perjantai 14. maaliskuuta 2014

Perässä hiihtäjän päiväkirja


Käsi ylös, keneltä kouluajan pakolliset hiihtokilpailut veivät hiihtohalut vuosikymmeniksi. Voitte nyt kaikki laskea kädet alas. Niin kävi minullekin.

Olihan se täysin absurdia, että meidät kaikki ala-asteikäiset pakotettiin hiihtämään kilpaa koulun hiihtokilpailussa. Miksei meitä kaikkia pakotettu piirtämään kilpaa? Siinä minä olisin sentään pärjännyt. Hiihtokisoissa olin aina viimeinen tai toiseksi viimeinen riippuen siitä, miten luokkakaverini Marko hiihti. Mitä tämä teki alle kymmenvuotiaan itsetunnolle? No, täällähän minä kirjoittelen katkerana nimimerkin takana ja pelkään, että joku tunnistaa minut.

Kerroin jo aikaisemmin tarinassa kultaa taikka kunniaa, miten onnistuin voittamaan yhdet hiihtokisat kuset housussa, kunnes minut diskattiin. Palkintolusikka oli jo melkein kädessä, kun se tylysti vietiin minulta pois. Tiedän tasan tarkkaan, miltä Mika Myllylästä ja Jari Isometsästä tuntuu.


Kun koulusta oli selvitty, koitti armeija. Ei muuta kuin eräsukset jalkaan ja umpihankeen vetämään ahkiota. Sukset eivät luistaneet pätkääkään ja vähän väliä piti pohjasta irrotella viiden sentin lumikerrosta. Tein mielessäni pyhän valan keskellä metsää, kytkettynä narulla siihen helvetin ahkioon ja V-käyrä otsassa kymmenen sentin kokoisena: Armeijan jälkeen en enää koskaan söisi kaurapuuroa, enkä koskaan laittaisi suksia jalkaan. Toinen lupaus on pitänyt.

Meni yli kaksikymmentä vuotta, ennen kuin muutin mieleni. Välissä oli koettu suomalaisen hiihdon joutsenlaulu Lahden MM-kisoissa 2001. Eihän se auttanut, piti itse lähteä hiihtämään. No ei aivan noin, mutta kyllä ikä tekee miehessä muitakin kummia asioita kuin laittaa yöllä juoksemaan vessassa tai unohtelemaan asioita. Ikä muuttaa ajattelumaailmaa. En minä edelleenkään muistele niitä kouluajan hiihtokilpailuja lämmöllä, mutta ne ajat ovat jo niin kaukana menneisyydessä, että päätin koettaa vielä kerran.

Eli kuusi vuotta sitten ostin sukset. Ei mitään luistelusuksia, vaan ihan rehelliset murtsikat. Kiersin kodin lähellä olevan, kilometrin mittaisen kuntoladun ja pelkäsin välillä niin maan perusteellisesti. Alamäet olivat nimittäin totaalista myrkkyä. Onnistuin säilyttämään tasapainoni ja arvokkuuteni mutta samalla päätin, että Puijon jyrkillä kilpaladuilla meikäläistä ei tulla näkemään. Sen sijaan vaihdoin maastosta järven jäälle Kallavedelle ja kas, suksi alkoi luistamaan! Oli huikea tunne huomata, että jaksaa vielä liikkua suksilla ja jopa nauttii siitä. Pidin kokemuksesta jopa niin paljon että laitoin facebook –seinälleni päivityksen: Hiihtäminen on parasta, mitä voi tehdä housut jalassa

Kyllä minä nykyään hiihdän

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti