Naisilla on NE, miehellä on SE

Jotkut päivät ovat huonompia kuin toiset. Jo aamusta saa vinkkejä, että tänään ei kulje. Avaimet unohtuu, myöhästyy töistä, tekeminen tahmoo ja kaikki sujuu kuin hidastetussa filmissä. Tällaisen päivän jälkeen kotiintulo on kuin kävelisi paljain jaloin lasinsiruilla. Kaikki v-ttaa jo valmiiksi ja vaimon ”miten töissä meni” vääntyy omissa korvissa ”mitä siinä luimistelet luuseri”  toteamukseksi. Tapahtuu kamelin selän katkeaminen, lasi läikähtää yli ja seuraa muutama harkitsematon, vihainen tokaisu ja verenpaineen pomppaaminen huippulukemiin. Kun vaimo siinä rauhoittelee ja hetken päästä kysyy mistä tuo tuli, ei ole mitään kerrottavaa. Ei ole mitään syytä. Olen mies, joten minulta puuttuu SE selitys. Naisilla se on. Nainen voi aina sanoa, että mulla on NE.

Tuo on minusta jotenkin epäreilua. Miksi teillä on NE ja kaikki menee niiden piikkiin, mutta me miehet saadaan vain hävetä ja pyydellä anteeksi käytöstämme? Olisiko tässä tasa-arvovaltuutetulle hommia? Mitäs jos tehdään päätös, että miehillä on SE (Selittämätön Epis): Yleisesti hyväksytty syy olla silloin tällöin synkkä ja juro. Vähän sellainen luolamiesmäisen juntti. Enkä nyt tarkoita joukossamme eläviä oikeita luolamiehiä vaan meitä tavallisia, kilttejä perheenisiä jotka venymme ja vanumme perheen, työn ja yhteiskunnan vaatimuksissa sen seitsemälle solmulle. 

Kun SE tulisi silloin tällöin, naisen olisi helpompi käsitellä miehensä huonoja päiviä ja jättää äijä rauhassa autotalliin tuunaamaan mopoaan tai istumaan saunanlauteille helvetilliseen löylyy. Koska sitä me miehet aina välillä tarvitaan. Kaikilla olisi helpompaa. Ainakin meillä miehillä, kun ei tarvitse aina päreiden palamisen jälkeen tulla hattu kourassa sängyn laidalle kysymään, että saanko tulla viereen vai menenkö sohvalle. Mulla oli SE, kyllähän sä ymmärrät kulta.

Olen kirjoittanut Venäjästä, pakolaisista, susista ja työelämän epäkohdista mutta koskaan ennen en ole jännittänyt niin paljon kuin nyt. Pidän sormea ”julkaise” napin päällä ja tiedän tarkalleen, miltä itsemurhapommittajasta tuntuu. Kun nappia painaa, ei ole enää paluuta. Muutaman minuutin päästä kuulen lukijakuntani vihaista korkokenkien kopinaa. Tiedän, niillä on NE ja minä olen se, joka saa tuta sen nahoissaan.