Raskaita ajatuksia kuolemasta

Olen ollut perimmäisten asioiden äärellä. Kuolema ja sen läheisyys mietityttää. Olen jopa miettinyt, etten kirjoittaisi siitä mitään. Kuolema taitaa olla kulttuurimme viimeinen tabu. Aihe on kuitenkin tullut niin konkreettiseksi, että ajattelin purkaa hieman tuntoja.

Isoäitini kuoli viikonloppuna. Hän oli jo iäkäs ja kuolema oli luonnollinen. Pari tuttavaani sairastaa tautia, joka on käytännössä pitkitetty kuolemantuomio. Kaikki tämä sai taas pinnalle muiston hyvästä ystävästäni ja siitä, kuinka hän avioeron jälkeen riisti henkensä kaksikymmentä vuotta sitten. Tapoja lähetä on monia ja lopulta se lähtö tulee itsellekin, vääjäämättä. Toivottavasti sitä ennen ehtii elää hyvän elämän.

Isoäidin poismeno oli surullista mutta samalla kertaa lohdullista. Kun takana on pitkä ja rikas elämä, kuolema on luonnollinen päätepiste. Lähtösatama rauhallisempaan paikkaan, missä ei tarvitse enää kärsiä kivuista. Tuollaista kuolemaa ei pelkää, vaan toivoo sitten aikanaan omallekin kohdalle. Saisi jättää kaiken tietäen, että on tehnyt parhaansa ja lähimmäiset jäävät vaalimaan muistoa. On lopulta vain nimi kivessä, hautakynttilän loisteessa.

Tuttavani taas saavat kokea kuoleman raakuuden. Kun sairaus iskee työikäiseen ihmiseen, menee kaikki romukoppaan. Suunnitelmat tulevaisuutta ja eläkeikää ajatellen voi saman tien unohtaa. Kuoleman takia jää kokematta lasten ja lastenlapsien elämä, perhejuhlat, vanheneminen puolison kanssa ja ne leppoisat päivät sitten joskus. Ne, joita varten on koko ikänsä tehnyt töitä ja säästänyt. Kuolema riistää kaiken eikä sairaus selittele. Näin vierestä katsottuna kaikki on käsittämättömän raskasta eikä voi edes kuvitella, miltä kuolemaa odottavasta itsestä tuntuu. Mitä mielessä liikkuu kun elinpäivät on luetut?

Itsemurha on varmasti poismenneelle helpotus mutta meille muille valtava järkytys. Kun kuulin työkaverini ratkaisusta parikymmentä vuotta sitten, en meinannut uskoa sitä. Olimme vasta paria viikkoa aikaisemmin sopineet, että pidämme poikien illan. Saunotaan, otetaan muutama olut ja puhutaan suut puhtaaksi. Kaveri otti avioeron erittäin raskaasti, ei kestänyt ja päätti sitten päivänsä. Olisin toivonut, että olisimme ehtineet keskustella ensin. Ehkä saunaillassa hän olisi voinut purkaa tuntojaan ja saanut hetken helpotusta. Ehkä hän olisi jaksanut vielä nousta seuraavana aamuna ja ajatella, että ei tämä maailmanloppu ollutkaan. Näitä ajatuksia tuli pyöriteltyä aikanaan paljon mutta ei enää. Tapahtunut mikä tapahtunut, eikä mikään tuo ystävää takaisin. Pitää vain pitää silmät ja korvat auki ja olla valmiina, jos huomaa samanlaisia signaaleja. Ehtisi keskustelemaan ja vakuuttamaan apua tarvitsevalle, että aina on syytä elää. Huomenna on helpompaa kuin tänään ja tulevaisuudessa voi olla jotain hyvää, mistä ei tiedä vielä mitään. Meillähän ei ole kuin tämä yksi elämä. Ei tuhlata sitä.

Laitan lopuksi vielä runon, joka syntyi tuskasta parikymmentä vuotta sitten. Ei otsikkoa, koska se on ystäväni nimi.

Ne sanoi, että lähdit lentoon

En sitä heti oikein tajunnut

Minne sinä olet lentänyt?

Enkö enää näkisi sinua?

Tätäkö yritit minulle kertoa

kun sanoit: Se on helvetin vaikeaa

Ne sanoi, että lähdit lentoon

Miksi et odottanut minua?

Kerroit puhelimessa, kuinka raskasta

kaikki on, ja turhalta

tuntui nousta ylös aamulla

Niin helvetin turhalta

Ne sanoi, että lähdit lentoon

Minut jätit miettimään

Jos olisin tehnyt jotain toisin

voisiko kaikki olla toisin?

Sitä vaikeaa on edes ajatella

niin helvetin vaikeaa

Ne sanoi, että lähdit lentoon

Mitäpä siitä sitten enää

Jätit kaikki murheet taaksesi

kun parvekkeelta hyppäsit

Tuntuiko se helpommalta?

Voisitpa sen kertoa

Ne sanoi, että lähdit lentoon

toivottavasti kaikki on hyvin nyt

toivottavasti et eksynyt

Minä muistan sinua iltaisin

kun kaikki muu hiljenee

ja sade valuu ikkunaan