Eurojackpotissa ei lykästänyt, joten piti lähteä lauantaina töihin. Eipä sillä, että tekisin töitä rahasta. Lähinnä vain rakkaudesta lajiin...(just joo). Mutta jos jättipotti sattuu kohdalle, suunnittelen varalle To do -listan. Kun poikani näkee tämän kirjoituksen, saan taas huutia haaveilemisesta. "Lottopottia ei tule koskaan. Sun pitää tehdä haaveista totta, eikä vain odottaa jotain onnenpotkua".
Totta. Mutta JOS se jättipotti sattuisi kohdalle, niin...
Mitä sitten tapahtuisi? Kädessä lottokuponki, edessä telkkarin arvonnan tulos, päässä tyhjää lyövä ajatus että se oli siinä. Tämän kaiken sisäistäneenä repeäisin sponttaanisti taputtamaan, ryhtyisin juhlan kunniaksi tiputtamaan (tipattomasta tammikuusta huolimatta) ja myöhemmin yöllä tubettamaan. Tubettamista kadun aamulla katkerasti, mutta silloin se on jo myöhäistä. Juuri aloittamani "Lottovoittaja avautuu" -tubekanava on saanut jo tuhansia tilaajia ja iltapäivälehtien lööpeissä kerrotaan, miten tavis meni miljoonista sekaisin ja paljasti synkimmät salaisuutensa Youtubeen ladatulla videolla.
Mutta pitäähän sitä hyvää jakaa myös ympärille. Kun raha ei ole esteenä, palkkaan Lords of the Dance -ryhmän kotiin esiintymään. Mikä voisi piristää paremmin, kuin yläkerrasta/alakerrasta/seinän takaa kuuluva, toista tuntia jatkuva yhtäjaksoinen steppaaminen. Ei tarvitse kiittää kerrostalonaapurit, olette sen ansainneet.
Vakavammin ajateltuna toteuttaisin pitkäaikaisen haaveeni kävellä Camino de Santiagon pyhiinvaellusreitin Ranskan rajalta Espanjan Santiago de Compostelaan. Matkaa kertyy vähän reitistä riippuen 600 - 800 km, eli vaellukseen pitää varata pari kuukautta aikaa. Mutta hetkinen: mitä ateisti tekee pyhiinvaellusmatkalla? Hyvä kysymys. Minulle tuohon ei liity mitään uskonnollista. Itse kokemus on varmasti ainutlaatuinen, ja jos vaeltaessa oppii jotain uutta / saa oivalluksia omasta itsestä, se kaikki on plussaa.
Tuorein tehtävä To Do -listalla on myös Espanjassa. Tästä kuulin vasta pari viikkoa sitten. Madridista n. 150 km pohjoiseen, lähellä Burgosia, sijaitsee Sad Hillin hautausmaa. Ympyrän muotoisella hautausmaalla on n. 5000 hautaa. Hautausmaa on erikoinen: se rakennettiin vuonna 1966, eikä haudoissa ole yhtäkään vainajaa. Sad Hill toimi lavasteena Sergio Leonen Hyvät, Pahat ja Rumat -elokuvan loppukohtauksessa.
Vuonna 1966 Espanja oli diktatuuri, jota hallitsi kenraali Franco. Sergio Leonen kuvausryhmä löysi sopivan kuvauspaikan ja Francon armeija auttoi hautausmaan rakentamisessa. Lopputulos on häkellyttävän hieno, kuten alla olevasta filmipätkästä näkyy. Luulin pitkään, että kyseinen kohtaus on kuvattu oikealla hautausmaalla, kunnes tutkin asiaa tarkemmin netistä ja törmäsin tähän englanninkieliseen artikkeliin: The Good, the Bad and the Ugly's graveyard comes back from the dead.
Hautausmaa sai levätä 50 vuotta unohduksissa, kunnes joukko elokuvan faneja päätti ryhtyä tuumasta toimeen ja entisöi Sad Hillin alkuperäiseen asuun. Urakassa kesti kaksi vuotta ja nyt hautausmaa on yksi Sergio Leone -fanien pyhiinvaelluspaikoista. Paikalla järjestetään erilaisia tapahtumia, kuten Hyvät, Pahat ja Rumat leffan uudelleen näytelty kliimaksi, jossa Clint Eastwoodin Hyvä, Lee Van Cleefin Paha ja Eli Wallachin Ruma ottivat mittaa toisistaan. Jos voisin, näyttelisin ehdottomasti Clintin Hyvää. Ihan vain siksi, että en ole paha enkä omasta mielestäni juuri rumakaan.
To do -listalle pääsee myös yksi Amerikan reissu. Kaverini Jake kävi vaimonsa kanssa Yhdysvalloissa kiertämässä kansallispuistoja 50-vuotispäivien merkeissä. Kuvat paikanpäältä ovat niin hienoja, että halusin heti viedä vaimon samoihin maisemiin. Tosin vaimo on vielä avovaimo, joten ehkä tuo status pitäisi päivittää lottovoiton jälkeen. Mutta sitten pitääkin miettiä, millä motiivilla naimisiin mennään. Onko avovaimo sittenkin vain rahojeni perässä? Onko tässä kymmenen vuoden yhteiselon aikana jäänyt jotain huomaamatta? Miljonääri ei voi olla koskaan liian varovainen.
Suomi on sarjakairaajien ja sarjakakkaajien luvattu maa. Tätä ei kerrota matkailuesitteissä. On sanonta, että ihminen on ihmiselle susi. Muokataan tuota sen verran, että suomalainen on suomalaiselle suomalainen: kateellinen, katkera, katala, kairaava sarjakakkaaja. Vai mitä näistä uutisista pitäisi päätellä?
"Haapaveden uimahalli on joutunut sarjakakkaajan runtelemaksi. Tuntematon henkilö on päästänyt useampaan otteeseen ulostetta uimahallin altaaseen niin, että välittömät toimenpiteet ovat olleet tarpeen. Asiasta uutisoi ensimmäisenä Haapavesi-lehti.
– Siellä on neljä kertaa ollut sillä tavalla, että altaasta on löydetty ulostetta. Neljä kertaa uimahalli on myös pantu kiinni, ympäristöpalvelupäällikkö Harri Heikkilä kertoo Iltalehdelle.
Heikkilä kertoo esittäneensä uimahallin pitäjille, että asiasta tehdään rikosilmoitus.Syynä on se, että teot ovat olleet toistuvia."
"Tohlopin luistelurata Tampereella on joutunut erikoisen ilkivallan kohteeksi. Jääradan molemmin puolin on kairattu reikiä. Retkiluistelurata on rakennettu järven jäälle. Kairaukset olivat ilmestyneet yön aikana.
– Reikiä on 30–35. On siinä saanut vääntää niitä, radan kunnostuksessa vastaava auraaja Tuukka Tuominen arvioi.
Tampereella ilmestyvä sanomalehti Aamulehti keksi jo ilkivallan tekijälle nimen: sarjakairaaja. Lehti otsikoi, miten sarjakairaaja iski Tohlopin radalle. Tuominen kertoo, että vielä illalla seitsemän jälkeen hän aurasi rataa. Silloin radalla ei näkynyt kairauksia. Tiistaina kun hän meni iltapäivällä kolmen aikaan radalle, kairaukset olivat jäässä."
***
Mutta asuuhan meillä tutkitusti maailman onnellisin kansa. Ehkä tämä onkin meidän oma omituinen tapa osoittaa onnellisuutta. Suomalainenhan ei juhli julkisesti, ennen kuin Leijonat voittavat MM-kultaa. Sitten onkin syytä hypätä alasti Havis Amandan suihkulähteeseen. Pienempiä onnenhetkiä voikin sitten tuulettaa ihan vaan tykönään murjaisemalla paskat uimahallin altaaseen tai kairaamalla pikkutunneilla avantoja juuri aurattuun luistelurataan. Tekijältä saattaa päästä jopa pieni "jihuu", kun kaira lävistää jään ja pökäle pullahtaa vedenpinnalle.
En tiedä. Oudoksi on meno mennyt ja mielensä voi pahoittaa miljoonilla eri tavoilla. Ehkä paras lääke on heittää reppu selkään ja lähteä luontoon patikoimaan. Luonto on jotenkin järkevämpi paikka kuin nämä betonilähiöt. Ja toisin kuin sarjakakkaaja, karhu paskantaa metsään.
Hankimme viime keväänä uuden auton. Tai eihän se enää varsinaisesti uusi ole: Mazda 626 farmari, matkamittarissa 340.000 kilometriä. Auto pelaa ikäisekseen ihan hyvin. Tosin välillä on ollut myös vaikeuksia, kuten kerroin syksyllä postauksessa S*****na kone älä hyydy. Mutta kaiken kaikkiaan olemme olleet tyytyväisiä. Näillä palkoilla ei parempaa pysty.
Edellinen kyytimme, Ford Mondeo farmari, oli melkoinen murheenkryyni. Autossa ei loppupeleissä ollut mitään muuta hyvää kuin se, että erinäisistä vastoinkäymisistä sai hyvää materiaalia blogiin. Postasin tositarinat nimellä Mondeomiehen kuntovinkit ja Mondeomiehen talvivinkit. Viime keväänä katsastusmies löi kouraan kaksisivuisen korjausluettelon ja päätin hankkiutua romusta eroon.
Surullisenkuuluisa Ford Mondeo.
Laitoin myynti-ilmoituksen tori-fi -sivulle. Ilmoituksessa kerroin selkeästi, että Mondeo ei läpäissyt katsastusta, vikalista on kilometrin pituinen ja sen takia luovumme autosta nimelliseen viidenkymmenen euron hintaan. Jäin odottamaan kiinnostuneita yhteydenottoja, joita tuli tasan kaksi. Toinen ostajaehdokas kysyi viestissä, paljonko autolla on ajettu. Paljonko ajettu? Oikeasti! Mitä helvetin väliä, kun korjattavaa on enemmän kuin laki sallii ja hintalapussa seisoo 50 €!! Kysymys otti niin paljon pattiin, että jätin vastaamatta. Lopulta länsirannikolta saapui kaveri, joka lunasti auton itselleen ja ajoi sen Pohjanmaalle peltoautoksi. Mukavia eläkepäiviä Mondeolle.
Tuli tässä mieleen, että aikoinaan 90-luvulla minun oli haaveena omistaa Mazda 626. Tositarina! En ymmärrä autoista mitään, mutta silloin Mazda vaikutti jostain syystä niin siistiltä. No, nyt meillä on parkkipaikalla Mazda 626 vuosimallia 2000.
Mitä tästä tarinasta opimme? Älä koskaan lakkaa unelmoimasta, koska joskus haaveet voivat käydä toteen. Vaikka sitten kahdenkymmenen vuoden päästä. Halusit tai et.
On aika kuumottavaa nähdä uusi bändi uransa alkutaipaleella, ensimmäisen levyjulkaisun jälkeisellä keikkakiertueella. Olennainen ero aloitteleviin pumppuihin on se, että Flat Earthin jäsenet ovat jo pitkän linjan rokkareita. Vokalisti Anthony Pikkarainen vaikuttaa kulttibändi Polanskin keulahahmona, basisti Niclas Etelävuori on ex-Amorphis ja kitaristi Linde Lindström sekä rumpali Gas Lipstick Himin alkuperäisiä jäseniä. Ei siis mitään eilisen teeren poikia, mutta uuden edessä yhtä kaikki.
Kuuntelin debyyttialbumia None for One ennen keikkaa. Aloitusraita Subhuman kulkee Amorphisin jalanjäljillä. Blame flirttailee himimäisellä riffillään... Hetkinen. Eihän tätä näin voi kuunnella! Nettilööppi "Himin ja Amorphisin entisten jäsenten uudesta bändistä" oli palanut alitajuntaani ja vei ajatukset harhaan. Totta sekin, että jokaisella on menneisyys, mutta kyllä Flat Earth on oikeasti uusi bändi. Pääsin testaamaan heidän livekuntoaan Kuopion Henry's Pubissa paria päivää ennen jouluaattoa.
Kitaristi Linde Lindström
Keikan aloitti levyn avausraita Subhuman, joka kuulosti vielä jykevämmälle kuin levyllä. Lupaavaa! Harmi vain, että Henkkaan oli vaivautunut vain kourallinen maksanutta yleisöä. Liekö sitten tuleva joulu ja vielä kohtuullisen tuntematon bändi aiheuttaneet yleisökatoa. En antanut tämän haitata, vaan syvennyin illan keikkaan.
Setissä seurasivat Limelight ja Blame, kunnes debyyttilevyn nimibiisi sytytti Henkan liekkeihin. None for One lunasti yleisön odotukset ja marssi niin vastustamattomasti, ettei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin liittyä marssiin mukaan. Kertakaikkiaan upea veto! None for Onessa on klassikon aineksia ja veikkaan, että biisi pysyy settilistalla vielä pitkään, ellei jopa vakiinnuta asemansa keikkaillan pakollisena hittinä.
Ennen Given Timea rumpali Gas Lipstick kertoi, että tänä iltana kappale on omistettu Tarotin edesmenneelle kollegalle, rumpali Pecu Cinnarille. Erittäin tyylikäs ele, joka tietenkin upposi kuopiolaisyleisöön. Itse biisi on herkkä balladi, jonka tahdissa voi rauhoittua ja keinua hiljaa puoliso kainalossa. Tällaisiakin hetkiä tarvitaan rankan rockin sekaan.
Basisti Niclas Etelävuori
Seuraavina tulivat Noble Swine ja Freedoom. Ennen Bluntia Anthony teki synnintunnustuksen ja totesi, että hän on varastanut biisin Neil Youngilta. "Toivottavasti hän ei koskaan huomaa".
Meikäläiselle kaunismelodinen Blunt meni täydestä kuin väärä raha. Mitähän mestari itse tykkäisi? Neil tuskin tulee kuulemaan kappaletta, mutta näin someaikana kaikki on tietenkin mahdollista. Never say never.
Kultakurkku Anthony Pikkarainen
Keikan lopussa Flat Earth soitti hitin Cyanide. Koukuttava ralli, joka putosi Henkan harvalukuiseen yleisöön hyvin. Biisien välissä Anthony hauskuutti faneja ihmettelemällä ääneen: "Ei me odotettu, että teitä on näin paljon!" Illan päättänyt The Glow vei tunnelman vielä kultaiselle 70-luvulle, jolloin rock, rauha ja rakkaus kukoistivat. Kaunista ja mukavan nostalgista.
Flat Earthin muusikot ovat konkareita, ja varsinkin Himin kaksikko on tottunut soittamaan maailmalla loppuunmyydyille areenoille. Miltähän heistä tuntuu "aloittaa alusta": uusi bändi, uudet biisit, ensimmäinen kiertue ja puolityhjä Henry's Pub. Bändissä on pontentiaalia ja kun jututin keikan jälkeen laulaja Anthonya, hän osoittautui sympaattiseksi kaveriksi. Toivotan heille kaikkea hyvää tulevaisuudessa. Jos Flat Earth onnistuu breikkaamaan, voin kehua nähneeni bändin aivan heidän uran alkutaipaleella.
Rockbändit taitavat elää kovia aikoja. Rap hallitsee markkinoita ja vaikka suomalaiset ovat metallikansaa, nuorison kosiskelu rehellisellä rockilla voi olla vaikeaa. Nuoriso on kuitenkin musiikin suurkuluttajia ja massaa, joka tuo palkan muusikoiden kukkaroon. Mutta turha tuota on tällaisen keski-ikäisen, kaljuuntuvan rokkarin surkutella. Pitää vain kantaa oma kortensa kekoon ja käydä keikoilla aina, kun jotain mielenkiintoista ilmestyy kotikulmille. Kuten Flat Earth.
Vuoden antoisin reissu myös bloggausmielessä oli poikani pyöräilymatka Nuorgamista Helsinkiin. Postauksia tästä syntyi peräti 17 kappaletta. Sysmän reissusta kertova juttu sai yllättävää suosiota, kun Sysmän kunta linkitti jutun kunnan nettisivuille. Kävipä joku alkuasukas jopa kommentoimassa tarinaa. 3. Se tunne, kun blogitekstisi löytyy lähiöpubin seinältä
Kevään piristysruiske bloggausmielessä oli löytää oma postaus kehystettynä lähiöpubin seinältä. Harvinainen kunnianosoitus meikäläisen mittakaavassa, kiitos siitä.
Ehdotin pojalle, että kävellään juhannusaattona 44 kilometriä eli reilu maratoni. Ja poika suostui. Kaikkea hullua on tullut tehtyä, mutta tämä menee kyllä fyysisesti top kolmeen heittämällä. Sanotaanko näin että never again. 5. Krakova ja ensimmäinen matkapäivä: Vanha kaupunki
Kävimme vaimon kanssa Krakovassa. Hieno kaupunki, paljon nähtävää ja koettavaa. Reissun aikana tulee aina tutustuttua paikalliseen historiaan ja sitä Krakovassa riittää. Kaupungissa ovat pitäneet majaansa niin Puolan kuninkaat kuin Natsi-Saksan miehitysjoukot.
Näitä "Pyörällä" postauksia on kymmenen parhaan joukossa peräti viisi. Ei tosin mikään ihme, viime vuonna tuli postattua muuten vähemmän kuin koskaan ennen. Menomatkalla Nuorgamiin oli hauska kohtaaminen ja perillä odotti Lapin jylhät maisemat. Matka oli vasta alussa. 7. Pyörällä halki Suomen: huoltomiehen tarina (Prologi)
Tämä on pohjustusta koko reissulle: Mistä on kysymys, miksi lähdimme, mikä oli tavoite. Olin reissulla huoltomiehenä ja kerron tarinaa tietysti omasta näkövinkkelistä. Jutussa on myös linkki poikani blogiin, jossa hän kertoo tarinaa itse pyöräilijän silmin in english.
Päivä ulkomailla. Norja on upea maa. Siellä tulee käytyä vain aniharvoin. Tämä päiväreissu sai kyllä sellaisen kipinän kytemään, että joskus pitää tulla takaisin ja reissata vähän pidempään. Norjasta löytyy yllätyksiä.
