Pertti

Syysflunssa iski kunnolla. Jäin pois töistä, makailin sängyssä ja katsoin telkkaria. Puolen päivän aikaan ovikello soi. Oli erittäin vastenmielistä kammeta itseään ylös mutta tein sen kuitenkin. Avasin ulko-oven ja sen takaa paljastui nuorimies, joka oli pukeutunut tummaan pukuun. Taas näitä, ajattelin mielessäni.

-         Saanko tulla kertomaan sinulle Pertistä? hän kysyi.

Vaikka kuulin, mitä hän sanoi, luulin kuulleeni väärin.

-         Haluat siis tulla kertomaan Jeesuksesta?

-         En vaan Pertistä. Saanko kertoa sinulle Pertistä?

-         En taida tuntea Perttiä, mumisin häkeltyneenä.

-         Ei se mitään. Ei Perttikään tuntenut sinua. Saanko tulla sisään?

Päästin hänet sisään. Mitäpä muuta olisin voinut tehdä. Pää kuumeen ja buranan turruttamana järkeni ei ollut ihan terävimmillään. Sitä paitsi jostain kumman syystä halusin kuulla, mitä miekkosella oli sanottavaa. Kuka ihmeen Pertti?

-         Keitätkö meille kahvia? Tulokas otti ohjat käsiinsä ja kysyi kysymyksen, jonka minun olisi pitänyt kysyä.

-         Toki, vastasin ja peittelin orastavaa ärtymystä. Hetken jo kaduin, että päästin tuntemattoman kotiini sen tarkemmin ajattelematta.

Kahvia odotellessa ohjasin kaverin olohuoneeseen ja istutin sohvalle. Itse asetuin yhden istuttavaan tv-tuoliin. Huoneeseen laskeutui hiljaisuus. Kuului vain seinäkellon rytmikäs tikitys. Minua väsytti, hieman jo vitutti ja koko ajan enemmän kadutti. Voisin olla nyt sängyn pohjalla ja kääntää kylkeä. Sairastaa rauhassa sairauteni pois.

-         Pertti kuoli eilen. Muukalaisen avaus oli pysäyttävä ja sai aistini terästäytymään.

-         Olen pahoillani. Mutta en todellakaan tunne ketään Perttiä.

-         Kiitos. Ei Perttikään tuntenut sinua ja vaikka olisi tuntenutkin, hän ei olisi välittänyt sinusta pätkääkään.

-         Mitä…

-         Älä loukkaannu. Tässä ei ole mitään henkilökohtaista. Pertti oli vain sellainen ihminen, että hän ei välittänyt paljoakaan kanssaihmisistä. Voisi jopa sanoa, että hän eli järjestäytyneen yhteiskunnan ulkolaidalla. Yksin ja syrjäytyneenä.

-         Vai sillä lailla. Kahvi tuntuukin olevan valmista. Käyn hakemassa meille kupposet. Kermaa? Sokeria?

-         Ihan mustana kiitos.

Kun kaadoin keittiössä kahvit kuppiin mieleni valtasi vahva epäilys, että olohuoneessani istui hullu. Joku, joka oli unohtanut ottaa lääkkeet aamulla. Tai oli ottanut vääriä lääkkeitä. Avohoidon riemuvoitto. Nyt minun piti vain keksiä siisti uloskäynti tilanteesta niin, että kaverille jää hyvä mieli eikä hän palaa uudestaan. Ehkä voisin kuunnella hänen tarinansa, mikäli se ei kestä tuntikausia. Ehkä tässä Pertissä piili joku opetus. Ehkä olin vain totaalinen idiootti, kun menin avaamaan ovea.

-         Kahvi, ole hyvä.

-         Kiitos.

Siinä kuumaa kahvia jäähdytellessä minulla oli aikaa vaivihkaa mittailla miestä. Noin kaksvitonen, siisti kampaus, siisti musta puku, ei partaa, siistit kynnet. Hän oli hulluksi pelottavan siisti. Kenties psykopaatti? Massamurhaaja? Karistelin synkimmät ajatukset mielestäni.

-         Pertti kuoli eilen. Hän jäi auton alle Kalliossa. Oli ylittämässä suojatietä, kun mersu ilmestyi tyhjästä ja jyräsi Pertin yli. Kuolema tuli nopeasti ja varoittamatta. Pertti ei tuntenut kipua.

-         Lohdullista kuulla.

-         Pertti ei tosiaankaan välittänyt muista ihmisistä. Jos olisit tavannut hänet kadulla, hän ei olisi jäänyt mieleesi. Hän ei ottanut liftareita kyytiin, ei auttanut vanhuksia kadun yli, ei pysähtynyt kysymään kadulla makaavalta, onko jotain hätänä.

-         Jaa.

-         Pertti oli jopa tyly aika ajoin. Hän valitti kaupan kassalla vihannestiskin huonoutta, R-kioskilla jonottamista, elokuvateatterissa surkeaa tarjontaa. Hän soitteli palvelupuhelimiin ja reklamoi palvelun laadusta. Hän kirjoitti yleisönosastolle ja kommentoi linja-auto aikataulujen muutoksista, oli niitä vastaan. Hän oli aina muutoksia ja uudistuksia vastaan. Kun joku ränsistynyt autiotalo purettiin ja tilalle rakennettiin uusi, hän oli ensimmäisenä vertailemassa miten kaikki oli ennen paremmin. Miten kaikki entinen olisi pitänyt suojella ja säilyttää, eikä mitään uutta saanut enää rakentaa. Koska uusi oli rumaa paskaa.

-         Sellaistahan se on.

Huomasin kuuntelevani miestä lumoutuneena. Pertti kuulosti tutulta. Kun ihmiseltä, jonka on tuntenut kauan aikaa. Äidissäni oli hieman Perttiä, isässäni vielä enemmän. Setäni oli kuin Pertin kopio. Alakerran naapuri saattoi olla jopa sukua Pertille.

-         Pertin poismeno oli nopea ja ennalta arvaamaton. Hän ei kuollut meidän syntiemme vuoksi. Hän ei kuollut kenenkään vuoksi. Häntä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, jos joku muu olisi kuollut siinä onnettomuudessa. Sellainen Pertti oli.

-         Otatko lisää kahvia?

-         Ei kiitos. Tiesitkö muuten, että Pertti oli rikas?

-         En tiennyt.

-         Pertti saattoi olla jopa yksi Helsingin rikkaimmista miehistä. Hän säästi joka pennin ja rahanuudistuksen jälkeen joka sentin, joka jäi ylimääräistä. Hän keräsi niitä purkkeihin ja purnukoihin. Ei vienyt koskaan pankkiin, koska siellä rahat olisivat joutuneet kiertoon ja toisten ihmisten käsiin. Ajatus oli Pertille sietämätön. Hän halusi pitää kaiken keräämänsä itsellään, jakamatta mitään kellekään. Rahankerääjille ja joulupadoilla päivystäville hän vastasi tylysti ei.

-         Aika tylyä.

Äkkiä tarina katkesi ja vieras jäi hiljaa istumaan. Minä odotin tarinan jatkumista kahvikuppi käteen jähmettyneenä. Kun mitään ei tapahtunut, päätin hieman auttaa.

-         Sinä ilmeisesti tunsit Pertin hyvin?

-         En kovinkaan hyvin. Olin tekemisissä hänen kanssaan vain kaksi kertaa. Mutta me asuimme samassa kerrostalossa yli kymmenen vuotta.

-         Mitä tapahtui?

-         Ensimmäisellä kerralla, ennen kuin tiesin Pertistä sen enempää, kävin lainaamassa häneltä sokeria. Se oli semmoinen tavallinen seinänaapurivierailu. Minulla oli sokeri loppu ja hän lainasi sitä minulle.

-         Mutta sinähän taisit kertoa, ettei hän koskaan antanut mitään kenellekään.

-         Melkein aina. Toinen kerta sattui viime keväänä. Olin sairastellut koko talven ja viimein minulla todettiin syöpä, joka vaati leikkausta. Jouduin leikkausjonoon, joka oli kuukausien pituinen. Lääkäri varoitteli, että sairaus voisi kehittyä nopeasti. Minun kannatti harkita nopeampaa vaihtoehtoa yksityispuolelta. Mutta eihän minulla ollut sellaiseen varaa.

-         Oho. Oletko vielä päässyt leikkaukseen?

-         Minut leikattiin toukokuussa. Kasvain poistettiin, se oli hyvälaatuinen ja ennuste on lupaava. Minulla on luultavasti vielä monta elinvuotta jäljellä. Siitä saan kiittää Perttiä.

-         Miten?

-         Kun kävin keväällä lääkärissä, törmäsin Perttiin odotushuoneessa. Meidän piti tietenkin tervehtiä, naapureita kun ollaan. Perttiä ei olisi kiinnostanut keskustella mutta minulla oli tarve purkaa tuntojani. Niinpä kerroin hänelle diagnoosista ja siitä, miltä kaikki tuntuu. Perttiä asia ei tuntunut juuri kiinnostavan, luki lehteä samalla kun kuunteli puolella korvalla. Hän pahoitteli lyhyesti tilannettani mutta siinä kaikki. Olinpahan saanut purkaa sydäntä.

Tässä vaiheessa vilkaisin olohuoneen seinäkelloa. Kaverin tarina oli kestänyt tunnin ja siinä me istuimme kuin vanhat tutut. En minä enää voinut häntä pois ajaa, enkä halunnutkaan. Halusin kuulla, miten kaikki päättyy.

-         Viikko lääkärikäyntini jälkeen sain puhelinsoiton Leikkaus Oy:ltä. Minulle oli varattu tapaamisaika lääkärille. Ihmettelin asiaa mutta sain vastauksen, että kaikki on järjestetty. Minun tarvitsi vain saapua paikalle. Seuraavana päivänä menin sovittuun aikaa yksityiselle lääkäriasemalle jossa minulle kerrottiin, että voisin päästä syöpäleikkaukseen seuraavalla viikolla. Joku oli ollut heihin yhteydessä, kertonut tilanteeni ja tarjoutunut kustantamaan operaation. Tämä hyväntekijä ei halunnut nimeään julki. Riitti, että suostuisin. Totta kai minä suostuin.

-         Uskomatonta.

-         Leikkaus meni hyvin ja minulla on tosiaankin vielä elinvuosia edessä. Yritin käydä kiittämässä Perttiä, mutta hän ei ollut kotona. Hän ei ollut kotonaan koko kesällä. Sitten sain eilen kuulla, että Pertti jäi auton alle ylittäessään suojatietä ja kuoli välittömästi. En päässyt koskaan kiittämään häntä.

-         Oletko ihan varma, että se oli Pertti?

-         Hän oli lääkärin lisäksi ainoa, joka tiesi tilanteestani. Eivätkä terveyskeskuslääkärit kustanna potilaidensa leikkauksia yksityispuolella.

Olohuoneeseen tuli taas hiljaista. Mies nousi sohvasta, kiitti kahvista ja ajastani ja käveli eteiseen. Sitten hän avasi ulko-oven ja astui porraskäytävään. Siinä vaiheessa havahduin.

-         Miksi sinä kerroit tämän tarinan minulle? Kuka tämä Pertti oli?

-         Pertti oli minun naapurini. Ja minä kerron tämän tarinan kaikille, jotka suostuvat kuuntelemaan.

-         Miksi?

-         Onko sinun luonasi käyty kertomassa Jeesuksesta?

-         Totta kai. Joka ikinen vuosi.

-         Minä kerron Pertistä. Pertti ei ollut kukaan erityinen. Hän ei välittänyt kenestäkään, eikä kukaan jäänyt häntä kaipaamaan. Hän ei rakastanut ketään, eikä hän ollut rakastettu. Silti hän ei ollut musta eikä valkoinen. Hän oli harmaan sävyjä. Voit tehdä hyvän teon tänään ja jäädä auton alle huomenna. Ensimmäisen voit itse päättää, toiseen et voi mitenkään vaikuttaa. Kiitos ajastasi ja hyvää päivänjatkoa.

Minut yllätettiin

Vilkaisin aamulla ulos ikkunasta ja huomasin, että lumentulo pääsi yllättämään minut. Perhana! Tätäpä en olisi osannut arvata. Elämä pääsee aina välillä yllättämään ihan puskista ja sitten sitä on sormi suussa ja ihmettelee, miten tässä näin kävi. Tässäpä muutama tilanne ja asia, jotka ovat yllättäneet minut totaalisesti:

Rahaa meni hervottomasti! Mikä yllätys! Kun pyörähtää lauantai-iltana ystävien kanssa yöelämässä ja pitää hauskaa pikkutunneille asti on sunnuntaiaamuna järkytys huomata, että krapulakeiju on vaihtanut setelirahat kolikoiksi. Ja vielä erittäin huonolla vaihtokurssilla. Mitä ihmettä? Ei koskaan ennen ole noin käynyt. Tai viimeksi taisi käydä just samalla lailla. Mutta pääsi yllättämään silti.

Tänään on työpäivä! Ei voi olla totta! Viikonlopun jälkeen herätys maanantaiaamuna toi tullessaan ikävän yllätyksen. Olisi väsyttänyt niin vietävästi mutta ei auttanut kun pomo hengitti niskaan. Enpä olisi osannut vielä sunnuntaina arvata!

Mitä hittoa? Olen vanhentunut! Peilikuva näytti tylyn yllätyksen heti aamulla. Vielä parikymmentä vuotta sitten en olisi ikinä uskonut, että vanhenen näin paljon. Ja vielä näin lyhyessä ajassa. Vastahan äsken oli 1900-luku. Miksei kukaan kertonut tästä? Kuka halusi yllättää minut?

Lapsista tuli aikuisia! Milloin tämä tapahtui? Miten on mahdollista, että vuosikausia ole kiikuttanut naperoita päiväkotiin, ala-asteelle ja yläasteelle ja nyt armeijasta tulee lomille joku kaljupäinen mies, joka on puolipäätä pidempi kuin minä? Missä välissä näin ehti käydä? En olisi kyllä ikinä arvannut. Kyllä pääsi tämäkin asia yllättämään aivan täysin.

Nenä vuotaa ja aivastuttaa. Mitä tämä on? Syysflunssa? Kylläpäs pääsi yllättämään. Mistä sen voi etukäteen tietää, että syksyllä säiden viiletessä työpaikoilla, kouluissa ja päiväkodeissa kiertää influenssa, joka lopulta iskee meikäläiseen. Kyllähän minä olisin ottanut sen työnantajan tarjoaman flunssarokotteen jos tämän olisin tiennyt. Mutta kun ei voinut mitenkään arvata. Pääsi yllättämään.

Puhelin ei meinaa toimia, kun akku purkautuu koko ajan. Mitenpä tähän olisit voinut varautua? No ok, kyllähän tuo kännykkä kesällä järvessä ui kun venettä rantamatalassa maihin hinattiin mutta silti. Vuorokauden kuivuttuaan nokialainen pelasi taas kuin ei mitään. Ei ole älypuhelin ei. Tosin vaimo sanoi, että en minä älypuhelinta tarvitsekaan. Sehän on ÄLYpuhelin. En ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti. Mutta nyt siis kännykän akku purkaa jo vuorokauden jälkeen ja sitä pitää pitää yö latauksessa, jos haluaa seuraavana päivänä käyttää. Helvetin hankalaa. Olisinpa tämän tiennyt.

Auto on taas huollon tarpeessa. Miten olisin ikinä voinut arvata? Kun ostin vuosi sitten -98 mondeon en voinut mitenkään ennakoida, että siihen pitää tehdä niin paljon remonttia. Auto näytti ihan hyvälle eikä koeajossa ilmennyt mitään vikaa. Sitten meni jarrut. Ja sitten meni akku. Ja sitten piti hitsata peltiä. Kaikki tuli täytenä yllätyksenä. Luulisi, että kun kyyti on kestänyt noin kauan, kyllä se kestää jatkossakin. Eihän näistä tiedä.

Ja illalla odotti vielä uusi yllätys. Puntari näytti, että olen lihonut! Mitä helvettiä? Miten se on mahdollista? En ole tehnyt mitään lihottavaa. En juurikaan liiku, syön hyvin ja otan iltakaljan silloin tällöin. Mikä ihme minua lihottaa?

Tämä elämä tuntuu olevan yllätyksiä täynnä ja valitettavasti osa niistä on negatiivisia. Talvi ja päivien lyheneminen yllättää meidät pian. Sitten yllätyksenä tulee joululahjojen osto viime tingassa, kun joulu on jo ovella. Tammikuussa pääsee yllättämään se, että joulukuun joululahjaostosten jälkeen on perse auki. Pitää nyt toivoa, että edes kevät yllättäisi taas mukavasti. Ja että seuraavasta kesästä tulisi yllättävän vähäsateinen ja lämmin. En tosin ylläty, jos näin ei käy.

Lähellä kuolemaa

Oli lauantai ja luin seuraavan maanantain tenttiin. Tenttikirjan rutikuivat jutut saivat ohimosuonet sykkimään. Iltapäivällä olin jo niin täynnä tekstiä, että pääni tuntui räjähtävän. En kestänyt enää. Puin päälleni, lähdin ulos, otin polkupyörän ja pyöräilin hautausmaalle.

Tilanne ei ollut niin vakava, kuin päältä päin saattaisi olettaa. Kuopion Iso hautausmaa on ollut tutustumiskohteena mielessä siitä asti, kun Savon Sanomat julkaisi paikasta jutun. Käytän tuota juttua tässä myös lähdeaineistona. Vanhat hautausmaat ovat kiehtovia kulttuurikohteita ja kertovat paljon menneestä elämästä. Yksi vaikuttavimmista kokemuksista on ollut vierailu Helsingin Hietaniemen hautausmaalla pari vuotta sitten. Upea paikka.

Kuopion Iso hautausmaa perustettiin vuonna 1867. Pinta-alaa on 15 hehtaaria ja arkku- ja uurnahautapaikkoja yhteensä 27.000. Arkkuhautauksia on vuosittain noin 300 ja uurnahautauksia 200.

Kansalaissodassa 1918 kaatuneiden muistolehto ja muistomerkki Katkotut kahleet.

Ison hautausmaan ehkä kuuluisin hautakivi kuuluu Minna Canthille. Minna Canth oli merkittävä suomenkielinen näytelmäkirjailija ja journalisti. Hän edisti naisten asemaa ja koulutusta ja oli suomenkielisen koulutuksen uranuurtaja. Kuopiosta löytyvät Minna Canthin patsas sekä Kanttilaksi kutsuttu talo, jossa Minna piti salonkia. Hänen vierainaan kävivät mm. Juhani Aho, Pekka Halonen, Armas Järnefelt, Jean Sibelius ja Akseli Gallen-Kallela.

Ruotsinkielisiä hautakiviä on useita. Hautausmaan vanhin osa on rauhoitettu vuonna 1965 vanhan kulttuurin muistoalueeksi.

Monet Venäjältä keisarin käskystä tai omasta halustaan Kuopioon muuttaneiden kauppiaiden, muusikoiden, räätälien, suutarien ja upseerien jälkeläiset ovat jääneet asumaan tänne ja myöhemmin suomentaneet sukunimensä.

Hautausmaan keskellä on 1913 rakennettu Kasanin Jumalansynnyttäjän Ikonin tsasouna. Tsasounan rakensivat 10 suomenmaalaista tarkk'ampujarykmentin sotilasta. Tsasouna on 1840 - 70-luvuilla Kuopiossa palvelleiden Donin kasakoiden muistoksi. Tsasounan sisällä metallilaatassa ovat heidän nimensä, sotilasarvonsa, kuolinvuotensa ja rukous: Saata Herra lepoon nukkuneiden palveijoittesi sielut. Myöhemmin kansallismielisillä 1920 - 30-luvuilla tsasouna joutui ilkivallan kohteeksi. Se unohtui vähitellen hautausmaan kätköön. Luterilainen hautaustoimi restauroi 90-luvulla tsasounan hautausmaan ennallistamisen yhteydessä.

Runoilija Kaarlo Kramsun hauta. Kaarlo Kramsua on pidetty Suomen synkimpänä runoilijana. Hän oli toimittajana useissa lehdissä eri paikkakunnilla kunnes sairastui henkisesti vuonna 1891. Yksinäinen, velkojen rasittama ja ryyppäävä runoilija sairasti paralysiaa. Hän kuoli Kuopion Niuvanniemen sairaalassa 39 vuoden ikäisenä.

Mut varmaan Ilkan neuvo tää

Viel' elää kansan suussa:

Kauniimpi orjan elämää

On kuolo hirsipuussa.

 

Alina Ekin (1893 - 1916) muistomerkki. Karttulalainen Ek pääsi poikkeuksellisesti naisena opiskelemaan lakia yliopistoon, koska sai "vapautuksen" sukupuolestaan.

Bendt Höökin (1834 - 1901) haudalla on kaksi karhunpentua. Höök oli kapteenina Kuopion kasarmilla ja karhunmetsästys oli hänen intohimo. Kaksi karhua esittää hänen eräältä metsästysretkeltä lemmikeiksi ottamiaan karhunpentuja. Kerrottiin, että hän eräälläkin metsästysretkellä hiihti 900 kilometriä ja kaatoi kuusi karhua. Elämänsä aikana hän ampui yhteensä 134 karhua.

Juho Rissasen ollessa 10-vuotias hänen isänsä eksyi talvella 1884 juopuneena markkinoilta palatessaan Linnanlahden jäällä ja paleltui kuoliaaksi. Tämä tapahtuma varjosti Rissasen elämää ja vuosina 1900–1903 hän maalasi useita tähän tapaukseen liittyviä kuvia. Rissanen pääsi aloittamaan Albert Edelfeltin avulla varsinaiset taideopinnot Helsingissä Taideteollisuuskeskuskoulussa 1895. Rissanen oli mukana Pariisin maailmannäyttelyssä töillään Avannolla onkijat ja Murtaja, ja sai teoksillaan pronssimitalin. Vähän ennen toisen maailmansodan alkamista Rissanen muutti Yhdysvaltoihin. Rissasen kuoltua Floridassa hänen tuhkauurnansa tuotiin Suomeen ja haudattiin Kuopion Isolle hautausmaalle 24.2.1951.

Hautausmaalla järjestetään kesäisin opastettuja kävelykierroksia. Ensi kesänä pitää lähteä kiertämään ja kuuntelemaan. Tarinoita kun on yhtä monta kuin hautausmaalla hautakiviä.

Äänestimme itsenäisyydestäni

Skotlannin kansanäänestyksestä innostuneena, vaikka siinä kävi niin kuin kävi, sain itsekin ajatuksen orastavasta itsenäisyydestä. Olen ollut vaimon kanssa viisi vuotta ja tuntui, että tämä unioni kaipaa jotain uudistusta. Niinpä ehdotin, että pitäisimme kansanäänestyksen.

Kävimme aiheesta kiivaan keskustelun aamukahvipöydässä. Vaimo ihmetteli, mihin minä itsenäisyyttä tarvitsen. Meillä on kaikki sujunut mallikkaasti, yhteinen talous on kunnossa ja kolme teini-ikäistä enemmän tai vähemmän tyytyväisinä samassa osoitteessa. Kerroin, että jokainen kansakunta, kansa, kunta ja kansalainen kaipaa omaa itsenäisyyttä. Mahdollisuutta hallita omaa elämää, päättää omista asioista muiden niihin sotkeutumatta ja hallita omaa rahankäyttöä. Käytin pikkulapsi-taktiikkaa, eli rankutin ja rankutin kunnes vaimo luovutti. Pidetään sitten se sinun äänestys, hän kivahti. Heti tänä iltana, kun työpäivä on ohi.

Iltapäivällä olin jo jännityksestä soikeana. Tänään oli historiallinen päivä. Itsenäisyys, josta olin haaveillut aamusta asti, oli lähempänä kuin koskaan. Mietin, miten tulisin juhlistamaan uutta tilannetta. Soittaisin varmaan kavereille ja lähtisin baarikierrokselle. Olisinhan itsenäinen ja vapaa päättämään omista menoistani, omasta kohtalostani. Sitten muistin lapset.

Meitä on viiden hengen talous, joten äänestys voisi mennä tiukalle. Koska vaimolla oli iltavuoro, minulla oli mahdollisuus pitää vaalipuhe teineille. Meidän vaaleissa ei ole ikärajaa, joten jokainen heistä oli potentiaalinen äänestäjä. Kerroin illallispöydässä lapsille, että vaimon tultua pitäisimme kansanäänestyksen minun itsenäisyydestä. Mikään ei muuttuisi, älkää pelästykö. Eläisimme edelleen saman katon alla, olisin edelleen vaimoni kanssa yhdessä ja kaikki säilyisi ennallaan. Mitä nyt huoneeni ovi olisi jatkossa kiinni ja sisään päästäkseen oveen pitäisi koputtaa. Ja jääkaapissa olisi minun ruuille oma hylly. Ja eteisessä oma tila minun päällystakeille ja kengille. Ja vessan ovessa lappu, jossa olisi aikataulut minun vessavuoroille, jolloin kukaan muu ei saisi käyttää toilettia. Mutta muuten kaikki olisi kuin ennenkin ja lapset ovat aina tervetulleita käymään huoneessani. Kunhan laittavat minulle käynnistä ennakkoon tekstiviestin.

Vaimo tuli kotiin puoli kymmenen ja oli työpäivästä väsynyt ja minun ideoista kyllästynyt. Hän tuumasi, että nyt tämä hoidetaan alta pois. Vaimo ei sanonut mitään vessan oveen teippaamastani, omatekemästä julisteesta Äänestä KYLLÄ. Hyvä niin. Demokratiassa ei auta provosoitua ja jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseen. Juhlallisin menoin kannoin kenkälaatikosta tehdyn vaaliuurnan, ojensi jokaiselle äänestyslapun ja pyysin käymään yksitellen äänestyskopissa (vessassa) laittamassa paperille kyllä tai ei. Minä itse äänestin viimeisenä. Kun sujautin oman lappuni uurnaan, julistin äänestyksen päättyneeksi ja oli ääntenlaskennan aika.

Ensimmäisessä lapussa luki kyllä, ja mielialani kohosi heti. Tosin huomasin, että käsiala oli omani. Toisessa lapussa luki ei. Myös kolmannessa lapussa luki ei. Neljäs lappu sisälsi ein ja viidennessä lipukkeessa oli isoin tikkukirjaimin EI. Äänet jakautuivat 20 % kyllä, 80 % ei. Pettymykseni oli valtava.

Lapset lähtivät huoneisiinsa ja minä jäin olohuoneen sohvalle istumaan. Vaimo huomasi ilmeeni ja istahti viereeni. Hän taputti olalleni, katsoi minua hetken osanottavasti, nousi sitten ylös ja sanoi: Käypäs vielä viemässä nuo keittiön roskapussit ulos roskikseen. Ja muista ulkoiluttaa koira.

Kadonneen (kolikko)aarteen metsästäjät

Aurajokilaaksosta löydettiin viikinkiaikainen rahakätkö. Kätkössä on 26 hopearahaa. Aarrelöytö on harvinainen ja antaa tutkijoille vähän osviittaa, miten rahan kanssa pelattiin ennen vanhaan.

Vuonna 3014 arkeologiryhmä tutkii muinaista järvenpohjaa. Paikalla on sijainnut tuhat vuotta aikaisemmin Suomen valtakunta, joka sittemmin on hävinnyt historian hämärään. Valtakunnasta ei tiedetä paljoakaan ja vain satunnaisia esineitä on löydetty muinaiset Suomen alueelta. Tämä arkeologiryhmä on toiveikas, koska muinaisen järven pohjasta on kaivettu jo useita veneenhylkyjä ja polkupyörän raatoja.

Eräänä kauniina kesäkuun iltana ryhmän jäsen Uuno (hänellä on muinaissuomalainen nimi) kilauttaa pienen hakkunsa johonkin kovaan. Tuskallisen hitaasti etenevä kaivaustyö tuo viimein päivänvaloon pienen, metallisen ja ruosteisen rasian. Kun rasia on huolellisesti puhdistettu, se avataan tutkijoiden tukikohdaksi pystytetyssä teltassa. Sisältä paljastuu suuri määrä pienikokoisia kolikoita, jotka saattavat olla jopa yli tuhat vuotta vanhoja. Kolikoista tunnistetaan heikko ”Finland” teksti ja vuosilukuja kuten 1970, 1971, 1972 jne. Tämä on suurin koskaan muinaissuomen alueelta löydetty rahakätkö ja tutkijat ovat innoissaan. Rahat voivat olla peräisin muinaisen valtion kuninkaan tai rikkaan kauppiaan haudasta. Etsintöjä jatketaan, koska lähistöllä saattaa sijaita maan poveen kätketty hautakammio.

Tämä osa tarinaa oli fiktiota, kuten varmaan arvasitte. Arkeologisissa löydöissähän marssijärjestys menee niin, että löytö on tarkkaan rekisteröity ja tapahtumahetki hyvin tiedossa, mutta itse esineen historia ja syy, miksi se on jäänyt paikoilleen sadoiksi vuosiksi, on vain arvailujen varassa. Minäpä kerron nyt tuon fiktiivisen löytötarinan jälkeen faktan siitä, miten kolikkokätkö joutui järven pohjaan.

Eletään 1970-lukua Pohjois-Savossa. On heinäkuinen hellepäivä ja kaksi poikaa touhuaa pienten poikien touhuja järven rannalla. Nuo pojat ovat minä ja veljeni. Minä olen ala-asteella, veli ei ole vielä koulussa. Olemme mummon kesämökillä, kuten aina niinä seitsemänkymmentä luvun kesinä. Kekkonen on presidentti, kauppa-auto käy kerran viikossa maantien varrella olevalla pysäkillä ja maitoa haetaan naapurin maatilalta. Elämä on niin huoletonta ja helppoa kuin vain kesälomalla olevilla pikkupojilla on.

Minä olen kerännyt koko talven pennin kolikoita. Nyt niitä on se tarvittava kaksisataa kappaletta, eli kahden markan edestä. Miksi niitä tarvittiin niin paljon, sitä en muista. Pikkupojilla on omat aivoituksensa, jotka eivät enää vanhempana oikein avaudu. Sen vain muistan, että pennejä piti olla tasan kaksisataa.

Teemme aarrekätkön, jonka piilotamme sitten varmaan paikkaan. Tarkoitusta varten olen varannut Strepsils –rasian. Ne, jotka ovat eläneet tuohon aikaan, ja miksei myöhemminkin, muistavat hyvin vihreät, metalliset yskänpastillirasiat. Laitamme pennit rasiaan ja tilaa riittää juuri ja juuri. Kannen tiivisteeksi pursotan liimaa ja annamme sen hetken kuivua. Sitten on aika tehdä kätkö.

Kesämökin ranta on matala ja vesi heinäkuisen lämmintä. Kahlaamme järvessä, kunnes vesi ylettyy vyötärölle eli reilun puolen metrin korkeudelle. Sitten otan sukelluslasit ja sukellan. Järven pohja on päältä mutainen mutta muutaman sentin syvyydessä vastaan tulee hiekkapohja. Jatkan kaivamista, kunnes kuoppa on tarpeeksi suuri. Sitten asetan ”aarrearkun” monttuun, peitän sen hiekalla ja asetan kiven paikan päälle merkiksi. Kätkö on valmis ja aarre turvassa. Voimme hyvillä mielin poistua paikalta.

Kun seuraavana kesänä yritimme etsiä aarretta, se oli kadonnut. Tai olen varma, ettei se oikeasti kadonnut, vaan joku tai jokin oli siirtänyt merkkikiveä ja näin paikalla ei ollut mitään maamerkkiä. Sinä kesänä kaivelin useampaan kertaan rannan pohjaa, mutta Strepsils-rasia ja siinä oleva aarre ei löytynyt. Enkä usko, että sitä on löytynyt tänäkään päivänä. Joten kun tuhannen vuoden päästä maanpinta on jatkanut kohoamista ja järvet hävinneet tai muuttaneet muotoaan, voi tulevaisuuden arkeologeja odottaa sensaatiomainen löytö: Muinainen yskänpastillirasia täynnä alumiinisia pennin kolikkoja. 

Äänestääkö Skotlanti kyllä?

Huomenna on jännittävä päivä. Ja nyt en puhu HJK:n ensimmäisestä Eurooppaliiga-matsista FC Kööpenhaminaa vastaan. Huomenna selviää, syntyykö Eurooppaan uusi valtio.

Toisin kuin Moskovan operoimassa nukketeatterikansanäänestyksessä Krimillä, skotlantilaisilla on aito ja demokraattinen mahdollisuus äänestää oman maansa kohtalosta. Koko uutinen on mennyt itseltä vähän ohi, joten piti vähän opiskella, mistä on kysymys. Miten Skotlanti alunperin joutui valtioliittoon Englannin kanssa?

1600-luvulla eurooppalaiset suurvallat kilpailivat uusista maa-alueista Amerikan mantereella. Myös Skotlannin kuningas suunnitteli aluevaltauksia meren takaa. Skotlannissa oli koettu useita huonoja satovuosia ja maa oli ahdingossa. Oli aika etsiä tulonlähde ulkomailta.

Sijoittaja William Paterson teki suunnitelman siirtomaan perustamisesta Darieniin Panamaan. Alue sijaitsi strategisesti tärkeällä paikalla Väli-Amerikassa. Sieltä olisi helppo hoitaa kaupankäyntiä niin Kaukoitään kuin eurooppalaisten kauppasatamiin Amerikan länsirannikolla.

 1695 perustettiin Company of Scotland, jonka tehtävänä oli kerätä rahoitus retkikunnan lähettämiseksi Darieniin. Suunnitelmana oli, että yritys varustaa laivoja, joilla uudisasukkaat kuljetetaan Skotlannista Atlantin yli Panamaan. Perillä oli tarkoitus rakentaa satamia, kaupunkeja ja infrastruktuuri uutta elämää varten.

Ensimmäinen retkikunta purjehti meren yli 1698. Retki päättyi katastrofiin. Skotlannista lähti 1200 henkeä viidellä aluksella, mutta vain 300 selvisi hengissä Panamaan asti. Nälkä ja taudit tappoivat suurimman osan matkustajista. Seuraavana vuonna viiden laivan laivueesta vain yksi palasi takaisin Skotlantiin.

Darienin epäonnistumista ei sulatettu kotimaassa. Company of Scotland painoi asian villaisella ja järjesti toisen retkikunnan, joka purjehti Atlantin yli Amerikkaan samaan aikaan kun viimeiset eloonjääneet ensimmäisestä retkikunnasta palasivat Skotlantiin. Toinen ryhmä yritti jatkaa perillä siitä, mihin ensimmäinen oli jäänyt. He kunnostivat uudestaan hylätyt varustukset ja rakensivat linnoituksen puolustautuakseen espanjalaisia vastaan, joilla oli oma tukikohta samoilla seuduilla.

Tammikuussa 1700 skotit tekivät yllätyshyökkäyksen espanjalaisten linnakkeeseen ja voittivat taistelun. Espanjan kuningas ei jäänyt toimettomaksi, vaan kahden kuukauden päästä espanjalaiset kävivät vastahyökkäykseen. Kuukauden kestäneiden taistelujen jälkeen skotlantilaiset joutuivat antautumaan. Taistelut, punatauti ja muut sairaudet verottivat toistakin retkikuntaa rajusti. 1300:sta skotista vain muutama sata selvisi takaisin kotimaahansa. Panama menetettiin lopullisesti espanjalaisille.

 Retkikuntien epäonnistumisilla oli taloudellisesti tuhoisa vaikutus Skotlannin kuningaskunnalle. Kansalaiset olivat osallistuneet varainkeräykseen ja sijoittaneet valtavia summia Darienin siirtokunnan hankkeeseen. Tappiot saattoivat olla jopa puolet Skotlannin silloisen kansantalouden varallisuudesta. Monet skotit velkaantuivat ja köyhtyivät pahoin.

Taloudellisessa ahdingossa Skotlanti suostui viimein neuvottelemaan Englannin kanssa mahdollisesta valtioliitosta ja avunannosta Skotlannin pelastamiseksi. 1707 allekirjoitettiin Acts of Union, josta syntyi Englannin ja Skotlannin poliittinen unioni: Yhdistyneet Kuningaskunnat.

Takaisin nykypäivään. Vaikka olen elänyt kohta vasta puolen vuosisataa, on jo tänä aikana Euroopan kartta muuttunut dramaattisesti. Uusia valtioita on syntynyt 1990-luvun alun jälkeen niin paljon, etten vieläkään tunne kaikkien nimiä saatikka osaa sijoittaa niitä Euroopan karttaan. On paljon spekuloitu sitä mitä tapahtuu, JOS Skotlanti äänestää kyllä. Mikä alue seuraa perässä? Katalonia? Flander? Vallonia? Etelä-Tiroli? Entäpä tämä meidän oma, pikkuinen autonominen saarekkeemme Ahvenanmaa? Elämme jännittäviä aikoja.

(Huom. kuvat on poikkeuksellisesti imuroitu netistä)

Suomikuvaa kiillottamassa

Viikonloppuna kävimme esittelemässä perinteistä Kuopiolaistapahtumaa, Kalaryssäystä, ulkomaalaisille ystäville. Kalaryssäys järjestetään joka syyskuu satamatorilla ja tarjolla on kaikkea kalaan liittyvää ja kalasta valmistettua. Mikäs sen savolaisempaa.

Greetings from Finland

Meillä oli treffit torilla. Kolme nuorta naista, kaksi Itävallasta ja yksi Tsekeistä. Kaikki kolme ovat opiskelijavaihdossa Kuopiossa ja työskentelevät vaimoni työpaikalla. Ennen kuin lähdimme satamaan, vaimon piti ostaa postimerkkejä. Odottelimme kaupan ulkopuolella ja kohta hän palasi kädessään arkki Tom of Finland –merkkejä. Niitä siinä sitten ihmeteltiin ja vieraat vaikuttivat huvittuneilta. Vaimoni I can send You a Christmas card –lohkaisu ja merkkiarkin heiluttelu sai naiset repeämään nauruun. 

Matkalla satamaan jutusteltiin siitä, miten Suomessa on talvisin kylmää. Kallavesi jäätyy ja ihmiset hiihtävät ja luistelevat järven jäällä. Ja osa ui avannossa. Avantouinti tuntui vieraista aivan käsittämättömältä. On kai tämä hieman omituinen maa, tuumin mielessäni. Ei taida Keski-Euroopassa ihmiset uida avannoissa ja postitella toisilleen homopostimerkeillä varustettuja joulukortteja.

Do You like Fishcock?

Satamatorilla oli vilskettä ja aurinkoinen syyskeli. Tarjolla oli kaikenlaista kalaruokaa, joita yritimme parhaamme mukaan tulkata ja kääntää naisille. Kun tulimme kalakukkokojun luo totesin, että siinä on traditional Savo-food fishcock. Vaimo kiirehti tarkentamaan, että se on fishrooster. Minun versio kuulostikin hieman härskiltä. Ja ei, ruokaan ei kuulu siipikarjan lihaa missään muodossa. Kalakukko sisältää itse asiassa kalaa ja sianlihaa. Tämä oli naisille hyvin hämmentävää ja kun sitten ehdotimme, että otetaanko pala ja maistetaan, he kiittivät kauniisti ja totesivat että some other time. Ehkä minäkään en olisi ensimmäisellä kerralla maistanut kalanmulkkua, jos joku olisi sitä tarjonnut.

Suomalainen päärynä?? Kun vaimoni sanoi myyjälle, ettei ole koskaan kuullutkaan moisesta myyjä töksäytti, että missäs metsässä sinä olet elänyt. Kotimaisia päärynöitä on kuulemma myyty Kuopion torilla jo viiden vuoden ajan. No ei ole sattunut silmään.

Salmiakkihunaja oli loistavaa! Onneksi muualla maailmassa eivät tajua mitään tämän herkun päälle.

Kiertelimme ja kaartelimme ja otimme maistiaisia sieltä täältä. Haukimurekkeesta naiset totesivat, että doesn’t taste like fish at all. Kyllä se meistä maistui. Hunajakojulla oli monenlaista maustettua hunajaa mutta yksi oli ylitse muiden: Salmiakkihunaja! Kehuin vuolaasti tätä herkkua ja sain vieraat maistamaan hunajaa lusikalla. Hyviä ilmeitä. Suupielet menivät alaspäin ja tuomio oli, että taste like medicine. Tuli todistettua, että ulkomaalaiset eivät ymmärrä mitään salmiakin päälle. Minä olisin ollut valmis syömään salmiakkihunajaa lusikalla suoraan purkista, kunnes purkki olisi ollut tyhjä. Ja sitten olisin avannut uuden purkin.

Viimein löysimme jotain keskieurooppalaiseen suuhun sopivaa: Lohilautanen. Otimme vaimon kanssa herkkulautasen, johon kuului lohta ja muikkua. Tarjosimme muikkua myös vieraille. Yksi rohkea kokeili. Hän katsoi hetken muovihaarukassa olevaa kalaa ja kysyi: do I have to eat the head too? Joo joo, kaikki on syötävää. Loppu tulema oli taas kohtelias kiitos mutta ei santsausta. 

Konjakkiloimulohta.

Ruokapaikan viereisessä kojussa liekitettiin konjakkiloimulohta ja myyjä hoilotti Nami nami nam –mantraansa ja slougania: Jos lohi on tästä parempaa, sitä ei voi enää syödä. Se pitää juoda!!

Kallaveden risteilysesonki on virallisesti päättynyt elokuun lopussa, mutta laivat seilaavat vielä tilausristeilyitä niin kauan kun säät sallii.

Tässä oli taas vieraille selittämistä. Tämä on semmoinen "Kissing cottage". Voit mennä sinne jonkun kanssa ja pussailla... Aha.

Cafe Satamaan ovat koiratkin tervetulleita

Seuraavaksi vatsat täynnä kahville Cafe Satamaan, joka sijaitsee aivan satamatorin reunalla. Paikka on ollut olemassa pari vuotta, mutta jo nyt seinällä oli sertifikaatti ”Kesän paras Ravintola 2014”. Pitää varmastikin paikkansa. Cafe Satama on idyllinen, terassi siisti ja miljöö mukava. Juuri sellainen, missä vieraita kehtaa käyttää. Ja leivokset tuntuivat maistuvan paremmin kuin aikaisemmat muikut, haukimureke ja salmiakkihunaja.

Paluumatka satamasta takaisin torille on ylämäkeä ja vatsa täynnä hieman haasteellinen. Torilla kerroimme naisille uusista veistoksista, jotka oli edellisenä torstaina paljastettu kaiken kansan ihailtavaksi. Kuvanveistäjä Pekka Kauhanen on tehnyt seitsemän veistoksen sarjan, joka on sijoitettu ripotellen Kauppakadun varrelle ja Torille. Suurin niistä on noin parimetrinen Oksapoika. Kerroin, miten toriremontin aikana kauppahallin molemmissa päädyissä seisseet patsaat Veljmies (Brother) ja Siskotyttö (Sister) oli kuljetettu varastoon odottamaan remontin valmistumista. Kun tori sitten valmistui, saivatkin Brother ja Sister jälkeläisen, joka on siis tämä uusi Oksapoika. Heti tarinan kertomisen jälkeen tajusin, miten pervolle kaikki kuulosti. Kiirehdin lisäämään, että vaikuttaa varmaan vähän kummalliselle, että sisko ja veli saavat pojan. That’s not a finnish way, yritin selittää. Mutta vahinko oli jo tapahtunut, eikä tarinaa saanut kertomattomaksi. 

Oksapoika

Semmoinen oli se sunnuntaipäivä keskieurooppalaisten vieraiden kanssa Kuopiossa. Päivään kuului auringonpaistetta, sataman vilskettä, omituisia makuelämyksiä, homoerotiikkaa ja taiteellista insestiä. Mitäpä muuta sitä vieras voisi päivältään vaatia.

Tässäpä vielä Pekka Kauhasen veistokset:

Nalliainen

Kuutar ja Päivätär

Pullopostia

Reikäleipä

Juhani Ahon virsut

Sisko lisko