Vastahakoiset seksilelut

Helsingin Sanomat julkaisi tänään hämmentävän uutisen: Merikarhut ovat alkaneet käyttää pingviinejä seksileluina Etelämantereella. Kun luin jutun tarkemmin huomasin, ettei uutinen ollutkaan niin järkyttävä kuin ennalta oletin. Kyse ei ole himokkaiden merenkulkijoiden eläimiin sekaantumisesta, vaan merikarhut ovat arktisella alueella asuvia hylkeitä. Yhtä kaikki, tarina oli uskomaton:

 ” Napa-alueen tutkijat ovat havainneet useita tapauksia, joissa merikarhut ovat ottaneet kiinni kuningaspingviinejä ja sen jälkeen yrittäneet paritella niiden kanssa. Tutkijat uskovat, että joissain tapauksissa hylje todella on tunkeutunut linnun sisään. Kolmessa tapauksessa merikarhu päästi linnun menemään. Yhdessä tapauksessa se tappoi linnun ja söi sen. Tutkijat ovat tapauksista ymmällään. 

Lajien välinen parittelu on eläinkunnassa harvinaista, ja eläinluokkien – kuten lintujen ja nisäkkäiden – parittelusta ei ole muita tunnettuja esimerkkejä. Tutkijoilla ei ole antaa varmoja selityksiä, mutta he arvioivat, että nuoret urokset saattavat käyttää pingviinejä parittelun harjoitteluun. Merikarhuyhdyskunnassa naaraiden kanssa parittelu on varattu suurimmille uroksille, jotka pystyvät puolustamaan omaa haaremiaan. Ehkä tässä on kyse seksuaalisen turhauman purkautumisesta, joka johtuu lisääntymiskauden hormonihyöyistä. On erittäin epätodennäköistä, että kyseessä olisi virhe lajintunnistuksessa – siis että uros luulisi pingviiniä hyljenaaraaksi”.

Ihmeellinen luonto! Kuvitellaanpa, että tämä trendi yleistyisi. Savannin leijonaurokset juoksisivat kiinni antilooppeja mutta sen sijaan, että pistelisivät niitä poskeensa, leijonat duunaisivat niitä poskeen. Kurret kuksisivat kuukkeleita, naalit naisivat naakkoja ja paviaanit panisivat papukaijoja.

Entäpä ihminen? Maatalon isäntä kävisi iltaisin hanhitarhassa raskaan työpäivän ratoksi. Kun kana munii hädissään nahkamunan, niin hanhiparka saisi hädissään sisäänsä nahkamunan. Liekö näin joskus tapahtunutkin, en tiedä. Ihmiselle tuntuu kaikki olevan mahdollista. Ja olisihan se aika kamalaa, jos hirvimetsällä passimiehen pitäisi varoa selustaansa, ettei kiimainen uroshirvi pääse yllättämään takaapäin. Tai karhujahdissa erämies joutuisi antautumaan nallen kanssa lihan iloille. Tosin näin on kerran käynytkin. Ihan totta. Tämän tarinan kertoi hyvä ystäväni Ensio, joka on kova metsämies.

Tapasin Ension tässä syksyllä ja kävimme hänen kesämökillä nostamassa laiturin järvestä. Siihen urakkaan kului viisi minuuttia ja kaksi koria kaljaa. Löylyjen jälkeen saunan terassilla ihmettelin ääneen, miten Ensio on niin vaisu. Hän istui pyyhe lantiolla, höyryävänä ja apeana. Viimein, silmät kosteina, hän kertoi joutuneensa sellaiseen tilanteeseen, mihin yhdenkään miehen ei pitäisi joutua. Karhu oli ahdistellut häntä.

Ensio kertoi olleensa lakkasuon reunalla hirvikivääri olalla, kun aavan toiseen reunaan oli ilmestynyt karhu. Ensio veti heti maihin ja jäi väijymään otsoa turvekummun taakse. Karhu löntysteli suolle ja alkoi syödä marjoja. Silloin Ensio päätti toimia. Hän tähtäsi pitkään ja hartaasti, painoi liipaisinta ja laukaisi. Kolmensadan metrin päässä nalle hävisi turvemättään taakse. Siisti osuma. Ensio nosti hirvikiväärin tyytyväisenä olalle ja lähti lampsimaan rahkasuon poikki kohti tappopaikkaa.

Kun Ensio pääsi viimein turvemättään kohdalle, ei karhua näkynytkään missään. Se oli kadonnut! Tätä hetken ihmeteltyään Ensio tunsi olallaan raskaan käpälän ja niskassaan lämpimän hengityksen. Karhu siinä seisoi ja sanoi selvällä suomenkielellä: Nyt sinä kuolet.

Tässä vaiheessa kertomusta ihmettelin ääneen, miten karhu voi puhua suomea. Ensio ei antanut tämän häiritä vaan jatkoi tarinaa. Hän oli niin hädissään, että pudottautui polvilleen maahan ja alkoi rukoilla:
- Voi hyvä karhu. Ole niin kiltti ja säästä henkeni. Minä en halua kuolla! Teen mitä tahansa, jos jätät minut eloon.
- Mitä tahansa? oli karhu kysynyt epäluuloisena.
- Ihan mitä vaan! Vannon sen!

Karhulla oli ehdotus. Tämä kertoi sydäntä särkevästi, kuinka yksinäistä erämaassa oli. Se oli ainoa lajiaan monen sadan kilometrin säteellä. Naaraskarhun lämmöstä peto oli saanut nauttia viimeksi viisi vuotta sitten, ja tämä aiheutti tietenkin turhautumista.
- Jos suostut kanssani lemmenleikkeihin kuusenoksien alla, päästän sinut lopulta vapaaksi.
- Mitä hemmettiä, huudahdin hämmästyksestä. – Mitä sinä teit?
- Mitäpä luulet? Ei minulla ollut mitään mahdollisuuksia. Otso vei minut metsään ja teki temput. Kahdesti. Vasta illalla pääsin takaisin kotiin, nöyryytettynä ja näännyksissä. Kun parin päivän jälkeen sain koottua itseni, sisälläni kiehui raivo. Halusin kostaa kaiken, mitä karhu oli minulle tehnyt. Tahdoin tappaa sen!

Niinpä Ensio oli palannut saman suon reunaan tarkalleen viikko siitä, kun metsänkuningas oli vienyt hänen neitsyytensä. Hän asettui samalle paikalle ja täsmälleen samaan aikaan kuin viikko sitten karhu ilmestyi suon toiselle reunalle. Kaverini kiikaroi käsi täristen petoa ja päästi sen tällä kertaa himpun verran lähemmäksi. Kun maali on varma, hän ampui ja saalis kaatui suolle. Kosto oli täydellinen!

Ensio oli harpponut malttamattomin askelin kaatopaikalle mutta perille päästyään tunsi kylmät väreet selkäpiissään: Karhua ei ollut missään! Samalla, kuin deja vu, hän tunsi suuren, raskaan tassun olkapäällään ja kuuli takaa matalan, hunajaisen äänen:
- Minä tiesin, että sinä pidit siitä.