Kävimme eilen vaimon kanssa terassilla ja sillä reissulla ”unohdin”
polkupyörän keskustaan. Aamulla muistin asian ja säikähdin. Ei muuta kun vaatteet päälle ja välittömästi
hakemaan kulkuneuvoa. Pyörä jäi Anttilan viereen vilkkaimman kävelykadun
varteen. On kesä, monenlaista kulkijaa ja perjantai yö. Odotusarvo pyörän
löytymiselle ei ollut korkealla.
Kävelin keskustaan ja ennen kuin käännyin nurkalta, jonka
taakse olin pyörän jättänyt, lietsoi mielessäni itseni raivoon. A: Pyörä on
viety. B: Pyörä on rikottu. C: Pyörä on tuhrittu erinäisillä ulosteilla. Olin
niin täynnä kiukkua että kihisin. Kun saisin varkaat/tihutyöntekijät kiinni,
näyttäisin heille taivaanmerkit. Se olisi aivan varma.
Mutta kuinka ollakaan, nurkan takana odotti polkupyöräni
nätisti siinä, mihin sen jätinkin. Tarkistin renkaat, niissä oli edelleen ilmaa
eikä mihinkään ollut koskettu. Pyörä oli yön parkissa, eikä ketään kiinnostanut
tehdä sille mitään. Kiukkuni hävisi ja tunsin pienen, omituisen pettymyksen.
Olin niin varma, etten enää ajaisi Soliferillani. Olin kehittänyt jo aivan
toisenlaisen tarinan tätä blogia varten mutta kaikki olikin turhaa. En voi
laittaa tähän, miten ennen kaikki oli paremmin ja turvallisempaa. Miten ihmiset
kunnioittivat toistensa omaisuutta, eikä tarvinnut pelätä. Että nykyään kaikki
on huonommin eikä nykynuorilla ole mitään kunnioitusta toisia kohtaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti