Joskus keikalla tulee tunne, että nyt kuulee jotain
ainutlaatuista. Once in a lifetime experience. Viikko sitten tuo ei ollut pelkkä
tunne vaan tällä kertaa tiesin faktana, että kuulin jotain ainutlaatuista.
Jotain, mitä en kuule enää koskaan tämän jälkeen. Kuopion torilla järjestettiin
Terje Isungsetin Ice Music konsertti.
Norjalainen Isungset on luonut jäästä tehdyillä soittimilla
musiikkia jo vuodesta 1999. Kuopion torin näytöksessä nähtiin mm. jääbasso,
jääksylofoni, jäärummut ja jäätorvia. Soittimien valmistukseen oli mennyt neljä tuntia ja niissä oli heleä, kirkas soundi. Trioa odotti vielä toinen
konsertti Tahkolla ja sitten soittimet hylätään. Musiikin ainutlaatuisuus
lähtee soittimista, jotka tehdään vain muutamaa keikkaa varten.
Terje kehui Kuopion järviveden ja siitä tehtyjen jääsoittimien laatua. Pesi
kuulemma kuukausi sitten Japanissa tehdyt soittimet mennen tullen.
Itse musiikki oli hyvin rauhoittavaa, suorastaan
meditatiivista. Naislaulaja antoi konserttiin ihmisäänen ja esitti mm.
inuiittien kappaleen. Muut konsertin kappaleista olivat Isungsetin
käsialaa. Jääbasso oli hauskan näköinen. Siihen oli asennettu
puinen kaula ja kielet, joten ihan kaikkeen jää ei taivu. Isungset esitteli
myös joukon jäätorvia, joiden ääni oli tumman maaginen. Oli kummallista
ajatella, että nuo torvisoittimet olivat puhdasta jäätä. Miten ihmeessä
tuollainen tehdään ja miten ne voivat soida niin jylhästi? Ei voi käsittää.
Torille kerääntyi pari sataa
kuulijaa vajaan tunnin kestäneeseen konserttiin. Pakkasta oli parisen astetta, joten sää ei haitannut keikkaa.
Isungset viihdytti yleisöä välispiikeillä. Hän oli jopa opetellut muutaman sanan
Suomea. Kaiken kaikkiaan Ice Music oli mielenkiintoinen kokemus. Norjassa järjestetään
kuulemma kokonainen Ice Music Festivaali. Mielenkiintoinen ajatus.
Olen aikaisemmin kertonut Perässä hiihtäjän päiväkirjassa,
miten inhosin hiihtämistä ja miten ikä muutti suhtautumiseni asiaan. Ostin
sukset ja löysin jälleen hiihtämisen riemun. Maastohiihtoon ei rahkeet enää
riitä mutta järven jäällä murtsikoilla lykkiminen on todella mukavaa. Tosin
nämä viime talvet ovat olleet niin surkeita, ettei jäälle ole ollut
asiaa.
Kun rannalle tullessa huomaa, että latu on ummessa, pitäisi hälytyskellojen soida
Viime talvi oli kelin suhteen totaalinen pohjanoteeraus.
Kävin katsomassa Kuopion satamassa Finland Ice Maratonia ja kahlasin muiden
tavoin jään päälle kertyneessä vesisohjossa. Kilpailuolosuhteet olivat niin
rankat, että kilpasarjalaiset jättivät kisan kesken ja johdossa olleet luistelijat luistelivat
yhteisestä sopimuksesta rinta rinnan maaliin. Aika huonoa mainosta tapahtumalle
mutta minkäs teet. Ilmasto lämpenee ja talvet muuttuvat sitä mukaa.
Umpihankeen mars
Tänään päätin aloittaa hiihtokauden olosuhteista huolimatta.
Kaivoin sukset ja monot vintiltä, laitoin reppuun juomapullon ja suunnistin
jäälle. Lunta satoi ja tuuli jonkin verran, eikä matkalla rantaa näkynyt muita
hiihtäjiä. Syy selvisi heti. Avojäällä tuuli oli niin navakka, että ladusta ei
ollut tietoakaan ja tuntui, että puhuri repii pipon päästä. Vedin hupun päähän,
sukset jalkaan ja lähdin umpihankeen tarpomaan. Ei se mitään hiihtämistä ollut,
ehkä lähinnä lumikävelyä. Sukset olivat lumikengiksi armottoman kapeat,
joten matkanteko oli hidasta ja raskasta.
Hangen alla oli kosteaa lunta, joka paakkuuntui suksien pohjaan
Puolen tunnin päästä olin totaalisen puhki. Takana oli
kilometri taivallettua matkaa ja suksien pohjassa viiden sentin lumipaukut.
Nousin Väinölänniemellä maantielle ja riisuin sukset jalasta. Eiköhän tämä
ollut tässä. Ei tullut mieleenkään hiihtää samoja jälkiä takaisin vaan otin
vehkeet kantoon ja kävelin tietä pitkin kotiin.
Ei tällä kelillä voinut hiihtää. Tulipahan tarvottua umpihangessa kilometrin verran
Kokemus ei lannistanut, olipahan vain muistutus siitä että
kannattaa katsoa säätiedotusta ennen kuin lähtee urheilemaan. Kunhan kevät
tästä etenee ja aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta niin hiihtäminen muuttuu
taas nautinnolliseksi. Kallavedellä on tiheä latuverkosto jota pitkin pääsee
minne tahansa. Matkan varrella on myös hyvin hoidettuja laavuja ja
nuotiopaikkoja, joissa voi piipahtaa paistamassa makkaraa ja juomassa kahvia
termospullosta. Siihen asti pidän sadetta sisällä ja kurkin kerrostalon
ikkunasta, koska pääsee taas ladulle.
70 ja 80-luvulla Suomen yli pyyhkäisi ufobuumi. Havaintoja
tehtiin runsaasti, Tapani Kuningas julkaisi tapauksista kirjoja ja Juhan af Grann tv-ohjelmia. Itse en ole nähnyt ufoja mutta humanoidin kyllä. Kerron
siitä myöhemmin lisää.
Ufohavaintojen taustalla oli kylmäsota ja naapurin
asekokeilut. Muistan miten joskus vuonna 1985 synkkänä syksy-yönä katselin
Suonenjoen taivaalle ja ihmettelin vihreänä hehkuvaa pilveä. Myöhemmin uutisoitiin,
että kyseessä oli Neuvostoliiton ampuman raketin
jättämä polttoainepilvi. Vastaavaa hämmennystä aiheuttivat lentokoneet ja
vakoilusatelliitit.
Kun elokuvissa seikkaili E.T ja mediassa kerrottiin
ufohavainnoista ei ollut ihme, että minäkin olin virittäytynyt kohtaamaan ulkoavaruuden
vieraita. Ja niinhän siinä sitten kävikin. Ajoin työkseni kylmäautoa ja lähdin aamulla ennen kukonlaulua tien päälle rahtaamaan elintarvikkeita. Oli vielä pimeää ja maantie imi auton valot niin, että näkyvyys oli
rajallinen. Vain muutaman kilometrin jälkeen tulin pidemmälle suoralle ja
huomasin jotain omituista. Maantien reunassa, parinsadan metrin päässä, seisoi
valkoinen olento kädet levällään. Näky oli niin yllättävä, että järkyttyneenä
painoin kaasua ja päätin refleksinomaisesti ajaa ilmestyksen ohi ja
paeta paikalta. Siinähän seisoi ilmielävä humanoidi!
Kaikki tapahtui muutamassa sekunnissa. Mutta kuten pelottavissa tilanteissa yleensä, aika tuntui paljon pidemmälle. Kun lähestyin oliota
ja erotin yksityiskohdat tarkemmin huomasin, että kyseessä oli ihminen. Joku
hemmo käveli tien viertä valkoisissa farkuissa, valkoisessa t-paidassa ja
valkoinen lätsä päässä. Kohdalla tajusin, että kaveri on tuttu. Eräs rinnakkaisluokalla ollut poika, joka aikuisiällä retkahti rajusti
alkoholiin ja hoiperteli nyt aamun pikkutunneilla ties mistä ties minne. En
jäänyt tapausta selvittämään vaan jatkoin matkaa. Sen jälkeen en ole kyseistä
humanoidia enää nähnyt. Liekö joi itsensä hengiltä.
Teen vihdoin ja viimein jatkoa aloittamalleni
Tv-sarjamuistelolle Safiiri ja Teräs ja muut suosikkisarjat 60- ja 70-luvulta.
Tällä kertaa paneudun 80-luvun sarjoihin. Tässäpä lista ohjelmista, jotka
kumpusivat muistin syövereistä.
Koska luettelosta uhkasi taas paisua megalomaaninen, päätin tehdä
pari rajausta. Jätin esim. kaikki sketsisarjat pois listalta. Täältä ei siis
löydy Ei yhdeksän uutisia tai Hymyhuulia. Tämä ei ole myöskään best of –luettelo
vaan muistelo sarjoista, jotka tekivät minuun vaikutuksen silloin ennen.
Nimen perässä olevat vuosiluvut ovat sarjan tuotantovuodet.
****
MARSIN AIKAKIRJAT (1980)
1970-luvun lopulla löysin Ray Bradburyn kirjat ja olin suuri
Bradbury-fani. Kirjailijan novellikokoelma Marsin Aikakirjat kuvattiin
tv-minisarjaksi 80-luvun alussa. Aihe oli kiehtova: Ihmiset saapuvat Marsiin ja
löytävät sieltä sivilisaation ja kulttuurin, joka poikkeaa omastamme.
Marsilaiset arvostavat rauhaa ja rakkautta, ihmiset tuovat tullessaan
turmellusta ja valloittavat uudisraivaajien tavoin planeetan itselleen. En enää
muista, kuinka hyvin kaikki oli kuvattu mutta marsilaisten ulkomuoto jäi kyllä
mieleen. Kaljuja, kiiluvasilmäisiä, ihmisvartaloisia ufo-olentoja.
TÄÄLTÄ IKUISUUTEEN (1980)
Tässä sarjassa seurattiin Pearl Harborin sotilastukikohdan
elämää 1941, kun japanilaiset tekivät yllätyshyökkäyksen Havaijille. Sodan
ohella juoneen kuului tietenkin romantiikkaa ja kiellettyä rakkautta. Natalie
Wood nähdään yhdessä viimeisimmistä rooleistaan Karen Holmesina, sotilaan
vaimona. Itse asiassa tämä sarja valmistui jo 1979 mutta ujutan sen tähän,
koska varsinainen esitysvuosi oli 1980.
TRIFFIDIEN KAPINA (1981)
Tässä brittisarjassa suuret lihansyöjäkasvit, Triffidit,
ottavat vallan, kun maailmanlaajuinen meteoriittikuuron aiheuttama välähdys
sokeuttaa ihmiset. Triffidit ovat parimetrisiä, kolmella juurellaan käveleviä
kihokkeja, jotka osaavat kommunikoida keskenään. Kasvi on tietenkin ihmisen
tieteellisen kokeen tulos. Muutama ihminen säilyttää näkökykynsä ja taistelu
kasvihirviöitä vastaan alkaa.
HILL STREET BLUES (1981 – 87)
”Be careful out there”. Legendaarinen lause, jolla Hill
Street Bluesin poliisiaseman aamupalaveri aina päätetään. Pelkkä sana Hill
Street Blues käynnistää sarjan tunnarin jossain mielen sopukoissa. HSB oli
erittäin lämminhenkinen ja hyvä poliisisarja, jossa ei ollut sankareita vaan
ihmisiä pitämässä yllä lakia ja järjestystä ja kamppailemassa jokapäiväisten arkielämän
ongelmien kanssa. Tätä sarjaa seurattiin koko perheellä.
RITARI ÄSSÄ (1982 – 86)
Ti-ti-di-ti-di-di-di- ti-ti-di-ti-di-di-di… Taas soi tunnari
päässä. Michael Knight (Hasselhoff) ajoi älykkäällä Kit-autolla, joka osasi puhua. Yhdessä he ratkoivat rikoksia ja auttoivat niiden uhreja. Niin kornia mutta niin viihdyttävää. Kitin ja Michaelin
sanailu muistutti välillä vanhan avioparin kommunikointia sättimisineen ja
ilkeyksineen. Kerrankin auto oli isäntäänsä viisaampi. Minulle David Hasselhoff
tulee aina olemaan Ritariässä.
FAME (1982 – 87)
Fame kertoi New Yorkilaisen taidepainotteiden koulun
opettajista ja opiskelijoista. Tanssia, laulua ja musiikkia. Hyväntuulinen sarja
jossa nuoret pistivät parastaan päästäkseen lopulliseen tavoitteeseen, eli
kuuluisuuteen omalla taiteensarallaan. Teinisarja, tiedetään. Siksipä sitä
teininä katsoinkin.
RAUTA-AIKA (1982)
Rauta-aika oli mahtipontinen, Suomen
esihistorialliseen aikaa sijoittuva legenda Väinöstä, Ilmarista ja Lemmikistä, jotka
etsivät itselleen puolisoa ja siinä sivussa taistelivat Pohjan väen kanssa. Kalevalaista
tarinaa siis. Loiri teki roolin Ilmarina ja mukana olivat mm. Kari Heiskanen,
Mikko Niskanen, Kristiina Halkola ja Esko Salminen. Yhdessä mieleenpainuvimmista
kohtauksista Salmisen esittämältä Pohjan isännältä lyödään miekalla
kaula poikki ja päätön ruumis seisoo veren suihkutessa kaula-aukosta. Oli
muuten teinipojan silmissä niin karu ja siisti kohtaus että!
NÄKEMIIN VAIN, MURU (1983 /1986)
Joukko englantilaisia rakennustyömiehiä seikkailee Saksassa.
Porukka on kirjava ja henkilökemiat menevät enemmän tai vähemmän ristiin, joten
tuloksena on hauskoja tapahtumia ja sattumuksia. Vuoden -86 jatko-osassa kaverit
ovat Espanjassa. En tiedä miten tällainen sarja tehtäisiin nykyaikana.
80-luvulla ei ollut nettiä, joten miehet viettivät vapaa-ajat keskenään eivätkä
roikkuneet skypessä juttelemassa vaimolleen tai tyttöystävilleen.
Suosikkihahmoni oli Wayne, nuori rokkari ja naistenmies, jolla oli aina jotain
menossa. Waynea näytellyt Gary Holton menehtyi 1985 huumeiden yliannostukseen.
OKALINNUT (1983)
Tämä australialaissarja kertoi Clearyn perheen tarinan
Drogheda –nimisellä lammastilalla Australian takamailla. Juoneen sisältyi myös
romantiikkaa, kun tilan tytär Meggie (Rachel Ward) rakastuu kylän pappiin
(Richard Chamberlain). Sarja voitti aikoinaan kuusi Emmy-palkintoa ja neljä
Golden Globea.
TAISTELUPARI (1984 – 86)
Dempsey and Makepeace. Legendaarinen poliisipari, jonka
edesottamuksia tuli seurattua tiiviisti. Dempsey oli rento amerikkalaismies ja
Makepeace jämäkkä ja säntillinen brittinainen. Kipinäähän siitä syntyy
luonnollisesti. Pari meni tosielämässä naimisiin vuonna 1989. Sarja oli todella
suosittu ja tarjosi jokaiselle jotain: toimintaa, draamaa ja huumoria.
Naiskatsojat seurasivat sarjaa pääasiassa Dempseyn ja miehet Makepeacen vuoksi.
NIILIN LÄHTEILLÄ (1984)
Neil Hardwickin omaelämänkerrallisesta minisarjasta en
muista oikeastaan muuta, kuin että se oli hauska ja oivaltava, kuten Hardwickin
tuotokset yleensäkin. Valitettavasti sarjaa ei ole koskaan esitetty uusintana.
Hei MTV3, eikö jo olisi aika?
V (1984 – 85)
Scifi sarjassa V ulkoavaruudesta saapuu vierailijoita
maapallolle. Vierailijat näyttävät erehdyttävästi ihmisiltä. Näennäisen
rauhallisen vierailun takana on kuitenkin suunnitelma tuhota ihmiskunta ja
valloittaa maapallo. Vierailijat ovat liskoihmisiä, jotka maskeeraavat itsensä ihmisiksi. Jakso, jossa avaruusolennon maski repeää ja
alta paljastuu suomuinen liskoiho, herätti valtavan haloon Suomessa.
Yleisöpalaute oli niin rankkaa, että MTV3 joutui jättämään sarjan kesken se
sisältämän väkivallan vuoksi.
BILL COSBY SHOW (1984 - 92)
Bill Cosby Show kertoi tohtori Huxtablen perheen elämästä.
Tarina oli vähän kuin Pieni Talo Preerialla siirrettynä 80-luvulle. Puhtoinen
perhe koki pieniä kriisejä ja vastoinkäymisiä, joista selvittiin aika
kunnialla. Eipä ollut tuohon aikaan mitään tietoa siitä, että tri. Huxtable oli
tosielämässä melkoinen Jekyll ja Mr. Hyde. Tämän päivän raiskausskandaaleissa
ryvettynyt Bill Cosby saa katsojan näkemään sarjan aivan eri valossa. Itse
asiassa noiden paljastusten jälkeen Bill Cosby Shown uusintoja tullaan tuskin
enää näkemään.
KONNANKOUKKUJA KAHDELLE (1985 – 89)
Tämä oli meikäläiselle SE tv-sarja 80-luvulla. Konnankoukkuja
kahdelle esitteli tulevan supertähden, Bruce Willisin, joka näyttelee
ylienergistä etsivä David Addisonia. Blue Moon –etsivätoimiston johtaja Maddiellä
(Sybil Shepherd) on täysi työ yrittäessään ratkoa asiakkaiden ongelmia ja
samanaikaisesti pitää ADHD David (Willis) aisoissa. Aivan loistavaa
tilannekomiikkaa ja fantastista dialogia. Tällaista sarjaa ei ole enää nähty
eikä tehty.
IHMEMIES McGYVER (1985 – 92)
MacGyverista tuli synonyymi henkilölle, joka osaa tehdä mitä
tahansa. MacGyver joutui tiukkoihin tilanteisiin rikollisten ja erilaisten
katastrofien vuoksi mutta selviytyi aina varusteinaan vain linkkuveitsi ja
jeesusteippi. Tai jotain muuta vastaavaa.
SISKO JA SEN VELI (1986)
Tuija ja Immu ovat kolmekymppiset sisarukset, jotka asuvat yhdessä
ja koettavat selvitä arkielämästä isän kuoleman jälkeen. Hardwickin
käsikirjoitus ja ohjaus on hauskaa ja nokkelaa. Jakso Tietokonetreffit sai lehdistöpalkinnon
ja kunniamaininnan Montreux’n Kultainen Ruusu –kilpailussa.
KOIRA HAUDATTUNA (1987 – 92)
Jake and the Fatman. Tämän sarjan suomennos on niin kaukana
alkuperäisestä kuin vain mahdollista. 70-luvun Cannonia näytellyt William
Conrad on piirisyyttäjä McCabe aka Fatman, joka esiintyy joka jaksossa koiransa
Maxin kanssa. Jake on McCabelle työskentelevä rikostutkija. Jake tekee
likaisen työn sillä aikaa kun Fatman pohtii, kerää langat yhteen ja selvittää
rikoksen.
PULMUSET (1987 – 97)
Al Bundy oli amerikan vastinen Uuno Turhapurolle. Perheenisä,
jota kiinnostaa ainoastaan oma hyvinvointi. Perheen muut jäsenet, vaimo Peggy, tytär
Kelly ja poika Bud ovat Alille vain rasite. Sietämättömät naapurit Marcy ja
Jefferson saavat Alin voimaan pahoin. Kenkäkauppiaan elämä on yhtä helvettiä,
jota helpottaa ruoka, laiskottelu, muutama olut ja satunnaiset vierailut
tissibaarissa. Al on ihmismäinen versio samaan aikaan alkaneen Simpsonit –animaatiosarjan
Homer Simpsonista.
CHINA BEACH (1988 – 91)
China Beach kertoo vietnaminsodan aikana toimineesta sotilassairaalasta.
McMurphy (Dana Delaney) on kaunis ja siveellinen sairaanhoitaja. Hänen
vastakohtansa on kollega ja miestennielijä K.C (Marg Helgenberger). Kolmikkoa
täydentää naiivi vapaaehtoistyöntekijä Cherry White (Nan Woods). Tietäähän
tuon, mitä tapahtuu kun rintamalta sairaalaan joutuneiden miesten ja sairaanhoitajien
elämät sotkeutuvat toisiinsa. China Beach oli hyvä sotadraama hieman
erilaisesta näkövinkkelistä.
Kuopion Henry’s Pubissa järjestettiin Old Farts Rock.
Osallistuin kinkereihin, wanha pieru kun olen itsekin. Pieni seurueemme
suunnisti ennen rokkeja syömään Bierstubeen. Sangen makoisaa ruokaa kotoisassa
miljöössä. Woin suositella lämpimästi, kuten jo olen tehnytkin.
En minä oikein nykyajan musiikista perusta. Rappimusiikki ei
wain tunnu omalta. Siinä kun ei lauleta laisinkaan ja kitarat ja bassot
loistavat poissaolollaan. Wanhan rytmimusiikin ystävänä minulle bändi
tarkoittaa rumpuja, bassoja, kitaraa ja laulua. Ja sellaista tarjosi Henry’s
Pub, jopa kahtena iltana peräkkäin. Liikaa olisi kaksi iltaa olleet wanhalle
sydämelle, joten menimme wasta lauantaina. Niistä muodostuikin wallan mainiot
lauantaitanssit.
Breakin' Strain: Tommi Salmela
Ensimmäisenä esiintymislavan waltasi Breakin’ Strain. Käänsin sanakirjasta bändin nimen ja sain
suomennokseksi Murtovenymän. Jaaha,
sellainen nimi. Orkesteriin kuuluvat Tommi Salmela (laulu), Tex Turpeinen
(kitara), Tumppi Laitinen (kitara), Sumi (basso), Teijo Tikkanen (hammondit) ja
Kille Miettinen (rummut). Kovin soittivat mukavasti kaverit ja saivat wanhan
miehen jalan wipattamaan. Soittorupeaman lopussa orkesteri yltyi esittämään
wanhoja Syvän Purppuran hittejä. Tommi Salmelan ääni toimi paremmin kuin hyvin Highway Starissa ja Black Nightissa. Silmät kiinni ja kuulosti aivan Ian Gillanilta! Kyllä wanhakin nyt nuortui kuin lapsi rokkaamaan.
Warmath featurin' Marco Hietala
Henry’s Pub oli kohtuullisen täynnä muitakin wanhoja
pieruja. Olvituopponen kourassa oli mukavaa seurustella rockmusiikin
säestyksessä. Seuraavana esiintymislavalle asteli Warmath. Sanakirja suomensi nimen Sotamatematiikka. Nimihän se on toki tuokin. Kuten edeltäjänsä,
myös tämä akti oli meille entuudestaan tuntematon. Mutta olipa komeaa
kuultavaa! Warmathin soitanta oli
ehdottomasti illan jylhintä antia. Esityksen lopussa Marco Hietala liittyi
soittajien seuraan ja säesti wiimeisiä kappaleita. Erinomaista! En osaa tuota
paremmin muotoilla. Tämä täytyy kuulla itse, jotta woi orkesterin musiikista
positiivisen mielikuvan muodostaa. Orkesteriin kuuluvat Jouni Markkanen
(laulu), Nalle Rissanen (kitara), Mika Laine (kitara), Kuvis (basso) ja Pitkä
Parkkinen (rummut).
Sweet Leaf
Tässä waiheessa piti jo tunnustaa, että totta nuo
järjestäjät valehtelivat: Lauantaina kuultiin jotain, mitä ei ihan heti kuulla
uudestaan. Illan wiimeisenä esiintyi Sweet
Leaf eli Makea Lehti. Esiintymislavalle
astelivat Hietalan weljekset Marco ja Zachary. Monta wuotta on wierähtänyt
siitä, kun weljekset olen wiimeksi samassa bändissä nähnyt. Muut Makean Lehden muusikot olivat Kaitsu
Kääriäinen (kitara ja laulu), Hyke Tiitinen (kitara), Janne Tolsa (hammondit)
ja Pitkä Parkkinen (rummut) .Niin hienoa, ettei sanoin woi kuvailla. Nimi oli
enne, eli tunnin aikana kuultiin muutama Mustan
Sapatin kappale. Planet Caravan kulki hyvin ja Ironman wei tämän
wanhan pierun takaisin lapsuuden maisemiin, jolloin elämä oli huoletonta, kesälomat aurinkoisia ja talvet lumisia ja kylmiä.
Kihlattuni piti eniten Sotamatematiikasta.
Tottahan minäkin siihen eniten tykästyin. Miehen tulee olla samaa mieltä
mielitiettynsä kanssa. Kas onhan valmis avioon wasta, kun mies tietää olevansa
mitätön naisen rinnalla. Tai näin ainakin Maria Jotuni toteaa näytelmässään Miehen kylkiluu.
PS: Väärinkäsitysten välttämiseksi vielä tarkennan, että tässä tarinassa ei pilkata eikä parjata esiintyneitä artisteja. Nauran omalle peilikuvalleni: Vanhalle pierulle, joka rakastaa musiikkia, ei osaa laulaa tai soittaa, ei kuuntele radiota tai spotify:ta vaan vanhoja kunnon cd- ja lp-levyjä ja joka tykkää livemusiikista kuin hullu puurosta. Lämmin kiitos hyvästä keikasta.
Lazy Bonez started in 2012. Tommi Salmela (vocals) and Janne
Tolsa (keyboards) are also members of metalband Tarot. Rest of the band: Topi
Kosonen (drums), Mikko Niiranen (guitar), Markku Mähönen (guitar), Jaakko
Kauppinen (bass) and Heikki Polvinen (keyboards).
Band has released two albums: Vol. 1 (2013) and Alive (2015)
Lazy Bonez plays melodic heavy metal influensed by 1980’s
metalbands. You can check it out here (live gigs in 2016):
19.03:Hevimesta, Oulu
01.04:On the Rocks, Helsinki
14.05:TBA
09.07:Lankafest, Puolanka
Special quest: Zachary Hietala on guitar (from Tarot)
Kuopion Levykauppa Äx piti uusien tilojen avajaiset viime
lauantaina. Kaveri ihmetteli, että miten perinteinen levykauppa voi laajentaa
toimintaa tällaisena aikana. Levyjen myynti laskee vuosi vuodelta ja nuoriso
lataa musiikkinsa suoraan nettipalveluista. Vastaus löytyy itse liikkeestä.
Perinteisenä musiikinkuluttajana minusta on mukava selata hyllyissä olevia cd-
ja lp-levyjä ja ostaa musiikkia ihan omaksi. Niin ettei esim. nettipalvelimen
kaatuminen tai loppuminen estä musiikin kuuntelua. Ja onhan nuo vanhanajan
lp-levyt aika mäheitä tuotoksia. Niissä on mitä katsella, lukea, hypistellä ja ennen
kaikkea kuunnella. Sitä ei digitaalinen musiikki tule koskaan meikäläisellä
ohittamaan. Enkä ole onneksi ainoa.
Avajaisissa oli tupa täynnä ja syykin oli selvä: klo 14 liikkeeseen
tuli Juha Tapio heittämään akustisen minikeikan. Kellon lyömällä Juha saapui
paikalle, kipusi myyntitiskille ja aloitti settinsä tuvan täyteiselle
yleisölle. Kuulimme kappaleet Sinun
vuorosi loistaa, Sitkeä sydän, Eläköön ja Tykkään susta niin että halkeen. Mukava reilun vartin sessio mies ja kitara –meiningillä.
Jossain välissä yleisön seasta kuului pyyntö: - Soita Pidä kii. Siinä mainitaan
Kuopio. Juha makusteli toivetta hetken ja vastasi, ettei osaa kappaletta. Eikä se ole muistaakseni kovin kummoinen
biisi, hän nauratti yleisöä. Artisti teki kuitenkin fanien kanssa diilin,
että kappale kuullaan Rauhalahden keikalla puolentoista kuukauden päästä.
Nimmarien ja valokuvausten jälkeen Juha Tapio jatkoi matkaa
Tahkolle, jossa odotti seuraava työrupeama samana iltana. Tuo keikka jäi näkemättä.
