Loistava uutinen: Vinyylilevyt eli LP:t tulevat takaisin.
Musiikintuottajat IFPI Finland ry:n mukaan tänä vuonna on Suomessa myyty jo yli
100.000 kappaletta vinyylejä. Huikeaa! Musiikki on digitalisoitunut ja biisejä
saa ladattua kännykkään, tablettiin ja läppäriin mistä tahansa ilmaiseksi tai
pientä korvausta vastaan, mutta silti ihmiset ovat alkaneet suosimaan vanhaa
tallennusmuotoa. Kahdentoista tuuman kiekko tuo musiikkiharrastukseen uuden
ulottuvuuden: Keräilyn. Musiikista tulee konkreettista ja ”omaa”, ei pelkästään
digitaalista kertakäyttökamaa, joka lopulta deletoidaan.
Mikä muu vanha, jo haudattu asia voisi palata takaisin? Tai
saisi palata takaisin. Pari juttua tulee ensimmäisenä mieleen.
Paluun saisi tehdä kunnon vanhan ajan kirjeet ja postikortit.
Ne paperikuoriset tai pahviset, postin kautta luukusta sisään kolahtavat
henkilökohtaiset tervehdykset. Nuorempana tuli kerättyä postimerkkejä, joita
sai tietenkin kirjekuorista ja korteista. Lisäksi tallella on edelleen muutama
isänpäiväkortti yms. kirjeitä, joita on mukava vanhoina päivinä lueskella. Tänä
päivänä onnittelut lähetetään facebookilla, sähköpostilla, whatsupilla ja
tekstareilla. Monenko noista viesteistä luulet olevan tallella parinkymmenen
vuoden päästä? Ja mitä siitä, jos säilyvätkin. Kun kirjeeseen kirjoitettiin
pitkät tarinat arkipäiväisistä asioista onnittelujen lomaan, sähköinen viesti
on ytimekkäästi: Onnea! Mitä tämä sana kertoo sinulle eläkepäivinä kun yrität
muistella, mitä tuon onnittelun aikaan elämällesi kuului?
Katoavaa kansanperinnettä ovat myös kortti- ja lautapelit.
Kun keräännytään kavereiden kanssa pitämään iltaa, on pääosassa älypuhelin.
Eikä sillä pelata yhdessä, vaan käyttäjä eristäytyy sosiaalisesta tilanteesta
omaan virtuaalikuplaan kirjoittelemalla päivityksiä tai lukemalla toisten
päivityksiä. Ollaan fyysisesti samassa paikassa mutta henkisesti eri tilassa.
Aikaan ennen kännyköitä saatettiin illanistujaisissa ottaa Monopoli, Trivial
Pursuit tai pelikortit esille ja sitten pelattiin. Pelaaminen oli jo itsessään
hauskaa mutta parasta oli vuorovaikutus toisiin ja hauskojen yhteisten
tilanteiden ja nauruhetkien määrä. Nykyäänkin ne kerrat, kun lautapelejä on pelattu,
ovat olleet jotain erityistä ja mieleenpainuvaa. Sääli, ettei nuorisoa tahdo
saada peleihin mukaan. Ajat ovat muuttuneet.
Paluun voisi tehdä myös valokuvaaminen filmirullalle. Siinä
oli jotain paljon maagisempaa kuin nykyajan kännykkäkuvaamisessa. Digitalisointi
on muuttanut valokuvaksen kertakäyttöiseksi eikä yksittäiseen kuvaan tarvitse
enää panostaa. Kun käyt keikalla, voit ottaa bändistä satoja kuvia ja valikoida
niistä sitten ne kymmenen onnistuneinta. Hieno mahdollisuus sinänsä, mutta
onnistumisen huuma puuttuu. Ennen kamerassa oli filmirulla, johon mahtui
kaksikymmentäneljä kuvaa. Rullat ja kuvien kehittäminen maksoivat sen verran,
ettei otoksia tullut räpsittyä mistä sattuu. Jokainen valokuva oli enemmän tai
vähemmän harkittu ja suunniteltu. Lopputulos paljastui vasta viikon – kahden
jälkeen, kun kuvat kävivät valokuvausliikkeessä kehitettävänä. Kuoressa olevat
kuvat piti nähdä heti ja sitten huokailtiin joko ihastuksesta tai pettymyksestä
riippuen siitä, miltä otos näytti.
Tiedä häntä, vaikka kaikki nuo kokisivat renessanssin joku
päivä. Vinyyleistä en ole luopunut ja nyt olen hyvilläni siitä. Postikortteja
ei ole tullut läheteltyä, mikä on puhdasta laiskuutta. Lautapelejä pelataan
liian harvoin ja filmirullakameraa en omista. Olen siis jäävi marmattamaan
vanhoista hyvistä ajoista mutta hyppään kyllä heti kelkkaan, jos muutkin innostuvat
retroilusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti