremmin hanskassa.
Kerron tähän loppuun oman ensikokemuksen viinin valmistamisesta. Raaka-aineina käytimme vettä, hiivaa, sokeria ja appelsiinia. Kutsuimme lopputuotetta Peikkojuomaksi. Peikkojuoma ei ollut puna- eikä valkoviiniä, vaan paremminkin harmaaviiniä, joka jätti seuraavana aamuna suuhun mahahappoisen jälkimaun. Teimme satsin Kaken ja Tepin kanssa.
Meille sattui aloittelijan moka: "viinikanisterin" korkkiin unohtui tehdä reikä. Kun parin päivän jälkeen kävimme autotallin kätköllä, meitä odotti outo näky: muovikanisteri oli paisunut lähes jalkapalloksi, josta kanisterin kulmat törröttivät kuin kissan korvat. Räjähdysvaara oli ilmeinen. Alkoi kärsivällisyyttä vaatinut käymispaineen purku varovasti korkkia availlen.
Kesken projektin autotallin ovi aukesi ja pikkuveljeni astui sisään. Hän ihmetteli meitä kolmea ja epämuodostunutta muovikanisteria:
- Mitä siinä on?
- Mopon bensaa. Oltiin just tankkaamassa. Mee pois!
Lopulta joimme keskenkäyneen Peikkojuoman, tulimme pieneen humalaan ja sitäkin kauheampaan krapulaan. Eli vietimme eräänlaiset alaikäisten viinijuhlat.
