Elämä on peruutusmatka

Kuljen työmatkani jalan, mikä suo tiettyjä vapauksia. Aamulla ei tarvitse olla täysin skarppina, vaan voi rutiininomaisesti ”automaattiohjauksella” kävellä töihin ajatuksiin vaipuneena ja rekisteröimättä ulkopuolista maailmaa. Tässä piilee riski.

Viikolla kävelin taas työmatkalla torin poikki. Torin ympärys on ollut jatkuvassa remontissa jo viitisen vuotta eikä loppua näy. Nyt uudistetaan mm. torin reunalla olevan suuren tavaratalon ulkoseinää. Kävelin siis aamulla puoleksi unessa ja puoleksi ajatuksiin vaipuneena, kun äkkiä heräsin hälyttävään ääneen. Korkea ja tasainen tiit-tiit-tiit kuului niin läheltä, että refleksinomaisesti hypähdin sivuun. Ääni lähti kuorma-autosta, joka peruutti jalkakäytävällä lava täynnä metalliromua. Jos tietäisin, kuka tuon peruutushälyttimen on keksinyt, lähettäisin hänelle kiitoskortin. Ilman varoitusta olisin voinut ajatuksissani kävellä peruuttavan auton alle, sikäli mikäli kuski ei olisi huomannut minua sitä ennen.

Tuollainen herätys saa adrenaliinin jylläämään ja ajatukset lentämään. Lopun kävelymatkan mietin, miten tuota nerokasta keksintöä voisi hyödyntää myös muilla elämänaloilla. Miksei peruutushälytintä ole esimerkiksi sosiaalisessa kanssakäymisessä? Kun keskustelet vieraan ihmisen kanssa tai vaikkapa kaveriporukassa et välttämättä huomaa, että nyt tuli puhuttua vähän liikaa. Heität vitsin tai kommentin, joka saa kuulijan sapen kiehumaan. Tuollaisessa tilanteessa kuulijalla voisi olla rannekello, sellainen urheilukellon tapainen, joka mittaa reaaliaikaista sykettä ja verenpainetta. Kun molemmat nousevat huomattavan nopeasti ja lyhyessä ajassa, alkaisi kello hälyyttämään tiit-tiit-tiit –peruutusäänellä. Tässä vaiheessa puhuja tietäisi, että nyt pitää joko ottaa sanoja takaisin tai pistää suu suppuun. Niin sanotusti peruuttaa tilanteesta, ennen kuin kuulijalla kiehuu yli.

Miten monelta kiusalliselta tilanteelta ja turhalta riidalta varsinkin me miehet säästyisimme. Ajattele nyt: Vaimo tulee kotiin töistä väsyneenä ja stressaantuneena. Miehellä taas on virtaa kuin pienessä kylässä ja hän alkaa ehdottelemaan vaimolle, että käytäisiinkö jossain. Kutsutaanko vieraita kylään? Katsotaanko yhdessä maksukanavalta kotijoukkueen sm-liigamatsi? Pesisitkö minun kauluspaidan, kun tarvitsen sitä pian? Miten olisi pieni seksi? Jossain vaiheessa vaimon rannekello hälyttäisi tasaisen uhkaavasti tiit-tiit-tiit ja miehen puhe katkeaisi. On aika peruuttaa. Sopiiko rakas, että keitän meille kahvia? Oliko sinulla rankka päivä töissä? Voinko hieroa hartioitasi? Tänään tulee se sadasviideskymmenes jakso Ventovieraat alttarilla ja siitä viisi viikkoa yhdessä anopin vierashuoneessa –tositv sarjasta. Haluatko rentoutua ja katsoa sitä? Minä voin sillä aikaa tiskata, lakaista, pyykätä, puunata, kuurata, kokata, rempata, tuunata ja miksen myös myöhemmin stripata, jos haluat muru.

Peruutushälytin kävisi myös muissa elämäntilanteissa. Työhaastattelut ovat aina arpapeliä ja onnen kauppaa kun ei tiedä, miten kemiat haastateltavan ja haastattelijan kanssa kohtaavat. Se on kuitenkin ratkaisevin tekijä työhönotossa, kun kaikki muut vaatimukset on täytetty. Pahimpia mokia työhakutilanteessa on lähteä mollaamaan edellistä työnantajaa tai nostaa ensimmäisenä palkkakeskustelu pöydälle. Näitä osaa välttää suurin osa hakijoita, mutta entäs sitten ne näkymättömät asiat? Jos haastattelijan ja haastateltavan arvomaailma eroaa huomattavasti toisistaan voi olla, että viaton vitsi tai varomaton sanonta kääntää tilanteen päälaelleen. Siinä hetkessä haastattelijan ranteesta kuuluva pieni tiit-tiit-tiit hälytysääni saisi haastateltavan pakittamaan ja palaamaan turvallisemmalle keskustelualueelle. Yksittäinen tyhmä lause ei romuttaisi koko prosessia, kun puhuja tajuaisi olla jatkamatta samalla linjalla.

Teknologiasta olisi varmasti enemmän hyötyä miehille kuin naisille. Naisilla tuntuu olevan jokin kuudes aisti, sosiaalinen äly, jolla he onkivat toisesta tietoa tunnetasolla. Meiltä miehiltä tämä puuttuu. Parhaiten sen huomaa sinkkumarkkinoilla, kun äijät rymistelevät baareissa kuin norsut posliinikaupassa. Iskuyritys sinne, toinen tänne ja uutta kehiin. Sitten surkutellaan saunaillassa, kun ei vaan onnaa. Naiset ovat ynseitä, ylimielisiä eivätkä tajua hyvän päälle mitään. Mitä hemmettiä mies tekee väärin? Tilannetta helpottaisi, jos naisella olisi ranteessaan peruutushälytin. Kun mies lähestyy vierasta daamia tiskillä ja nainen jo ensi silmäyksellä toteaa mielessään, että tuo on se viimeinen uros maanpäällä jonka mukaan lähtisin, peruutushälytin päräyttäisi tiit-tiit-tiit heti kättelyssä. Mies tajuaa siirtyä muualle, eikä tuhlaa kummankaan aikaa saatikka pahimmassa tapauksessa nolaa itseään. Huonoimpana ilta voisi käydä niin, että kaveri kuulee peruutusääniä joka ikisestä pöydästä. Mutta eihän se tosimiestä lannista. Riittää, kun yhdenkin naisen kellosta alkaa kuulua hyväksyvää, kissamaisen kehräävää ääntä, niin ilta on pelastettu.

Tätä et voi uskoa todeksi! (Katso kuva)

Eikö otakin päähän? Vit…sisti harmittaa. Houkutteleva otsikko johtaa harhaan ja tuottaa valtavan pettymyksen. Jälleen kerran. Ei täältä mitään maailmaa mullistavaa kuvaa löydy. Kokeilinpahan vain tuota iltapäivälehtien ikivanhaa kikkaan, johon lankeamme päivästä päivään. Emmekä opi koskaan mitään.

Joku aika sitten huomasin netissä otsikon; Mitä ihmettä on tapahtunut Frendien Joeylle! Katso kuva. Ja minä klikkasin. Eteeni tuli yhden sijasta kaksi kuvaa. Toisessa oli näyttelijä Matt LeBlanc aka Frendien Joeyn kuva parinkymmenen vuoden takaa, kun hän oli vielä kolmekymppinen, ja toisessa kuva tämän päivän ”Joeysta”. Kuvassa näkyi harmaantunut, hieman tukevahko ja charmantti herrasmies. Ai mitäkö on tapahtunut? Minäpä kerron sinulle, hyvä iltapäivälehden toimittaja, mitä on tapahtunut: Joey on V-A-N-H-E-N-T-U-N-U-T ja L-I-H-O-N-U-T! Helvetti, on se niin omituista! Mitäpä ihmettä sitä ihmiselle kahdenkymmenen vuoden aikana tapahtuu? Aivan ainutlaatuista tosiaan. Kiitos kun näytitte tämän minulle.

Sama juttu tällä viikolla. Otsikossa lukee: Muistatko suomalaisiakin hurmanneen Helmut Lotin? Tältä hän näyttää nyt! Kliks vaan ja sivulle huiskis. Aluksi jutussa kerrotaan, miten Helmut Lotti vieraili kymmenen vuotta sitten Suomessa ja näytetään kuvia miehestä, joka oli tunnettu poikamaisesta komeudestaan, jonka viimeisteli huolella tyylitelty tumma tukka. Seuraavan kuvan tekstissä sanotaan, että häntä ei ole tunnistaa enää samaksi laulajaksi. Kuvassa on Lotti ilman hiuksia. Mitä on tapahtunut? Helmut Lotti on ajanut P-Ä-Ä-N-S-Ä K-A-L-J-U-K-S-I. Voi jumalauta sanon minä. Niinkö meni tekemään? Lienee ensimmäinen nelikymppinen äijä tällä planeetalla, joka mahdollisen orastavan kaljuuntumisen vuoksi päättää ajella hiukset pois. Siinäpä oli paljastusten paljastus. Kiitos taas tästä.

Entäs sitten tämä nykyajan säätiedottaminen? Elämme superlatiivien aikaa, eikä mikään sääilmiö ole enää normaali. On hirmumyrskyjä, rankkasateita, jäätävän kylmää, polttavan kuumaa, tappavan liukasta. 1900-luvulla oli vielä toisin. Erkki Nysten (ne jotka muistavat, tietävät mistä puhun. Te nuoremmat voitte vain kuvitella ja katsoa samalla tuota alla olevaa mustavalkoista kuvaa) kertoi kolmenkymmenen asteen pakkasista ilmeenkään värähtämättä, tasaisen rauhallisella äänellä. Kovat myrskytuuletkin muuttuivat Erkin suussa turvallisemman tuntuisiksi puhureiksi. Erkki rauhoitteli ja loi meihin uskoa, että ei ole mitään hätää. Näitä säitä tulee ja menee, kyllä me selvitään. Laittakaa vaan lämmintä ylle.

Erkki Nysten ei panikoinut luonnonvoimien edessä

Ja vielä näistä klikkaa mua –linkeistä sen verran, että ainahan niitä on klikattava. Entäs sitten, jos onkin löydetty uusi sivilisaatio Marsista? Mitä jos se Tarja Halosen julkitullut paljastus on todellakin maatamme ja kansakuntaamme järisyttävä? Ja ehkä siltä Miss Maailmalta todellakin vilahti rinta siinä kruunajaisseremoniassa! Tässä kohti naisväen on turha hymphähdellä siellä kotisohvilla. Lyön satasen vetoa, että tekin olette menneet lankaan, kun iltapäivälehtien lööpissä on komeillut Johnny Depp vielä uskomattoman timmissä kunnossa. Katso kuvat Barbadoksen rantalomalta. Oikea käsi on ohjannut hiirellä nuolen linkin päälle ja oikea etusormi on tehnyt työtä käskettyä. Ja kas, siinähän se Deppin Jouni ilmestyi rantakuvaan bahamashortseissa. Ja itse asiassa onkin oikein kovassa kondiksessa.

Mitä ihmettä on tapahtunut Kallavedelle???

Katso kuvat.

Tulin, näin, koisin

Uuden vuoden lupauksista on kohta kuukausi, ja usko alkaa yleisesti horjua. Vuoden alussa kuntosalit täyttyivät kuntoilijoista ja laihduttajista, joista suurin osa on jo heittänyt pyyhkeen kehään. Helvetillinen hikoilu ja raudan kanssa ährääminen ei vain nappaa. Lupaukset rikotaan ja sanat syödään herkkujen lisukkeena.

Tähän saumaan on hyvä iskeä. Kuntosaleja tuntuu olevan joka korttelissa, joten päätin itsekin perustaa kontusalin. Ideologia on erilainen ja mielestäni uraa uurtava. Jumppamasiinat, juoksumatot ja rauta ovat porttikiellossa. Sen sijaan satsaan elämän pieniin iloihin, rentoutumiseen, chillailuun, hölläilyyn ja löhöilyyn.

Saliin sijoitetaan sohvia, divaaneja, patjoja ja riippumattoja. 24/7 buffetpöytä takaa, ettei nälkä pääse yllättämään. Musiikki on mainstreamia: mm. Totoa, Remiä, Stingiä ja Club for Fivea. Taulutv:issä pyörii nonstoppina Frendejä, Pulmusia, Solsidania ja Salattuja Elämiä. Atmosfäärin on tarkoitus olla mahdollisimman stressitön ja huoleton. Kenenkään ei tarvitse tehdä mitään. Oot vaan ja oot onnellinen.

Sain jo muutaman kiinnostuneen sponsorin. Pikaruokaimperiumi, huonekaluliike sekä valtion alkoholimonopolia harjoittava vähittäismyymäläketju. Lisäksi salilla kuvataan pari tositv-sarjaa, jotka näytetään syksyllä kaupallisilla kanavilla: Rakas, sinusta tulee pullukka ja Suurin kurottaja. Ohjelmaan rekrytointi on alkanut ja hakijoita on tuhansia. Odotukset sekä osallistujien paino ovat korkealla.

Vaihdan alaa iloisin mielin. Jotain tällaista on tarvittu jo kauan tässä ylisuorittajien luvatussa maailmassa. Tulen levittämään hölläämisen ilosanomaa ja laskemaan työläisten verenpainetta. Ja luit alussa aivan oikein: Perustan Kontusalin. Idea tuli Taru Sormusten Herra –kirjasta: Kontu on Hobittien kotikylä jossa juhlitaan, nauretaan, syödään, juodaan ja lauletaan.

U2

1983. Maailma elää kylmän sodan kuuminta vaihetta. Supervaltojen, Usan ja Neuvostoliiton, ydinasearsenaali riittäisi tuhoamaan viisi maapalloa. Ylellä on Suomessa radiomonopoli ja lähetyksiä hallitsevat iskelmä ja klassinen musiikki. Kerran viikossa tulee kahden tunnin Rockradio –lähetys, jossa Jake Nyman ja Heikki Harma (Hector) soittavat uudempaa rock ja popmusiikkia. Nuori teinipoika kuuntelee Ylen kanavaa ja odottaa c-kasetti mankkaan ladattuna ohjelman alkua. Kello 15.00 maailma aukeaa. Pojalla on sormet viritettynä rec-napin päällä, valmiina nauhoittamaan joitain, mitä ei normaalisti radiosta kuule. Tuo teinipoika olen minä.

Sillä kertaa esiteltiin tuntemattoman irlantilaisbändi U2:n uusi LP-levy War. Albumi oli kuin manifesti ydinsodan kauhuja vastaan. C-kasetille tallentui kolme kappaletta: Sunday bloody Sunday, Seconds ja New Year’s day. Olin myyty. Ohjelman jälkeen kuuntelin noita kolmea biisiä uudestaan ja uudestaan. Raivokkaasti helisevä kitara, sotilasmaiset rumpukompit ja laulajan maaginen ääni saivat minut otteeseensa. Sanat upposivat syvälle nuoren miehen sieluun ja jäivät sinne kaikumaan:

”And they're doing the atomic bomb
Do they know where the dance comes from
Yes, they're doing the atomic bomb
They want you to sing along

Say goodbye, say goodbye” (Seconds)

Minun oli pakko saada tuo levy, maksoi mitä maksoi. Mutta siitä tulikin vaikea projekti. Suonenjoella oli kokonaista yksi kauppa jossa myytiin LP-levyjä. Kim Wildet, Duran Duranit ja muut listahitit löytyivät kyllä, mutta U2:sta ei ollut kuullut kukaan. Pikku hiljaa minulle valkeni, että taisin olla Suonenjoen ensimmäinen ja ainoa U2 fani. Siihen aikaan yksi jos toinen kehui ”löytäneensä” uuden bändin kuten Metallica, Motörhead, Eppu Normaali jne. Tämä johtui siitä, että uutta musiikkia ei soitettu radiossa tai televisiossa vaan piti ostaa itse levyjä tai nauhoittaa kaverilta. Minä siis voin sanoa, että löysin U2:sen.

Kaverini arveli, että Kuopio saattoi olla lähin paikka, mistä kyseinen levy voisi löytyä. Joten eräänä kesäisenä päivänä hyppäsin kahden kaverini, Kaken ja Tepin kanssa linja-autoon ja matkustimme isommalle kirkolle. Etsintä tuotti viimein tulosta, kun Kuopion Haapaniemenkadulla sijaitsevasta Levykauppa Ladylandista löytyi War–albumin Kanadapainos. Kanadassa prässätyt vinyylit olivat hieman halvempia kuin originaalit LP:t. En siis saanut alkuperäistä mutta minulle se oli sivuseikka. Musiikki oli tärkeintä. Kotona laitoin lätyn heti lautaselle ja soitin sitä koko loppuvuoden. Teinipojan tajunta oli räjäytetty. Kun satuin vielä nauhoittamaan tv:stä U2:n tuoreen Saksan livekeikan VHS-videokasetille, olin virallisesti myynyt sieluni irlantilaisille. Jatkumona kävin Kuopiossa ostamassa bändin kaksi edellistä levyä.

                                                

                               

Koulun alettua syksyllä bändiltä ilmestyi live-LP Under a Blood Red Sky, joka on edelleen yksi kaikkien aikojen parhaita livelevyjä. Kaverini eivät edelleenkään syttyneet U2:n musiikkiin mutta eräs toinen kyllä. Kun tulin iltapäivällä koulusta kotiin ja avasin ulko-oven kuulin eteiseen asti, että jossain soi U2. Menin olohuoneeseen ja yllätin äitini katsomasta bändin Saksassa nauhoitettua livekeikkaa. Äiti oli aivan haltioissaan ja totesi minulle silmät säihkyen Tämä on niin hyvä! Taustalla Bono lauloi Gloriaa. 

Seuraavana vuonna (1984) nauhoitin vielä tv:ssä esitetyn Dortmundin livekeikan, jossa bändi siirtyi jo kohti rauhallisempia ja seesteisempiä säveliä. The Unforgettable Fire upposi vielä hyvin ja levyhyllyyni löysi tiensä myös irkkubändi Clannadin singlelevy In a lifetime, jossa Bono esiintyi vierailevana solistina.

Olin faniuteni huipulla ja valmis seuraamaan U2:sta kritiikittömästi, mutta sitten kaikki muuttui. 1987 ilmestynyt The Joshua Tree oli jotain aivan muuta ja ensi kuulemalla minulle totaalinen pettymys. Uskonnollisuus, joka oli koko ajan läsnä U2:n musiikissa, löi mielestäni liikaa läpi. Bono ja kumppanit ovat hartaita katolilaisia (pois lukien basisti Adam Clayton, bändin paha poika) mutta jotenkin vasta tällä levyllä tajusin, että sanoituksissa käsiteltiin usein Jumalaa, Jeesusta ja ihmisen koettelemuksia. Ateistilla meinasi mennä musta kahvi väärään kurkkuun. Useamman soittokerran jälkeen Joshua Tree kuulosti jo paremmalle ja albumilta nousi esiin useita helmiä. Suurimpana niistä With or Without You, joka on yksi kauneimmista rockballadeista 

Vuosikymmen vaihtui, ja Bono kumppaneineen esiintyi uuden vuoden yönä 1990 Dublinin Point Depotissa. Live lähetettiin suorana radiolähetyksenä myös Suomessa, joten jo nuoreksi perheenisäksi varttunut meikäläinen oli jälleen mankka asemissa, c-kasetti valmiina ja sormi rec-nappulan päällä. Koko konsertti oli jonkinlainen testamentti U2:n siihenastisesta taipaleesta. Juuri kun olin tottunut hitaampi tempoisiin kappaleisiin ja melkein gospel-tyyppisiin lauluihin kuten I Still Haven’t Found What I’m looking For, orkka matkusti Saksaan äänittämään jotain aivan muuta.

Kuudes studioalbumi, Achtung Baby, ilmestyi 1991. Tämä oli myös ensimmäinen U2-albumi jonka ostin CD:nä. Uusi formaatti oli juuri lyömässä läpi mutta minua harmitti. CD:t eivät ole keräilyn kannalta yhtä näyttäviä kuin LP-levyt, eikä niihin mahdu paljoa oheistavaraa tai tekstityksiä. Äänenlaatu oli tietenkin vanhoihin kiekkoihin verrattuna huippua, mutta ensikuulemalla itse kappaleet eivät. Aloitusraita Zoo Station kuulosti niin vieraalta että mietin, minkä bändin levyn olin mennyt ostamaan. Vielä rajummin irtiottoa entisestä U2 otti kappaleessa The Fly, joka on lähes industrialmetallia. Kaiken kaikkiaan albumin kuunneltuani noiduin, että nyt Bono ja kumppanit olivat tehneet sellaista paskaa, että meikäpoika hyppää kyydistä pois. Alkuperäisestä U2:sta ei ollut jäljellä enää muuta kuin nimi.

Mutta sitten se tapahtui taas. Achtung Baby soi kaupallisilla radioasemilla, joita oli syntynyt yhdeksänkymmentäluvulle tultaessa Suomeen kuin sieniä sateella, ja MTV pyöritti musavideoita kappaleista One ja Mysterious Ways. Ja jälleen kerran tuon musiikillisen metamorfoosin alta alkoi erottua Bonon tutunkiihkeä tulkinta ja The Edgen kitarointi. Vaikka soundi oli muuttanut muotoaan, kaiken pohjana oli edelleen perinteinen rockpoljento ja koukuttavat kertosäkeet. Rakastuin uudestaan, palavasti ja pysyvästi tähän irlantilaiseen nelikkoon. Tällä kertaa tiesin, että rakkauteni bändiin ei enää rakoilisi.  

 

Ysärin alun Zooropa-albumi ja siihen liittyvä maailmankiertue meni minulta täysin ohi. Varmaan osittain siksi,  että bändi ei edelleenkään käynyt Suomessa. Edellinen ja ainoa vierailu oli Turun Ruisrockissa vuonna 1982. Kunnes 1997 tuli uutispommi: U2 julkaisi Pop studioalbumin ja Popmart maailmankiertueohjelman, jonka yhtenä etappina oli Helsingin Olympiastadion elokuussa. Kun liput tulivat myyntiin, olin ensimmäisten joukossa jonottamassa Kuopion Sokoksen lipunmyyntipisteellä. Nettiä ei ollut ja puhelinpalvelu meni lipunmyynnin alettua välittömästi tukkoon. Onnistuin kuin onnistuinkin ostamaan kaksi lippua elokuun konserttiin ja kotona esittelin tikettejä innosta hehkuen silloiselle vaimolleni. Hänen kommenttinsa oli: Minua ei oikein kiinnosta. Saisitkohan sinä jonkun muun mukaasi? Kun toivuin tyrmistyksestä, puhuin veljeni ympäri ja lähdimme kahdestaan reissuun. 

Keikka oli minulle siihenastisista massiivisin. Olympiastadionille ahtautui 52 000 henkeä. Esiintymislava oli valtavan puolikaaren alla ja stadionin takaosaa peitti ennennäkemättömän suuri videotaulu. Pääosassa olivat uuden levyn kappaleet kuten Discotheque, Staring at The Sun, Gone jne sekä tietenkin vanhat hitit. Keikan aikana videotaululla esitettiin pätkiä ihmisen evoluutiosta, Andy Warholin teoksista, animaatioita ja musiikkivideoita. Suuri diskopallo sädehti pilkkopimeässä saaden koko stadionin vaikuttamaan valtavalta yökerholta ja välillä bändi ilmestyi onton, kymmenmetrisen sitruunan sisältä ja laskeutui pitkiä portaita alas lavalle.

Harmi, että siihen aikaan ei ollut kännykkäkameroita ja koska kameroiden vieminen keikalle oli ankarasti kiellettyä, albumista ei löydy yhtään kuvaa. Neljäntoista vuoden odotus sai kuitenkin täyttymyksen. Keikan jälkeen jatkoilla meni niin myöhään, että myöhästyimme veljen kanssa junasta ja jouduimme yöpymään Helsingin rautatieasemalla. 

Jotenkin tuo Popmart-keikka tyhjensi meikäläisen pajatson ja sai vatsan U2-kylläiseksi pitkäksi aikaa. Bändi jatkoi maailmankiertueita, mutta Tukholmaa lähemmäksi he eivät tulleet. 2000-luvun alussa minulle tuli avioero ja tavaroita jakaessa pidin huolen, että sain itselleni kaikki U2-levyt, CD:t ja VHS-tallenteet. Mutta yhden asian unohdin. Kaikki c-kasetit menivät exälle ja niiden mukana myös nuo alkuaikojen radionauhoitukset. Jälkikäteen harmitti, mutta minkäs teit.

Musiikkirakkauteni oli taka-alalla, kun tosielämän rakkaus leimahti 2009 tavattuani nykyisen avovaimoni, jota täällä blogissa jo vaimoksi tituleeraan. Sen lisäksi että elämänkokemuksemme, huumorimme ja ajatusmaailmamme kulkevat aika lailla samaa rataa on meillä myös musiikin saralla yksi ylitse muiden: U2. Joku romantikko voisi sanoa, että tällä kertaa löysin sen oikean. Heti saman vuoden syksyllä tuli vielä ilmoitus, että seuraavan vuoden maailmankiertueella U2 saapuu taas Suomeen. Kun liput tulivat myyntiin, olin netissä sormi valmiina painamaan enteriä. Tällä kertaa ostin kolme lippua, koska veli piti saada myös uudestaan mukaan. 

Vaimo osti minulle syntymäpäivälahjaksi uusimman No Line on The Horizon –albumin, joka sisälsi dvd:n. Kaikista levyn kappaleista oli kuvattu mustavalkoinen video, jonka juoni jatkui kappaleesta toiseen. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun kokonaisen albumin kappaleista on tehty musiikkivideoelokuva. Rakkauteni U2:n musiikkia kohtaan roihahti jälleen liekkeihin, kiitos siitä vaimolle.

2010 keikka oli vielä massiivisempi kuin 1997. Lavarakennelma oli valtava, hämähäkkiä muistuttava laitos. Videotaulut olivat suurempia, show isompi ja maailmoja syleilevä. Kaiken kaikkiaan U2 järjesti sellaisen spektaakkelin, että oksat pois. Keikan sykähdyttävimpiä hetkiä:  Bonon vetoomus burmalaisen ihmisoikeustaistelija Aung San Suu Kyin vapauttamiseksi jonka jälkeen soi Walk on, meidän parisuhteeseen täydellisesti sopiva Magnificent sekä uuden albumin raastava balladi Moment of Surrender. Kun kaiken sai vielä jakaa vaimon kanssa, muodostui tapahtumasta ikimuistoinen. Ja tällä kertaa oli kamera mukana.

Seisonta-aika

Pakkanen paukkuu taas sellaisissa lukemissa, että tuli aika laittaa auto talviseisontaan. Nykyään systeemi on äärettömän helppo ja kätevä. Ei muuta kun etsit paikan, missä auto voi talvehtia rauhassa, menet sen jälkeen nettiin www.trafi.fi ja teet sähköisen liikennekäytöstä poiston. Hintaa koko operaatiolle tulee neljä euroa ja kun auto on seisonnassa, liikennevakuutusmaksut ja autovero lakkaa rullaamasta. Olen tehnyt näin jo kaksi talvea peräjälkeen ja säästänyt muutaman kympin per kuukausi. Katsellaan sitten keväällä, koska kelit lämpenevät ja auton voi taas ottaa ajoon.

Seisonta-ajasta aasinsiltana ajattelin tätä toista tärkeää seisonta-asiaa, eli miehen erektiota. Miehellä talviseisonnalla ei ole sen kummempaa eroa kuin kevät-, kesä- tai syysseisonnalla. Tärkeintä on, että seisoo. Asia tulee sitä konkreettisemmaksi, mitä enemmän ikää kertyy. Satuin katsomaan vaimon kanssa Yle Areenalta Sykettä, kotimaista lääkärisarjaa. Siinä pieni poika joutui sairaalaan menetettyään tajunnan ja tila heikkeni nopeasti. Syylliseksi osoittautui isoisän vintillä piilossa ollut erektiolääkepullo, josta naskali oli ottanut tukevat huikat. Mummo oli ihmeissään ja tenttasi, että kenen kanssa se pappa moista seksilääkettä käyttää. No sinun, tokaisi pappa nolona. Kun on vähän näitä ongelmia…

Vielä ei ole tarvinnut turvautua sinisiin pillereihin mutta on lohduttava tietää, että lääke on keksitty. Tuotekehittelyä voisi jatkaa ja jalostaa tabuja myös muihin vaivoihin. Miten olisi esimerkiksi pilleri, joka auttaisi miestä seisomaan sanojensa takana? Tiedän muutaman poliitikon, joille voisi kirjoittaa elinikäisen reseptin torjumaan kroonista sanansyöntiä, pettämistä ja lupausten rikkomista. Tarvitaan myös vastalääkettä, mikäli järki sattuu seisomaan liian jämäkästi. Järjen stondiksensalpaaja ehkäisisi sekä miehisiä konfliktitilanteita nakkikioskin jonossa että epätoivottuja raskauksia.

Kuopion suurin fallossymboli, Puijon torni, on seisonut paikallaan jo 52 vuotta. Kaveri on siis komeasti keski-iän paremmalla puolella. Koskahan Puijon tornin mieskunto pettää? Ovatko kaupungininsinöörit varautuneet siihen, että myös 75 metriä korkea betonitorni voi tarvita Viagraa? Nähdäänkö vielä päivä, jolloin Puijon tornin varsi taipuu puolikaarelle ja nuppi roikkuu surullisesti alaviistoon? Toivottavasti näin ei käy, koska jokainen samanikäinen savolaisukko pystyisi samaistumaan tuohon tragediaan ja tuntisi vihlaisun mu…istoissaan.

Sanotaan että miehillä järki ja ky…ky ajatella seisoo yhtä aikaa. Totta kai. Eihän erektiolla ole mitään tekemistä järjen kanssa. Kyllä siinä mennään puhtaasti tunteella kun luonto kutsuu tikanpoikaa puuhun, aletaan vaakamamboon ja laitetaan lihaa piiloon. Ja mikäs sen hienompaa, sen takiahan me täällä ollaan. Elämän tarkoitus on aika yksinkertainen: Syntyä, elää, jatkaa sukua ja kuolla sitten pois. Me miehet tahdomme tehdä asioista vain monimutkaisempia ja se liittyy usein noiden kahden, järjen ja jorman, yhtäaikaiseen seisonta-aikaan. Mutta ei hätää, nuoret jannut. Kyllä tilanne siitä tasaantuu, kunhan pääsette Puijon tornin ikään. Ja sittenkin on aina hienoa että lopussa, kiitos, seisoo.

Ulostusongelmia

Olen potenut jo useamman päivän omituista vaivaa. Tuntuu, että jutut ovat jumissa. Paperi hohtaa valkoisena edessä, mutta kynä ei kulje ja muste on kuivunut. Takaraivo on tyhjä, eikä ajatus luista.

Olen yrittänyt kaikkea. Lueskelen päivittäin lehtiä ja etsin niistä uutta jutunjuurta. Ei lähde. Kuuntelen kavereiden keskusteluja ja pyrin tarttumaan ajankohtaisiin aiheisiin. Tuloksetta. Ulosanti potee jonkinlaista ummetusta, johon apua piti hakea lääkäriltä asti.

Lääkärisetä kuunteli puhettani, seurasi käden liikkeitä näppiksellä ja analysoi ajatuksiani. Minut määrättiin magneettikuvaukseen. Makasin paikallani liikkuvalla alustalla, korvilleni laitettiin kuulokkeet ja alusta työnnettiin putkeen. Sitten kuulokkeista alkoi soida musiikkia. Samaan aikaan magneettikuvaskone jyskytti kuvia kiihtyvällä tahdilla. Vartin päästä kaikki oli ohi.

Tänään sain tuomion. Minulla on akuutti runosuonentukos. Vaiva on peräisin jo kauan jatkuneesta liian paksujen tarinoiden suoltamisesta. Paksut tarinat ovat tukkineet aivoni ja aiheuttaneet tukoksen, jota pahentaa raskas ajattelu ja liian synkät mietteet. Tätä vaivaa ei olisi kotikonsteilla parannettu, joten onneksi kävin lääkärillä.

Lääkäri määräsi minulle lääkekuurin. Sain reseptin, jolla hain apteekista kymmenen päivän kuurin tarinanohentajaa. Pilleri aamuin ja illoin, tunti ennen tai jälkeen paskanjauhamisen. Pilleri nautitaan kuiviltaan eikä sen jälkeen saa puhua puoleen tuntiin. Kaikenlaista ajatustyötä on myös vältettävä. Jos tästä ei ole apua, kuuri uusitaan.

Jo ensimmäisen pillerin jälkeen tunsin oloni hieman paranevan. Uskon, että kymmenen päivän kuluttua suollan niin ohutta tekstiä, että sen lukee yhdellä silmäyksellä eikä siitä jää mitään mieleen. Teksteissä ei enää vilahtele sota, parisuhdekriisit tai kuolema. Tilalle tulee perhosia, auringonpaistetta ja Abban musiikkia. Keveisiin kuviin ja tunnelmiin.

Kuva sisältää tuotesijoittelua eikä ole missään tekemisessä itse tekstin kanssa.

Tahdon lujuus

Tahdon maailmaan rauhan (…ja ampua sodanlietsojat raketilla kuuhun)

Tahdon voittaa lotossa (…mielellään enemmän kuin neljä oikein)

Tahdon maailman pelastuvan ilmastonmuutokselta (…mutta silti lämpimiä kesiä Suomeen jos mahdollista)

Tahdon olla paremmassa kunnossa (…sen eteen pitäisi varmaan tehdä itse jotain)

Tahdon nähdä Foo Fightersit livenä (…ja päästä backstagelle hengailemaan rokkareiden kanssa)

Tahdon kiertää maailmaa (…sairastumatta mihinkään vakavaan kulkutautiin)

Tahdon elää vielä pitkään (…mutta jos olen hengityskoneessa, töpselin saa ottaa irti)

Tahdon pyöräillä Turun saaristokierroksen (…mikä on aivan mahdollisuuksien rajoissa)

Tahdon Jimi Hendrixin nimikirjoituksen (…tiedän, kaveri ei enää ole jakelemassa nimmareita)

Tahdon takaisin laatikon, jossa oli lapsena piirtämäni piirustukset (…löytäjälle tiedossa palkkio)

Tahdon kiivetä vuorelle tuntematta korkeanpaikan kammoa (…lääkityksen pitää olla kohdallaan)

Tahdon syödä maailman parhaimman häränlihapihvin (…ja istua sen jälkeen vessassa sanomalehti kädessä)

Tahdon nukkua makuupussissa omenapuun alla (…nukuin kerran lapsena. Se oli kivaa)

Tahdon selvittää tentit kunnialla (…ja senkin eteen pitäisi varmaan tehdä jotain. Lukea?)

Tahdon kokea vielä kerran täydellisen auringonpimennyksen (…nähty 1990. Ei näy enää Suomessa meikäläisen elinaikana eli reissuun)

Tahdon nähdä leijonan luonnossa (…pitänee lähteä Afrikkaan asti)

Tahdon lähteä kiertämään Kuusamon karhunkierron (…ja käydä muutenkin useammin metsässä)

Tahdon joskus omistaa 2000-luvulla valmistetun auton (vielä on menty 1900-luvun kyydeillä)

Tahdon tehdä vapaaehtoistyötä ilman taloudellisia huolia (jatkumo kohtaan tahdon voittaa lotossa)

Tahdon nähdä päivän, kun Tauski muuttaa pysyvästi Afrikkaan (..ehkä se on liian julma toive sambialaisia kohtaan)

Tahdon löytää vielä joskus kolikkoaarteen

Tahdon sanoa vielä kerran Tahdon

Pahaa unta

Näin viime yönä unen. Uni oli pitkä, painostava ja pelottava. Se meni näin:

Olin lentokoneessa matkalla jonnekin. Lento sujui rauhallisesti ja koneen ikkunasta näkyi alapuolellamme oleva pilvimatto. Tunnelma oli rauhallinen. Jossain vaiheessa uni muuttui ahdistavammaksi. Kone alkoi syöksyä kiihtyvällä vauhdilla. Pidin kiinni penkistä ja tunsin vatsani kääntyvän ylösalaisin. Tajusin, mihin olimme menossa. Konetta ohjattiin kohti valtavaa tornitaloa, joka törrötti keskellä pilvimerta. Tornitaloja oli kaksi. Tuho oli vääjäämätön, kuolisin törmäyksessä muiden matkustajien tavoin. Mieleni valtasi pelko ja raivo samalla kertaa. En halunnut kuolla.

Mutta kuolema ei tullutkaan. Kuten niin usein unessa, kuolema ja seksi eivät mene maaliin asti. Juuri kun valtava tornitalo täytti näkökentän, huomasin siirtyneeni juhliin. Jotenkin tiesin, että kyseessä oli häät. Hääpari näytti unenomaisen tutulle mutta silti tuntemattomalle. Hääsali oli valkoinen, täynnä pitkiä pöytiä ja niiden ääressä istuvia ihmisiä. Musiikin tahdissa tanssilattialla valssasi rakastunut pari toisiinsa syventyneinä. Äkkiä salin ovi avattiin väkivaltaisesti ja sisälle ryntäsi kommandopukuisia miehiä aseet kädessä. He etsivät minua. Minut sidottiin, suuhuni laitettiin kapula ja päähän huppu. Yhtä nopeasti kun olin saapunut häihin, minut vietiin sieltä pois. Olin jälleen pelottavasti tuntemattomien, väkivaltaisten voimien vietävänä.

Uni siirtyi toiselle puolelle maailmaa, toiseen maahan. Maa oli trooppinen saari Karibianmerellä. Saarella sijaitsi valtava vankileiri, jonka piikkilanka-aitojen sisällä oli suuria, kananhäkkiä muistuttavia koppeja. Päärakennuksen yllä liehui tähtilippu. Istuin yhdessä häkkikopeista, paahtavan auringon alla, oranssin värisissä haalareissa. Luokseni saapui korkea-arvoinen upseeri, joka tiukkasi minulta nimeä. Kun kerroin omani, hän suuttui ja ärjäisi: Ei sitä nimeä vaan se toinen. Kyllä sinä tiedät! Sanoin, että en tiennyt mitään. En ymmärtänyt miksi minut oli siepattu, mistä minua syytettiin ja kenen nimen he halusivat kuulla. Olin vain ollut sukulaisen häissä pitämässä hauskaa. En tahtonut kenellekään pahaa.

Tämä ei kelvannut upseerille, vaan käskystä pari sotilasta raahasi minut hämärään kuulusteluhuoneeseen. Huoneessa oli kylpyamme täynnä vettä. Upseeri toisti, että halusi nimen. Minä toistin, että en tiennyt mitään. En ohjannut sitä konetta. En ollut lähimaillakaan, kun se törmäsi torniin. Olin syytön. Silloin sotilaat tarttuivat minuun ja työnsivät pää edellä ammeeseen. Pidättelin hengitystä, tunsin miten happi alkoi loppua ja tiesin, että kohta vetäisin keuhkot täyteen vettä. Hukkuisin syyttömänä.

Mutta uni vaihtoi taas paikkaa. Olin jälleen lämpimässä auringonpaisteessa, unessa rakennetun omakotitaloni takapihalla, vapaana. Vilkutin keittiön ikkunasta ulos katsovalle vaimolleni, menin autoon ja lähdin ajamaan työpaikalle. Olin töissä pienessä leipomossa pienessä kaupungissa. Matkan varrella tiet näyttivät oudon autioilta ja maisema tyhjältä. Kun saavuin kaupunkiin, huomasin ensimmäisen tiesulun. Aseistettu, maastopukuun pukeutunut mies käski minun avata sivuikkunan ja katsoi sisälle autoon. Hän tenttasi matkani syytä ja pyysi papereita. Ihmettelin ääneen, mitä on tapahtunut ja keitä nämä sotilaat olivat. He sanoivat, että olivat tulleet turvaamaan paikallisia asukkaita, koska meidän maa oli siirtynyt fasistien hallintaan. Ihmettelin väitettä, mutta asemies käski minun olla vaiti. Joka puolella liehui vieraan valtion sinipunavalkoisia lippuja ja tunnuksettomat panssariajoneuvot partioivat katuja. Vieraan vallan sotajoukot olivat miehittäneet kotiseutuni ja ajaneet meidän rajavartijat ja sotilaat pois. Radiossa kerrottiin, että alueemme oli liitetty osaksi suurempaa naapurivaltiota. Olimme sitä kuulemma itse pyytäneet ja halunneet, jopa äänestäneet irtautumisesta emämaasta. Ihmettelin, missä vaiheessa tämä kaikki oli tapahtunut. Minulle ei selitetty mitään. Sotilaat takavarikoivat leipomoni ja ajoivat perheeni ulos kodista. Menetimme kaiken.

Kaiken tuon pettymyksen, epätietoisuuden ja epätoivon keskellä maisema muutti jälleen muotoaan. Olin suurkaupungin toimistorakennuksessa. Istuimme kahvihuoneessa muutaman työkaverin kanssa, keskustelimme kevyesti niitä näitä ja vaihdoimme kuulumisia. Sama aurinko paistoi sisään kerrostalon ikkunasta. Tilanne oli leppoisa ja rauhallinen, turvallinen. Tiesimme sanomattakin, että mikään ei uhkaisi meitä tai tulisi järkyttämään maailmaamme. Olimme väärässä.

Äkisti toimiston sisään ryntäsi kaksi asemiestä, jotka avasivat välittömästi tulen. Avokonttori oli suojaton paikka, joten tappajat saivat niitettyä heti kymmeniä ihmisiä. Nämä ihmiset olivat istuneet työpisteillään piirtämässä. Joka puolelta kuului kirkumista ja konetuliaseen rätinää. Ihmisiä, tuoleja ja pöytiä kaatui. Heittäydyin oman pöytäni taakse suojaan ja lamaannuin paikalleni. Näin kuolevia kollegoja, luodin repimiä ruumiita, silpoutuneita naisia ja lapsia. Ammuskelun ääni läheni jatkuvasti kunnes tajusin, että terroristi seisoi aivan vieressäni. Hän kumartui puoleeni, tuijotti minua kommandopipon silmikkorei’istä ja kysyi: Piirsitkö sinä sen kuvan? Minkä kuvan, ihmettelin. Minä piirsin vain sarjakuvia, pilakuvia ja karrikatyyrejä. Mitä kuvaa hän tarkoitti? Piirsitkö sinä sen kuvan? Tappaja toisti. Kun viimein nyökkäsin, hän otti esiin ison sapelin ja valmistautui mestaamaan minut.

Siinä vaiheessa havahduin hereille. Unikuvat kestivät päässäni vielä hetken, kunnes aamu ja todellisuus tulvivat tilalle. Olin omassa kodissa, omassa makuuhuoneessa, omassa sängyssä, oman vaimon vieressä, turvassa. Mutta kaikki eivät ole yhtä onnekkaita. Samaan aikaan joku toinen jossain toisaalla toivoi kaiken olevan vain pahaa unta keskellä painajaismaista todellisuutta. Tämä maailma on kummallinen ja pelottava paikka elää.

Miksi lukeminen on niin vastenmielistä?

Mistä se johtuu, että kaikki muu tekeminen tuntuu mielekkäämmältä, kun pitäisi opiskella? Kun pakon sanelemana paniikissa yrität päntätä tenttikirjan viikossa tietää, että homma ei ole ihan hanskassa. Takaraivossa takoo, että pitäisi lukea. Mutta nenän edessä on tv, sanomalehti tai internet.

Tämänpä asian kanssa tässä jälleen painiskelen, kun ensi viikon keskiviikko eli tenttipäivä lähestyy. Joskus lukioaikaan vielä riitti, kun luki pari kolme päivää ennen h-hetkeä. Nyt tuntuu, että päässä oleva kovalevy on täynnä ja uuden oppiminen todellisen tuskan takana. Auttakaa oi miu mau, mirri vaikertaa…

No se siitä. Aihe ei ole antoisa eikä kirjoitus kiinnostava, joten jätän jälleen somen ihmeellisen maailman ja pistän nenän kiinni kirjaan. Laitan tähän vielä muutaman kuvan maanantain Kalpa – HPK matsista. Kalpa vei pelin 2-0 ja Samu Perhonen (Kalpan molari) piti nollan. Tuonkin ajan olisi tietenkin voinut käyttää lukemiseen…

Peli alkamassa. Jäälle luistelee Kalpa Avenged Sevenfoldin säestämänä

Kalpan maskotti, Rooster-kukko, vetäisi tauolla parit riffit Scorpionsin "Rock You like a hurricanea"

Tässä vaiheessa mentiin puhelimeen. Maalikameran tutkiminen kesti niin tolkuttoman kauan, että joukkueet tulivat jäälle lämmittelemään ja katsomo vihelsi raivokkaasti

Viimein tuomarit näkivät sen, mikä oli meille jo päivän selvää: Kalpa meni johtoon 1-0

Toisessa erässä Kalpa lisäsi johtoa 2-0

Tämän kunniaksi Roosteri soitti "Smoke on the wateria"

Lopussa HPK otti molarin pois ja yritti vielä kavennusta kuudella pelaajalla

Loppu hyvin, kaikki hyvin: Kalpa voitti taistelun 2-0.

Ennustuksia vuodelle 2015

Vuoden vaihtuminen tuo aina tullessaan kaikenkarvaiset ennustajaeukot ja maailmanlopun maalarit. Selailin internetin ihmeellistä maailmaa ja koostin tähän muutaman palan, mitä tuleman pitää. Yllättäen ennustukset eivät olleet kovin positiivisia. Jätin pois pahimmat tulta ja tulikiveä –ennustukset, jotta et ahdistuisi liikaa.

**

Yhdysvaltalaisen Stratfor-tutkimuskeskuksen johtaja George Friedman ennusti viisi vuotta sitten julkaistussa kirjassa, että länsimaiden ja Venäjän kamppailu vaikutusvallasta Ukrainassa puhkeaisi kriisiksi viimeistään vuonna 2014.

Friedmanin ennusteessa Venäjä tulee vielä liittoutumaan sotilaallisesti Ukrainan ja Valko-Venäjän kanssa. Tämän jälkeen venäläisjoukot valvovat aluetta Mustaltamereltä Karpaattien vuoristoon ja Puolan ja Liettuan rajoille asti.

Seuraava askel on Friedmanin mukaan Baltian maiden neutraloiminen, joka alkaa vuoteen 2015 mennessä. Venäjä rahoittaa Baltian maiden venäjänkielisten vähemmistöjen nationalistisia liikkeitä ja yllyttää niitä provokaatioihin hallitusta vastaan.

Kun Baltian maiden hallitukset pyrkivät tukahduttamaan venäläisvähemmistön protesteja, Venäjä asettaa talouspakotteita ja uhkaa katkaista kaasuntoimitukset. Viimeisenä keinona Venäjä käyttää sotilaallista pelotetta.

Internetissä vaikuttanut nimimerkki John Titor ennusti vuonna 2001, että maailmanlaajuinen ydinsota alkaa 2015, kun Venäjä hyökkää Yhdysvaltoihin. Tosin sama heppu ennusti, että Yhdysvalloissa käytäisiin sisällissota vuosina 2004 - 2005…

Paluu tulevaisuuteen 2 –leffassa näytettiin vuotta 2015: Autot lentävät, älyvaatteet muokkautuvat käyttäjänsä vartalon mukaisesti, skeittilaudoista on tullut liitoversioita. Ei taida ehtiä toteutua tänä vuonna.

Venäjän ääni –nettisivuilla ennustetaan tulevaa vuotta tähän tyyliin:

Vuosi 2015 on Venäjälle uusien mahdollisuuksien vuosi. Bulgarialainen selvännäkijä Vangan mukaan kukaan ei voi pysäyttää Venäjän kehitystä.

Myös yhdysvaltalaiset ennustajat uskovat, että Venäjä tekee vuonna 2015 läpimurron. Edgar Cayce, joka tunnetaan nukkuvana profeettana, teki yli 26 tuhatta ennustetta. Caycella oli kyky vaivuttaa itsensä eräänlaiseen transsitilaan, jossa hän vastasi hänelle esitettyihin kysymyksiin. Suurin osa hänen tekemistään ennustuksista on toteutunut. Cayce ennusti, että Venäjästä tulee vuonna 2015 Nooan arkki kaikille köyhille ja syrjäytetyille. Vapaa Venäjä tuo toivoa koko maailmalle.

Samaa ennusti myös Jeane Dixon. Diksonin ennustukset olivat niin täsmällisiä, että presidentti Ronald Reagan nimitti hänet neuvonantajakseen. Venäjä saa uuden kehitysmahdollisuuden, uskoi Dixon. Eri ennustajat ovat yhtä mieltä siitä, että Venäjällä on suuri tulevaisuus. Venäjä kehittyy ennennäkemättömälle tasolle, ennusti italialainen Mavis. Venäjä tulee määrittelemään koko maailman kehitystä, hän uskoi.

Jääkiekkolehden kausioppaassa ennustettiin KalPan (Kuopio) sijoitus SM-Liigan runkosarjassa 2014-2015 asiantuntijavoimin näin:

Iltalehti / Tomi Salomaa: KalPa 10.
Ilta-Sanomat / Jussi Paasi: KalPa 12.
MTV Sport / Antero Mertaranta: KalPa 14.

Hymy-lehden selvännäkijä kertoi seuraavaa:

Vuonna 2015 Presidentti Sauli Niinistö ja rouva Jenni Haukio saavat vihdoin odotettua perheenlisäystä. Itse asiassa lapsi ei vielä synny tulevana vuonna, vaan odotuksesta uutisoidaan vuoden loppu kolmanneksella.

Tauski menee kihloihin, eikä tämä välttämättä ole lyhytaikaistakaan. Nyt kylläkin kyseessä on vähän kypsempi nainen. Näen hänen olevan vakuutus- tai pankkialalta, ja suomalainen. Tauskilla pysyy mukavasti myös korkki kiinni, ainakaan emme lue ensi vuonna viinanhuuruisia juttuja.

Euroopan keskipitkien ennusteiden keskuksen (ECMWF) 8. joulukuuta 2014 julkaiseman vuodenaikaisennusteen mukaan lopputalven eli tammikuusta maaliskuuhun 2015 ulottuvalla kolmen kuukauden jaksolla on odotettavissa keskimäärin seuraavaa:

Lämpötila: Lämpötilassa ei ole Suomen osalta poikkeamaa suuntaan tai toiseen.
Sademäärä: Sade-ennusteen mukaan jakson sademäärässä ei ole selvää poikkeamaa suuntaan tai toiseen.

Savoksi kiteytettynä: Ilimoja piisaa.

Tähän lopuksi laitan sitten vielä oman ennustukseni, joka on yhtä vakava ja varteenotettava kuin kaikki nuo edelle mainitut:

Vuoden 2015 lopulla Vladimir Putin ilmoittaa yllättäen jättävänsä Venäjän Tasavallan Presidentin duunin. Hän kertoo kaikelle kansalle, että on aika vaihtaa maisemia ja kokeilla jotain ihan muuta.

Joulukuussa saamme Hollywoodista lehdistötiedotteen, jossa kerrotaan suuren amerikkalaisen elokuvayhtiön kiinnittäneen Putinin uutuusleffansa tähdeksi. Kyseessä on jatko-osa Arnold Schwarzeneggerin vuoden 1993 toimintaleffalle Last Action Hero. Elokuvassa Last Action Hero 2: Son of Last Action Hero, Vladimir Putin näyttelee Schwarzeneggerin poikaa. Luonnollisesti ilman paitaa.

Vitsit vähissä osa 5

Vuoden ensimmäinen vitsit vähissä. Eli ikivanhoja vitsejä, jotka imuroin aikoinaan netistä tuossa 2000-luvun alussa. Olkaa hyvä ja nauttikaa…

***

Isä, isä!!! Pikku-Kalle huutaa tullessaan koulusta kotiin. – Me kirjoitettiin tänään aine otsikolla: Mitä meidän isä tekee. Ja nyt täällä on opettaja ja poliisisetä ovella!

***

- Miten löydät sokean miehen nudistirannalta?

- Helposti. Hän on ainoa, jolla ei seiso.

***

- Mitä osaa vihanneksesta ei voi syödä?

- Pyörätuolia.

***

Autoilija mutkitteli vaarallisen näköisesti tiellä ja viimein poliisi pysäytti hänet. Kun kuski avasi sivuikkunan, konstaapelin nenään tuoksahti tuttu aromi. Poliisi tähän sanomaan:

- On tullut vähän otettua.

Kuski katsoi hetken konstaapelia ja vastasi:

- Ei teistä kyllä huomaa.

***

- Miksi vuoden 1990 viinit ovat niin huonoja?

- Koska viininpolkijat olivat silloin istumalakossa.

***

- Mistä tuntee tosimiehen nudistirannalla?

- Hän pystyy kantamaan yhtä aikaa kaksi kuppia kahvia ja kuusi donitsia.

***

Ranskan muukalaislegioonaan tuli uusi komentaja. Hänelle esiteltiin paikkoja. Keskellä erämaata oleva leiri oli äkkiä esitelty. Telttaleiriä ympäröi pelkkä erämaa. Leirin keskellä oli kuitenkin maja, joka herätti komentaja huomion. Legioonan kapteeni selitti, että koska leirissä ei ollut yhtään naista, niin majassa oli kameli, jos seksihalut kasvaisivat liian suuriksi…

”Hyi helvetti” komentaja huudahti. ”Iljettävää”!

Pari kuukautta kului ja komentajalle tuli lievä, no, tarve. Hän meni kapteenin luokse ja kysyi: ”Tuota… milloinkas se kameli olisi vapaa?” Iltapäivällä, vastasi kapteeni. Kun aika koitti, komentaja meni majaan jossa odotti sievän näköinen kameli ja jakkara. Ei voi mitään, hän ajatteli. Ei muuta kuin jakkara kamelin taakse ja hommiin.

Kesken session kapteeni tuli sisään majaan, pysähtyi sille sijoilleen ja tokaisi: ”En haluaisi keskeyttää, mutta olisikohan miellyttävämpää, jos tekisitte niin kuin muutkin varuskunnan miehet: Ratsastakaa kamelilla läheisen kaupungin bordellille…”