Tunnelmia homohäistä

Saimme reilu vuosi sitten kutsun ystäväpariskunnan häihin. Pääsimme edellisenä iltana järjestelemään ja koristelemaan juhlapaikkaa talkoohengessä sekä avustamaan kokkia vihanneksien kuorimisessa. Yhdessä tekeminen oli erittäin mukavaa ja seuraavan päivän hääjuhla ikimuistoisen mieleenpainuva. Mikäs sen kauniimpaa, kun kaksi ihmistä saa toisensa. Hääpari oli käynyt aikaisemmin rekisteröimässä suhteensa maistraatissa, koska kirkkoon heillä ei ollut asiaa. Kirkko kun ei vihkinyt naisparia.

Muistan miettineeni silloin ensimmäisen kerran, miksi homoparit eivät saa mennä virallisesti naimisiin? Juhlahumu, iloiset ilmeet ja hääparin onni oli niin konkreettista, että koko laki vain miehen ja naisen välisestä avioliitosta tuntui kivikautiselta. Keneltä olisi pois, jos nämä kaksi ihmistä sanoisivat papin edessä tahdon? Kenen elämää ja maailmankatsomusta tämä järisyttävä tapahtuma horjuttaisi? Ja ennen kaikkea: mitä se kenellekään kuuluisi.

Minulla on myös aikomus aikanaan viedä avovaimo vihille. Kosin häntä vuosi sitten ja sain onneksi myöntävän vastauksen. Nyt on kihlasormukset sormessa merkkinä sille, että tässä ollaan ja pysytään. Toisiamme varten. Jos joku tulisi sanomaan, että meidän ei ole mahdollista mennä naimisiin koska olemme esim. savolaisia, vetäisin herneen syvälle sieraimeen. Syy on yhtä absurdi kuin kieltää kaksi samaan sukupuolta olevaa virallistamasta suhdettaan. Eiköhän tuo ole jokaisen parin oma asia, miten parisuhteensa kanssa haluaa toimia.

Maailma muuttuu eskoseni. Kun olin vielä pieni poika, yksi pahimmista tavoista loukata toista oli nimitellä häntä homoksi. Eihän me poloiset oikeasti edes tiedetty, mitä koko sana tarkoitti. Mutta kun kuuli isojen poikien homottelevan ja näki kohteen reaktioin tuli tunne, että kyseessä on jotain todella rumaa ja ilkeää. Niinpä riitatilanteessa tuli itsekin lipsautettua homo-sanaa satuttamistarkoituksessa. Ajat olivat sellaiset ja suvaitsemattomuus johtui suoraan tietämättömyydestä. Homous oli vasta vähän aikaa sitten ollut rikos, kunnes homoseksuaaliset teot kriminalisoiva laki kumottiin vuonna 1971. Sosiaalihallitus poisti homoseksuaalisuuden tautiluokituksesta vuonna 1981.

Mitäpäs seuraavaksi? Aika näyttää. Paljon on epäkohtia, joihin pitäisi puuttua. Tämä meidän asuttama pallo pienenee koko ajan suhteessa kasvavaan väkilukuun ja suvaitsevaisuutta ja yhteishenkeä tarvitaan yhä enemmän ja enemmän. Ajatusta siitä, että en ole täällä yksin ja muillakin on oikeus ihmisarvoiseen elämään, aivan kuten itsellä. Toivotan sateenkaaripareille onnea äänestystuloksen johdosta. Ollaan taas yksi askel lähempänä tasa-arvoisempaa ja parempaa maailmaa.  

Keinovaloa kaamokseen

Eletään vuoden pimeintä aikaa ja koska lumi ei suostu meillä maahan asti (Lappia lukuun ottamatta), on kurjuus maksimoitu. Pitänee ostaa jokin keinovalo ja tökätä se jostain ruumiinaukosta sisään oloa helpottamaan. Korva lienee se suositeltavin enter.

Pimeys painaa mielen matalaksi, vetää hiljaiseksi ja johtaa synkkyyteen. Helpoin vaihtoehto olisi painua talviunille, kuten tunnelmoin tarinassa Olisinpa karhu. Mutta pientähän tämä vielä näillä leveyspiireillä on verrattuna Utsjokeen, jossa aurinko pilkahti eilen vartin verran ja painui piiloon tullakseen esiin taas 16. tammikuuta. Siis melkein kaksi kuukautta valot pois ja öitä! Otan osaa.

Hollywood on tehnyt aiheesta oman versionsa elokuvassa 30 päivää kaamosta. Leffassa alaskalainen kylä on täysin eristyksissä kuukauden mittaisen kaamoksen ajan ja vampyyrit käyttävät tilaisuuden hyväkseen. Yksikään lentokone ei pääse kylään tai sieltä pois pimeän takia. Mielestäni aika vellipersetouhua. Meillä ei pimeys matkailijoita estä, vaan Finnair köijää brittejä ja japanilaisia laillisesti ryöstettäväksi Rovaniemen joulumaahan sen minkä ehtii. Ja hyvä näin. Ei se joulupukkikaan voi lahjaksi muuttua ilman jenejä ja puntia.

30 päivää kaamosta -trailer. Voisiko näin käydä Utsjoella?

Pimeyden lisäksi maailmaa painaa jonkinlainen henkinen pimeys. Omituisia uhkia on noussut sekä kulkutautien että rajanaapurin muodossa. Herää kysymys, minkälainen vuoden 1939 talvisota olisi ollut näillä keleillä? Miten sinivalkoiset olisivat kestäneet hyökkäyksen ilman lunta? Niinhän se eräs kapiainen tuumasi varusmiesaikanani, kun nousimme rekan lavalle yli kolmenkymmenen asteen pakkasessa, että pakkanen ei ole meidän vihollinen vaan meidän liittolaisemme. Pitää varmaan paikkansa. Helpommin se hyökkäysvaunun diesel jäätyy kuin korsun kamina. Toivotaan, että jos joskus taas karhun kanssa painiin käymme, sään jumalat ovat meidän puolella.

Mutta ei kuitenkaan maalata Putineja seinille. Eiköhän tässäkin asiassa järki vie lopulta voiton. Enkä tarkoita nyt tämän tsaarin järkeä vaan hänen lähipiirinsä. Kun naapurin talous sakkaa eli oligarkilta viedään karkki kädestä, saattaa yksi jos toinen kyseenalaistaa sen, mikä järki on sotia Euroopassa 2000-luvulla. Sota on meidän mantereella vaan niin nähty ja so last season, että koko homman organisointi on aika noloa ja leimiä.

Laitan tähän vielä vähän keinovaloa kaamokseen eli kuvia auringonpaisteesta, olkaa hyvä.

Lukemalla hulluksi

Pidän lukemisesta. Kirjoja tulee luettua aika vähän, virtuaalilehtiä sitäkin enemmän. Savon Sanomat paperiversiona on pakollinen, välttämätön ja piintynyt aamuinen tapa. Ilman sitä ei päivä lähde käyntiin. Luen äärettömän hitaasti ja harkitusti, en koskaan vauhdilla tai nopeasti. Vähän kuin makustellen sanoja ja pureskellen lauseita. Tähän on vissi syy. En halua mennä lukemisesta sekaisin.

Kun olin lapsi, meillä oli kotikylällä mies, joka ajeli pyörällä pitkin raittia ja puheli itsekseen. Eräs toinen mies kulki kesät ilman paitaa ja huuteli ohikulkijoille Heil Hitler oikea käsi ojossa. Yhteistä heissä oli vanhan viinan tuoksu ja kylällä liikkuva legenda, että molemmat olivat olleet nuorempina fiksuja ja hyviä oppilaita. Tarina kertoi, että kun opinnot muuttuivat rankemmiksi ja lukemista tuli lisää, he sekosivat päästään. Tulivat lukemalla hulluiksi, eivätkä koskaan enää palanneet entiselleen. Todella surullista.

Siksipä olen ollut lapsesta saakka erittäin varovainen, mitä luen. Ja miten luen. Jos innostun lukemastani liikaa, minun pitää toppuutella itseäni, etten vain mene sekaisin. Kun aamun Mullikka Plaadetissa (= Savon Sanomat savoksi) kerrotaan Kalpan (= kuopiolainen jääkiekkoseura) edellisen illan voitosta (= harvinainen tapahtuma), laitan lehden nopeasti syrjään. Otan uuden kupin kahvia, pakkaan repun työpäivää varten ja palaan vasta sitten lehden ääreen. Tällä varotoimenpiteellä rauhoitan itseni ja pysyn täysjärkisten kirjoissa. Menetelmä on toiminut hyvin. Saa kopioida jos tuntuu, että romaani tai tenttikirja on pehmittämässä pääsi.

Pitäisikö asialla tehdä jotain? Entäpä, jos tämä kirjaimellisesti valtava kirjoitusten tulva sekoittaa nuorten päät ja uusi sukupolvi lukee itsensä hulluksi? Mitä sitten, kun heidän loppuelämä on lopullisesti pilalla? Jos lukeminen on niin vaarallista juuri kriittisessä teini-iässä eikö olisi parasta, että alaikäisiä ei opetettaisi lukemaan ollenkaan? Koulujen opetus toimisi puhtaasti kansantaru ja runonlausunta pohjalta, ilman oppikirjoja. Kaikenlainen kirjallinen materiaali olisi kiellettyä alle 18-vuotiailta ja lukemaan opetettaisiin vasta yliopistossa. Kirjat laitettaisiin piiloon kaikkialla. Kirjastoihin hankittaisiin samanlaiset metallikaapit kuin savukkeille ruokakaupoissa. Lainaajan tulisi ensin todistaa täysi-ikäisyytensä ja sitten tietää, mitä on lainaamassa tyyliin: Haluaisin kirjan numero 1007. Tv pitäisi myös kontrolloida. Kaikki tekstitetyt ohjelmat alkaisivat vasta klo 00.00 jälkeen.

Olen siis ehdottomasti tiukennettujen lukulakien kannalla. Siitä huolimatta tiedän, että nuoret ovat nuoria. Kaikki, mikä on kiellettyä, on myös kiinnostavaa. On helppo arvata, että lukuinnostus saattaa levitä yläasteikäisten joukossa tai viimeistään lukio- ja ammattikoulussa. Vanhempien ei kuitenkaan kannata mennä paniikkiin tai tehdä ylilyöntejä, jos nuori jää kiinni lukemisesta. Yksi Harry Potter tai Ilkka Remes ei vielä tee lapsestamme riskiryhmään kuuluvaa, tulevaa syrjäytyjää. Jos poikasi pöytälaatikosta löytyy Dostojevskia tai tyttäresi repussa on Anne Frankin Päiväkirja, on aihetta huoleen. Varhainen puuttuminen kaunokirjallisuuteen hurahtaneen nuoren elämään ja keskustelu ammatti-ihmisten kanssa voi vielä pelastaa pienen lukutoukan järjenmenetykseltä. Täytyy muistaa, että moni meistä vanhemmistakin kokeili nuorena erilaista kirjallisuutta. Ja usein nämä kokeilut jäivät yhteen kertaan. Uteliaisuus on nuoren ihmisen luonto.

Voi olla, että kiristynyt lainsäädäntömme johtaisi kirjaralliin ulkomailta. On toivottavaa, että naapurimaat seuraavat meidän esimerkkiä, etteivät kirjatrokarit lähde Viroon hakemaan kiellettyä lukemista. Tällaiset amatöörikäännökset voisivat olla erityisen haitallisia, koska niitä ei olisi tarkastettu juuri käännöskirjallisuutta varten perustetussa sensuu… tarkastamossa, joka nojaisi Valtion Kirjallisuus Neuvoston Asetukseen (VaKiNA).

Välillä puseroon hiipii pelko, olenko itse aiheuttanut jonkun pahaa-aavistamattoman lukijan sekoamisen? Entäpä, jos joku tätäkin potaskaa tavatessaan menettää järkensä ja elämä suistuu raiteiltaan? Pahaa-aavistamaton lukija heittäytyy pois elämän oravanpyörästä polkupyörän satulaan ja lähtee kaupungille hullu virne suupielessä. Tai heittää paidan pois ja asettuu torin laidalle tervehtimään ohikulkijoita vanhaan arjalaiseen tyyliin. Voihan olla, että joku vanha rouva näkee tämän ihmisraunion ja menettää kohtaamisen takia yöunensa. Aiheuttamani vahinko eskaloituu ja syyttömät saavat kärsiä.  

Ja kun tämä poloinen lukuhullu viimein naapureiden toimesta ilmiannetaan, köytetään lepositeisiin ja viedään hoitoon, alkaa syiden tutkinta. Kotietsinnöissä hänen tietokoneen kovalevyltä löytyy www.worldisaweiredplacetolive.com ja epäilykset heräävät. Kun samanlaisia tapauksia tulee useita, poliisi pääsee jäljilleni ja virittää ansan. Komisario tekeytyy innokkaaksi faniksi, pyytää minua kirjastoon keskustelemaan bloggaamisesta ja kun ilmestyn paikalle, karhuryhmän miehet piirittävät minut ja paiskaavat kirjaston kivilattialle. Siinä on bloggaajan turha vakuuttaa syyttömyyttään, kun todistusaineisto häntä vastaan on musertava. Minut tuomitaan yhteiskunnan vihollisena numero yksi ja minusta tehdään varoittava esimerkki. Lopulta istun jalkapuussa marketin oven suussa ja ohikulkijat sättivät ja sylkevät silmille. Kaulassani roikkuu kyltti jossa lukee:

Varokaa tätä miestä. Hänen plokinsa on vienyt järjen hyviltä ihmisiltä ja muutamilta opiskelijoilta. Lukeminen on vaarallista ja voi aihettaa järjen mentystä pahimmillaan joskus. Usko kerralla. Kirjaimet tekee ehkä syöpää. Voi olla.

Lääkintöhallitus kehoittaa välttämään mm. näitä kirjoja. Lopeta lukeminen ajoissa tai käänny lääkärin puoleen.

1970-luvulla jääkiekkokaukalon laidalla koettua

Jääkiekko oli varsin erilainen laji neljäkymmentä vuotta sitten. Asuimme Suonenjoella ja pelit pelattiin ulkojäällä, kuten siihen aikaan oli tapana. Jäähalleja oli koko maassa 21 kappaletta, kun niitä on nykyään 240. Antaa vähän perspektiiviä olosuhteisiin.

Kävimme isän kanssa usein talvisin katsomassa SuKiKan (Suonenjoen Kiekko-Karhujen) pelejä. Olin ala-asteikäinen ja muistan, että matsit naapurikunta Rautalammen RautUa vastaan olivat jonkin sortin talviklassikoita. Peli pelattiin säiden armoilla ja usein sekä sää että yleisö oli armoton.

Ulkojääpelissä oli oma eksotiikkansa. Jos lunta satoi runsaasti, pidettiin erien välillä ja jopa erien aikana lumenkolaustauko. Jään pinnalle satanut kevyt lumi teki makean efektin, kun kiekko laukaistiin jäätä pitkin. Kiekkoa itsessään ei näkynyt vaan ainoastaan sen vana, joka nostatti lumen ilmaan. Kuin sukellusveneen aiheuttamat aallot valtameren pinnalla. Lumisade ei ollut pahin este, vaan välillä pakkanen ja viima yltyivät kireäksi. Varsinaista pakkasrajaa pelaamiselle ei ollut. Vaihtopenkit olivat myös lumisateen ja pakkasen armoilla. Pelaajilla oli pipot kypärän alla ja kaulahuivit kaulassa ja vaihtopenkillä istuvat kaverit yrittivät pitää itseään lämpimänä parhaansa mukaan. Tämä taisi olla kohtuullisen helppoa, koska aina ei pelaajia riittänyt edes kolmeen ketjuun. Huilitauot olivat todella lyhyitä. Eipähän ehtinyt jäätyä hiki puseroon.

Pelin seuraaminen oli jännittävää jo siitä syystä, että varsinaisia katsomoja ei ollut, vaan katsojat seisoivat kiinni kaukalon reunassa ja läheltä piti –tilanteita tuli joka matsissa. Isä neuvoi, että jos kiekko tulee kohti tai pelaajat taklaavat laitaa vasten, minun piti sukeltaa laidan taakse suojaan. Hyvin pysyi katse pelissä! Kun vaara sitten osui kohdalle, kyykistyin suojaan ja kuuntelin, miten kaukalon puulaita paukkui ja natisi iskun ja taklauksen voimasta. Kumma kyllä en muista, että koskaan olisi sattunut mitään vakavampaa, vaikka kiekko lensi herkästi laidan yli suojattomaan ihmisjoukkoon. Ehkä pelaajat varoivat kohottamasta laidan yli, en tiedä. Nykyaikana paikalle rientäisi poliisi ja keskeyttäisi turvallisuussyistä koko pelin.

Maalien takana oli maalituomarit jotka näyttivät, tuliko häkki vai ei. Tämä tehtiin silloisella teknologialla niin, että taskulamppuun laitettiin maalin merkiksi vihreä kalvo ja muuten punainen kalvo. Kun kotijoukkueen maalipaikan jälkeen syttyi vihreä valo, yleisö hurrasi villisti ja punaisen valon syttyessä osansa haukuista sai myös ”puusilmäinen maalituomari”. Jos kotijoukkue oli viimeisessä erässä maalin häviöllä, erästä tuli huippupitkä. Aina, kun tuomarin silmä vältti, ajanottaja pysäytti kellon usean sekunnin ajaksi, vaikka peli oli menossa. Kun vierasjoukkue protestoi huutamalla: ”Tuomari aika, aika!!”, ajanottaja laittoi kellon päälle ennen kuin tuomari huomasi vilpin. Tuomarit tekivät työtään harrastepohjalta eikä heillä ollut pelaajataustaa. Erotuomarikoulutusta ei tällä tasolla tarvittu.

Jos pelaajille ei ehtinyt tulla kylmä niin katsojia palelsi sitäkin enemmän. Karvahattu päässä, kintaat kädessä, talvihaalarit ja huopatossut eivät lämmittäneet jos seisoi paikallaan. Välillä piti juosta kaukaloa ympäri ja hyppiä paikallaan. Miehillä oli taskumatti, josta he ottivat siivuja lämpimikseen. Viimeiseen erään tultaessa lämmike teki tehtävänsä ja katsojien huutelu joukkueille koveni. Jos oma joukkue oli häviöllä, haukuttiin pelaajat kovasanaisesti. Jos taas oltiin johdossa, vierasjoukkuetta pilkattiin surutta. Elävästi jäi mieleen, miten eräässä pelissä isä ja hänen kaverinsa Pena huutelivat ja psyykkasivat Kuopiosta tullutta vierasjoukkuetta vaihtoaition vieressä. Aikansa pottuilua kuunneltuaan yksi vierasjoukkueen pelaajista nousi vaihtoaitiossa seisomaan, katsoi isääni tuimasti ja murahti: Voe teitä mualaisia!!

Lähteenä tarinalle toimi oma muisti ja SuKiKan loistava Suonenjoen Kiekko-Karhujen Historiaa –nettisivu.

Kuvia 70-luvun kiekkomatseista ei ole. Suonenjoen rautatieasema ei ole muuttunut noista ajoista juurikaan, joten toimikoon nämä kuvat nostalgiaotoksina.

Uhanalaiset lajit (kuten talkootyöntekijä) ja niiden suojeleminen

Ruotsalaiset vievät meiltä kaiken. Merita pankki yhdistyi aikanaan ruotsalaiseen Nordbankeniin ja on nyt Tukholmassa pääkonttoriaan pitävä Nordea. 2012 Ruotsi katkaisi Suomen kahden MM-mestaruusvoittoputken ja vei salibandyn maailmanmestaruuden nimiinsä. Vuosi sitten ne kaappasivat Nalle Wahlroosin vastentahtoisesti lahden taakse maksamaan pienempää veroa Svea mammalle. Nokian matkapuhelinpuolen taru päättyi, kun taas ruotsalainen Ikano (Anagrammi Nokiasta) porskuttelee menemään. Ketä muita tämä ottaa päähän? Eikö ketään? Edes vähän pattiin? Ei vai? No ei siitä sitten enempää. Turhaan täällä yksin paasaan kynä vaahdossa. Vaihdetaan aihetta.

Saimaannorppa miettii: To be, or not to be?

Maailma on täynnä uhanalaisia lajeja. Meillä on oma saimaannorppamme. Salametsästäjät ovat tappaneet Afrikassa ennätysmäärän sarvikuonoja, siperiantiikerikanta on henkitoreissaan ja muutama muu laji kuolee sukupuuttoon tätäkin juttua lukiessasi. On tullut myös hyviä uutisia uudestaan löydetyistä, jo sukupuuttoon kuolleiksi tuomituista lajeista. Viimeisin iso uutinen oli ns. inkarotan löytyminen Andeilta. Lajin luultiin hävinneen maapallolta jo neljäsataa vuotta sitten

Ei me Suomessa ole jääty yhtään sen huonommaksi. Lapista on löydetty 11 uutta tanhukärpäslajia, joista peräti neljä on tieteelle ennen tuntematonta. In Your face maailma! Kyllä meilläkin osataan. Lisäksi täällä tehtiin huikea löytö kahdesta lajista, joiden oletettiin tuhoutuneen sukupuuttoon viime vuosisadalla.

Vielä 1990-luvulla yrityksissä oli runsaasti joviaalejapomoja. Joviaalipomo oli lajimuunnos aikaisemmin tunnetusta patruunasta. Se oli kehittynyt luultavasti patruunan ja sihteerin risteytyksestä. Joviaalipomo oli hyvin suosittu työntekijöiden keskuudessa ja nousukaudella yritykset eivät kiinnittäneet lajiin suuremmin huomiota. Kun ajat ennen vuosituhannen vaihdetta tiukkenivat, joviaalejapomoja alettiin metsästää armottomasti yt-aseilla. Tämä johti siihen, että joviaalipomo hävisi yrityksistä 2000-luvulle tultaessa ja sitä pidettiin yleisesti sukupuuttoon kuolleena lajina. Kunnes tänä kesänä joukko tutkivia konsultteja löysi joviaalinpomon Kerimäen kierrätyskeskuksesta. Tämä yksilö, nimeltä Aulis, piti pesää lähellä työpaikkaansa ja johti alaisiaan leppoisalla ja kannustavalla otteella. Hänen olemassaolostaan tiesivät vain firman työntekijät ja he suojelivat salaisuutta visusti, ettei Aulis joutuisi saneerauksen kohteeksi. Asia paljastui siis vasta nyt ja oli tiedemaailmassa huikea sensaatio. 

Ensimmäinen valokuva talkootyöntekijä-yhdyskunnasta

Toisen jo tuhoon tuomitun lajin populaatio löytyi Suolahdelta. Nimittäin talkootyöntekijä. Talkootyöntekijät olivat yleisiä 1900-luvulla. Arkeologit ovat kaivaneet esiin useita maatilan isäntien hautoja, joista on löytynyt myös talkootyöntekijän luita. Tämä herätti tutkijoissa ihmetystä. Miksi ihmeessä suurtilallinen halusi tulla haudatuksi talkootyöntekijän kanssa? Arvoitus ratkesi tämän vuoden elokuussa, kun veroviraston tutkimusryhmä tapasi elävän talkootyöntekijän Suolahden raitilla. Talkootyöntekijä osoittautui ulkoiselta olemukseltaan varsin tavalliseksi, mutta luonteeltaan hän on sosiaalinen, ystävällinen ja pyyteettömän avulias. Röntgentutkimuksissa selvisi, että talkootyöntekijän sydän on puhdasta kultaa. Eipä ihme, että maatalon isäntä halusi hautaansa mukaan oman suosikki talkootyöntekijän matkalle rajan taa.

Kun lajien löytyminen tuli julki, alkoi valtava julkisuusmylläkkä. Joviaalipomo jäi sairaslomalle, koska menetti hermonsa jatkuvien haastattelupyyntöjen ristitulessa. Suolahden talkooyhdistys on jouduttu eristämään ja poliisit valvovat, ettei paikalle pääse luvattomia henkilöitä. Tutkijat pelkäävät, että kantaväestö saattaa risteytyä talkootyöntekijöiden kanssa ja näin kanta menettäisi puhtaat geeninsä ja taantuisi. Tilanne oli niin vakava, että hallitus joutui pitämään täysistunnon aiheesta.

Ratkaisuksi päätettiin molempien lajien rauhoittaminen. Suolahdesta on tarkoitus muodostaan suojelualue talkootyöntekijöille, jotta ne voivat elää ja toimia luonnonvaraisena omassa elinympäristössään kuten tähänkin saakka. Joviaalipomo oli vaikeampi tapaus. Hän on tietääksemme ainoa lajiaan, joten lajin säilymiselle ei ole edellytyksiä. Joviaalillepomolle on kuitenkin tarkoitus järjestää tarkoituksenmukaiset puitteet loppuelämän ajaksi.

Niinpä hallitus luonnonsuojeluliiton avustuksella päätti sijoittaa viimeisen joviaalinpomon Suolahden luonnonsuojelualueelle. Päätös osoittautui napakympiksi. Talkootyöntekijät ovat ottaneet joviaalinpomon riemuiten vastaan ja hän on päässyt jo suunnittelemaan ja johtamaan useita uusia talkookohteita. Näin molemmat lajit hyötyvät toisistaan ja elävät symbioosissa  heille varatulla alueella. Kun joviaalipomo aikanaan menehtyy, ruumis tullaan täyttämään ja asettamaan näytteille Kuopion luonnontieteelliseen museoon.

Joviaalinpomon täytetty ruumis sijoitetaan aikanaan Häkä-mammutin näyttelyhuoneeseen

Vastahakoiset seksilelut

Helsingin Sanomat julkaisi tänään hämmentävän uutisen: Merikarhut ovat alkaneet käyttää pingviinejä seksileluina Etelämantereella. Kun luin jutun tarkemmin huomasin, ettei uutinen ollutkaan niin järkyttävä kuin ennalta oletin. Kyse ei ole himokkaiden merenkulkijoiden eläimiin sekaantumisesta, vaan merikarhut ovat arktisella alueella asuvia hylkeitä. Yhtä kaikki, tarina oli uskomaton:

 ” Napa-alueen tutkijat ovat havainneet useita tapauksia, joissa merikarhut ovat ottaneet kiinni kuningaspingviinejä ja sen jälkeen yrittäneet paritella niiden kanssa. Tutkijat uskovat, että joissain tapauksissa hylje todella on tunkeutunut linnun sisään. Kolmessa tapauksessa merikarhu päästi linnun menemään. Yhdessä tapauksessa se tappoi linnun ja söi sen. Tutkijat ovat tapauksista ymmällään. 

Lajien välinen parittelu on eläinkunnassa harvinaista, ja eläinluokkien – kuten lintujen ja nisäkkäiden – parittelusta ei ole muita tunnettuja esimerkkejä. Tutkijoilla ei ole antaa varmoja selityksiä, mutta he arvioivat, että nuoret urokset saattavat käyttää pingviinejä parittelun harjoitteluun. Merikarhuyhdyskunnassa naaraiden kanssa parittelu on varattu suurimmille uroksille, jotka pystyvät puolustamaan omaa haaremiaan. Ehkä tässä on kyse seksuaalisen turhauman purkautumisesta, joka johtuu lisääntymiskauden hormonihyöyistä. On erittäin epätodennäköistä, että kyseessä olisi virhe lajintunnistuksessa – siis että uros luulisi pingviiniä hyljenaaraaksi”.

Ihmeellinen luonto! Kuvitellaanpa, että tämä trendi yleistyisi. Savannin leijonaurokset juoksisivat kiinni antilooppeja mutta sen sijaan, että pistelisivät niitä poskeensa, leijonat duunaisivat niitä poskeen. Kurret kuksisivat kuukkeleita, naalit naisivat naakkoja ja paviaanit panisivat papukaijoja.

Entäpä ihminen? Maatalon isäntä kävisi iltaisin hanhitarhassa raskaan työpäivän ratoksi. Kun kana munii hädissään nahkamunan, niin hanhiparka saisi hädissään sisäänsä nahkamunan. Liekö näin joskus tapahtunutkin, en tiedä. Ihmiselle tuntuu kaikki olevan mahdollista. Ja olisihan se aika kamalaa, jos hirvimetsällä passimiehen pitäisi varoa selustaansa, ettei kiimainen uroshirvi pääse yllättämään takaapäin. Tai karhujahdissa erämies joutuisi antautumaan nallen kanssa lihan iloille. Tosin näin on kerran käynytkin. Ihan totta. Tämän tarinan kertoi hyvä ystäväni Ensio, joka on kova metsämies.

Tapasin Ension tässä syksyllä ja kävimme hänen kesämökillä nostamassa laiturin järvestä. Siihen urakkaan kului viisi minuuttia ja kaksi koria kaljaa. Löylyjen jälkeen saunan terassilla ihmettelin ääneen, miten Ensio on niin vaisu. Hän istui pyyhe lantiolla, höyryävänä ja apeana. Viimein, silmät kosteina, hän kertoi joutuneensa sellaiseen tilanteeseen, mihin yhdenkään miehen ei pitäisi joutua. Karhu oli ahdistellut häntä.

Ensio kertoi olleensa lakkasuon reunalla hirvikivääri olalla, kun aavan toiseen reunaan oli ilmestynyt karhu. Ensio veti heti maihin ja jäi väijymään otsoa turvekummun taakse. Karhu löntysteli suolle ja alkoi syödä marjoja. Silloin Ensio päätti toimia. Hän tähtäsi pitkään ja hartaasti, painoi liipaisinta ja laukaisi. Kolmensadan metrin päässä nalle hävisi turvemättään taakse. Siisti osuma. Ensio nosti hirvikiväärin tyytyväisenä olalle ja lähti lampsimaan rahkasuon poikki kohti tappopaikkaa.

Kun Ensio pääsi viimein turvemättään kohdalle, ei karhua näkynytkään missään. Se oli kadonnut! Tätä hetken ihmeteltyään Ensio tunsi olallaan raskaan käpälän ja niskassaan lämpimän hengityksen. Karhu siinä seisoi ja sanoi selvällä suomenkielellä: Nyt sinä kuolet.

Tässä vaiheessa kertomusta ihmettelin ääneen, miten karhu voi puhua suomea. Ensio ei antanut tämän häiritä vaan jatkoi tarinaa. Hän oli niin hädissään, että pudottautui polvilleen maahan ja alkoi rukoilla:
- Voi hyvä karhu. Ole niin kiltti ja säästä henkeni. Minä en halua kuolla! Teen mitä tahansa, jos jätät minut eloon.
- Mitä tahansa? oli karhu kysynyt epäluuloisena.
- Ihan mitä vaan! Vannon sen!

Karhulla oli ehdotus. Tämä kertoi sydäntä särkevästi, kuinka yksinäistä erämaassa oli. Se oli ainoa lajiaan monen sadan kilometrin säteellä. Naaraskarhun lämmöstä peto oli saanut nauttia viimeksi viisi vuotta sitten, ja tämä aiheutti tietenkin turhautumista.
- Jos suostut kanssani lemmenleikkeihin kuusenoksien alla, päästän sinut lopulta vapaaksi.
- Mitä hemmettiä, huudahdin hämmästyksestä. – Mitä sinä teit?
- Mitäpä luulet? Ei minulla ollut mitään mahdollisuuksia. Otso vei minut metsään ja teki temput. Kahdesti. Vasta illalla pääsin takaisin kotiin, nöyryytettynä ja näännyksissä. Kun parin päivän jälkeen sain koottua itseni, sisälläni kiehui raivo. Halusin kostaa kaiken, mitä karhu oli minulle tehnyt. Tahdoin tappaa sen!

Niinpä Ensio oli palannut saman suon reunaan tarkalleen viikko siitä, kun metsänkuningas oli vienyt hänen neitsyytensä. Hän asettui samalle paikalle ja täsmälleen samaan aikaan kuin viikko sitten karhu ilmestyi suon toiselle reunalle. Kaverini kiikaroi käsi täristen petoa ja päästi sen tällä kertaa himpun verran lähemmäksi. Kun maali on varma, hän ampui ja saalis kaatui suolle. Kosto oli täydellinen!

Ensio oli harpponut malttamattomin askelin kaatopaikalle mutta perille päästyään tunsi kylmät väreet selkäpiissään: Karhua ei ollut missään! Samalla, kuin deja vu, hän tunsi suuren, raskaan tassun olkapäällään ja kuuli takaa matalan, hunajaisen äänen:
- Minä tiesin, että sinä pidit siitä.

Raskaita ajatuksia kuolemasta

Olen ollut perimmäisten asioiden äärellä. Kuolema ja sen läheisyys mietityttää. Olen jopa miettinyt, etten kirjoittaisi siitä mitään. Kuolema taitaa olla kulttuurimme viimeinen tabu. Aihe on kuitenkin tullut niin konkreettiseksi, että ajattelin purkaa hieman tuntoja.

Isoäitini kuoli viikonloppuna. Hän oli jo iäkäs ja kuolema oli luonnollinen. Pari tuttavaani sairastaa tautia, joka on käytännössä pitkitetty kuolemantuomio. Kaikki tämä sai taas pinnalle muiston hyvästä ystävästäni ja siitä, kuinka hän avioeron jälkeen riisti henkensä kaksikymmentä vuotta sitten. Tapoja lähetä on monia ja lopulta se lähtö tulee itsellekin, vääjäämättä. Toivottavasti sitä ennen ehtii elää hyvän elämän.

Isoäidin poismeno oli surullista mutta samalla kertaa lohdullista. Kun takana on pitkä ja rikas elämä, kuolema on luonnollinen päätepiste. Lähtösatama rauhallisempaan paikkaan, missä ei tarvitse enää kärsiä kivuista. Tuollaista kuolemaa ei pelkää, vaan toivoo sitten aikanaan omallekin kohdalle. Saisi jättää kaiken tietäen, että on tehnyt parhaansa ja lähimmäiset jäävät vaalimaan muistoa. On lopulta vain nimi kivessä, hautakynttilän loisteessa.

Tuttavani taas saavat kokea kuoleman raakuuden. Kun sairaus iskee työikäiseen ihmiseen, menee kaikki romukoppaan. Suunnitelmat tulevaisuutta ja eläkeikää ajatellen voi saman tien unohtaa. Kuoleman takia jää kokematta lasten ja lastenlapsien elämä, perhejuhlat, vanheneminen puolison kanssa ja ne leppoisat päivät sitten joskus. Ne, joita varten on koko ikänsä tehnyt töitä ja säästänyt. Kuolema riistää kaiken eikä sairaus selittele. Näin vierestä katsottuna kaikki on käsittämättömän raskasta eikä voi edes kuvitella, miltä kuolemaa odottavasta itsestä tuntuu. Mitä mielessä liikkuu kun elinpäivät on luetut?

Itsemurha on varmasti poismenneelle helpotus mutta meille muille valtava järkytys. Kun kuulin työkaverini ratkaisusta parikymmentä vuotta sitten, en meinannut uskoa sitä. Olimme vasta paria viikkoa aikaisemmin sopineet, että pidämme poikien illan. Saunotaan, otetaan muutama olut ja puhutaan suut puhtaaksi. Kaveri otti avioeron erittäin raskaasti, ei kestänyt ja päätti sitten päivänsä. Olisin toivonut, että olisimme ehtineet keskustella ensin. Ehkä saunaillassa hän olisi voinut purkaa tuntojaan ja saanut hetken helpotusta. Ehkä hän olisi jaksanut vielä nousta seuraavana aamuna ja ajatella, että ei tämä maailmanloppu ollutkaan. Näitä ajatuksia tuli pyöriteltyä aikanaan paljon mutta ei enää. Tapahtunut mikä tapahtunut, eikä mikään tuo ystävää takaisin. Pitää vain pitää silmät ja korvat auki ja olla valmiina, jos huomaa samanlaisia signaaleja. Ehtisi keskustelemaan ja vakuuttamaan apua tarvitsevalle, että aina on syytä elää. Huomenna on helpompaa kuin tänään ja tulevaisuudessa voi olla jotain hyvää, mistä ei tiedä vielä mitään. Meillähän ei ole kuin tämä yksi elämä. Ei tuhlata sitä.

Laitan lopuksi vielä runon, joka syntyi tuskasta parikymmentä vuotta sitten. Ei otsikkoa, koska se on ystäväni nimi.

Ne sanoi, että lähdit lentoon

En sitä heti oikein tajunnut

Minne sinä olet lentänyt?

Enkö enää näkisi sinua?

Tätäkö yritit minulle kertoa

kun sanoit: Se on helvetin vaikeaa

Ne sanoi, että lähdit lentoon

Miksi et odottanut minua?

Kerroit puhelimessa, kuinka raskasta

kaikki on, ja turhalta

tuntui nousta ylös aamulla

Niin helvetin turhalta

Ne sanoi, että lähdit lentoon

Minut jätit miettimään

Jos olisin tehnyt jotain toisin

voisiko kaikki olla toisin?

Sitä vaikeaa on edes ajatella

niin helvetin vaikeaa

Ne sanoi, että lähdit lentoon

Mitäpä siitä sitten enää

Jätit kaikki murheet taaksesi

kun parvekkeelta hyppäsit

Tuntuiko se helpommalta?

Voisitpa sen kertoa

Ne sanoi, että lähdit lentoon

toivottavasti kaikki on hyvin nyt

toivottavasti et eksynyt

Minä muistan sinua iltaisin

kun kaikki muu hiljenee

ja sade valuu ikkunaan

Outoa ruokaa, parempaa musiikkia

Reilu kuukausi jouluun. Missä lumi, missä ikkunoiden alla kurkkivat tontut, missä joulufiilis? Markettien joulumusa ei vielä oikein sytytä. Lahjoja pitäisi ostaa ja joulusiivous väijyy nurkan takana. Helvetinmoista stressiä yhden juhlapyhän takia. Asennevamma takaraivossa.

Hyvä ruoka, parempi mieli. Tätä mottoa noudattaen mietimme eilen, missä käydään lomapäivänä lounaalla. Kuopio on nykyään pullollaan vaihtoehtoja: On nepalilaista, intialaista, thaimaalaista, kiinalaista, espanjalaista, italialaista, kreikkalaista, meksikolaista ja amerikkalaista ravintolaa. Päädyimme Ravintola Haraldiin, jossa on viikinkiteema. Listalla oli liha- ja kalavaihtoehto. Aurajuustolohi kuulosti hyvälle ja hinta oli lounariystävällinen 9,70 €. Paha virhe. Metsäsienikeitto oli herkullista mutta itse pääruoka hieman epämääräinen. Annoksessa oli selkeästi käytetty liikaa maailman yleisintä maustetta, Ouvoa. Kastike maistui niin ouvolta. Mutta en moiti ravintolaa tässä tämän enempää koska tiedän, että Haraldista saa myös hyvää ruokaa. Lohi ei vain tällä kertaa uponnut eikä uinut makuhermoihin

ouvon makunen aurajuustolohi

Illalla oli kulttuurin vuoro. Asumme vuokralla ja tänä vuonna VVO muisti asukkaitaan ilmaisella joulukonsertilla. Musiikkikeskuksessa esiintyi Saara Aalto. Artisti oli meille tuttu Voice of Finlandista muutaman vuoden takaa. Taisi päästä Michael Monroen tiimissä aina finaaliin asti.  Tämän rokkarin odotukset ylittyivät kirkkaasti. Aalto veti tunnin mittaisen keikan pianistin säestyksellä ja perusjoululaulujen sekaan oli ripoteltu myös ei –joululauluja kuten Somewhere over the Rainbow ja Kate Bushin Wuthering Heights. Tuo Kate Bush –veto oli kyllä illan kohokohta. Saaralla on uskomattoman upea ääniala ja tulkinta nosti ihon kananlihalle. Versio ei hävinnyt yhtään alkuperäiselle, päinvastoin. Youtubesta löytyi biisi:

Tämä oli myös upea:

Jopa Varpunen jouluaamuna kuulosti hyvälle Saaran laulamana. Se on meikäläisen sanomana aika paljon. Jouduin nimittäin ala-asteen viidennellä luokalla laulamaan tuon veisun koulun joulujuhlassa. Kärsin tuohon aikaan tolkuttoman kovasta esiintymispelosta ja sitä lievensi vain hitusen se, ettei minun tarvinnut laulaa yksin. Esiintyminen joulujuhlassa oli niin vastenmielinen kokemus, että inhosin kyseistä laulua pitkälle aikuisikään asti. En inhoa enää. Keikan aikana heräsi joulufiilis, eli esitys täytti tarkoituksensa. Nyt ei muuta, kun joulupukkia odottamaan.

Saara Aalto

Asiasta vielä miljoonanteen eli Facebookiin. Tässä kuussa tulee meikäläiselle täyteen seitsemän vuotta naamakirjassa. Seitsemän vuotta somessa on pitkä aika. Miltähän tuntuisi, jos irrottautuisi facesta joksikin aikaa? Mistäs sitten saisi tietää, mitä kaverit ovat syöneet tai milloin siivonneet? Kuka on eronnut ja kuka karannut. Minulla on ratkaisu tähän pulmaan.

Voisin alkaa kerrostalokyttääjäksi. Hankin tarvittavia apuvempaimia kuten kiikarit, naamiointivälineet jne. Iltaisin lähtisin kiertelemään lähiöitä ja kurkkisin kavereiden ja tuttujen ikkunoiden alla. Kirjoittaisin ylös mitä kukin puuhaa ja jos näkisin jotain hauskaa, koputtaisin ruutuun ja näyttäisin kavereille peukkua. Pitääkin tästä lähteä käymään kaupassa. Ensimmäisenä hankin kartan ja merkkaan käyntikohteet. Nähdään illalla (hymiö).

Veljmiespatsas on jostain syystä vangittuna torilla. Poliisi ei suostu paljastamaan rikosepäilyn laatua tässä vaiheessa tutkintaa.

Kaatolupa

Kuljeskelin koiran kanssa iltalenkillä Väinölänniemellä. Vänäri on upea ulkoilualue vain kilometrin päässä Kuopion torista. Tie on valaistu mutta muuten oli pimeää kuin per…sialaisessa katakombissa. Kallavesi ympäröi niemen marraskuisena iltana mustana kuin terva. Tummaa ja tunnelmallista.

Huomasin tien varrella useita tuoreita kantoja. Savon Sanomissa kerrottiin, että alueella on kaadettu puita. Kaiken kaikkiaan yli 90 vaarallista tai huonokuntoista hopeapajua, pihlajaa ja metsälehmusta sai sahasta. Surullista mutta tarpeellista. Kaatoluvista kiisteltiin melkein pari vuotta ja niistä valitettiin aina hallinto-oikeuteen asti. Vetkuttelu aiheutti vaaratilanteen, kun heinäkuun lopulla neljä kaatolistalla ollutta hopeapajua rojahti ennen aikojaan kevyen liikenteen väylälle. Samalla paikalla vietettiin Kuopiorockia edellisenä viikonloppuna. Jos puut olisivat päättäneet kaatua silloin, alle olisi saattanut jäädä muutama onneton juhlija. 

Mietiskelin siinä, että miksi noita kaatolupia myönnetään vain luontokappaleita kuten susia, hirviä, karhuja ja puita varten. Mikä estää kaatamasta myös ihmisiä? Eikö olisi hienoa, jos voisi itse päättää, miten ja milloin päättää päivänsä? Kun mittarissa olisi jo lähempänä vuosisata ja lääkäri antaisi jonkin sairauden takia aamukamman, voisi hakea itselleen kaatoluvan kaupungilta ja sitten vain odotella vastausta. Ehkä vaimo ja lapset tekisivät asiasta valituksen mutta uskon, että lopputulos olisi kohdallani sama kuin Vänärin hopeapajuilla: Latvasta laho ja huonokuntoinen. Kaadetaan, koska on muuttunut ympäristölleen haitalliseksi.

Viimeinen päivä voisi mennä näin. Ensin lähdetään koko porukalla syömään ja turisemaan. Sunnuntai sopii hyvin. Lounaan jälkeen hyvästelen lapset, lastenlapset, lastenlastenlapset, lastenlastenlastenlapset ja muut sukulaiset. Sitten lähden vaimon kanssa roadtripille. Ostamme pullon Ruskaa ja menemme vesitornin juurelle, jossa Kake Ja Tepi jo odottaisivat. Siinä sitten tissuttelemme pullon kolmeen pekkaan (vaimolle ei maistu) ja muistelemme nuoruusvuosia. Täältä matka jatkuu vaimon kanssa Puikkariin.

Puikkarissa esiintyy coverbändi (luultavasti japanilainen), joka soittaa Hanoi Rocksia. Koska olen jo seniili, en erottaisi halpaa kopiota aidosta. Voi sitä nostalgian määrää! Yleisö huutaa ja kirkuu kuin kasarilla ja bändin solisti heittää faneille sifonkihuiveja. Nähdä ”Hanoi Rocks” vielä livenä ennen ehtoota olisi jotain, mitä sitten muistella elämänsä viimeiset tunnit.

Keikan jälkeen on vuorossa viimeinen ehtoollinen. Snelmanninpuistoon on rakennettu täydellinen kopio jo vuosituhannen alussa puretusta Snellun grillistä. Sitä sun tätä kaikilla mausteilla maistuu paremmalle kuin koskaan. Ehkä lopun läheisyys terästäisi aisteja ja saisi kaiken näyttämään, kuulostamaan, maistumaan ja tuoksumaan paremmalle. Ehkä kaikesta saa enemmän irti kun tietää, että se on nyt tässä. Tämä hetki ei toistu.

Grilliltä autonkuljettaja vie meidät kotiin. Kotiovella hyvästelen vaimon. Muistelemme vielä haikeudella hauskoja hetkiä elämän varrella, kunnes paikalle kurvaa toinen auto. Autosta nousee kunnan virallinen eutanasiavastaava punaisessa lakissa ja oranssissa metsästysliivissä, hirvikivääri olalla. Sanoo minulle, että nyt olisi sitten aika. Vielä jäähyväissuukko ja heipat vaimolle, sitten odottavaan autoon.

Auto ajelee pitkin Väinölänniemen rantatietä, c-kasettisoittimesta tulvii kasarisoundeja. Jopa Bocart Companyn Prinsess saattaisi tuona hetkenä raottaa nostalgisen seniorin kyynelkanavat. Pysäköimme Peräniemen kasinolle ja eutanasiavastaava ehdottaa kävelyä Vänärin kärkeen. Metsäpolku on pimeä ja ilta hieman viileä, tunnelma mukavan hiljainen ja rauhallinen. Niemen kärjessä pysähdyn, katselen upeaa näkymää Kallavedelle ja hengitän vielä kerran raikasta järvi-ilmaa, ennen kuin laukaus kajahtaa. 

Aika entinen ei koskaan enää palaa?

Loistava uutinen: Vinyylilevyt eli LP:t tulevat takaisin. Musiikintuottajat IFPI Finland ry:n mukaan tänä vuonna on Suomessa myyty jo yli 100.000 kappaletta vinyylejä. Huikeaa! Musiikki on digitalisoitunut ja biisejä saa ladattua kännykkään, tablettiin ja läppäriin mistä tahansa ilmaiseksi tai pientä korvausta vastaan, mutta silti ihmiset ovat alkaneet suosimaan vanhaa tallennusmuotoa. Kahdentoista tuuman kiekko tuo musiikkiharrastukseen uuden ulottuvuuden: Keräilyn. Musiikista tulee konkreettista ja ”omaa”, ei pelkästään digitaalista kertakäyttökamaa, joka lopulta deletoidaan.

Mikä muu vanha, jo haudattu asia voisi palata takaisin? Tai saisi palata takaisin. Pari juttua tulee ensimmäisenä mieleen.

Paluun saisi tehdä kunnon vanhan ajan kirjeet ja postikortit. Ne paperikuoriset tai pahviset, postin kautta luukusta sisään kolahtavat henkilökohtaiset tervehdykset. Nuorempana tuli kerättyä postimerkkejä, joita sai tietenkin kirjekuorista ja korteista. Lisäksi tallella on edelleen muutama isänpäiväkortti yms. kirjeitä, joita on mukava vanhoina päivinä lueskella. Tänä päivänä onnittelut lähetetään facebookilla, sähköpostilla, whatsupilla ja tekstareilla. Monenko noista viesteistä luulet olevan tallella parinkymmenen vuoden päästä? Ja mitä siitä, jos säilyvätkin. Kun kirjeeseen kirjoitettiin pitkät tarinat arkipäiväisistä asioista onnittelujen lomaan, sähköinen viesti on ytimekkäästi: Onnea! Mitä tämä sana kertoo sinulle eläkepäivinä kun yrität muistella, mitä tuon onnittelun aikaan elämällesi kuului?

Katoavaa kansanperinnettä ovat myös kortti- ja lautapelit. Kun keräännytään kavereiden kanssa pitämään iltaa, on pääosassa älypuhelin. Eikä sillä pelata yhdessä, vaan käyttäjä eristäytyy sosiaalisesta tilanteesta omaan virtuaalikuplaan kirjoittelemalla päivityksiä tai lukemalla toisten päivityksiä. Ollaan fyysisesti samassa paikassa mutta henkisesti eri tilassa. Aikaan ennen kännyköitä saatettiin illanistujaisissa ottaa Monopoli, Trivial Pursuit tai pelikortit esille ja sitten pelattiin. Pelaaminen oli jo itsessään hauskaa mutta parasta oli vuorovaikutus toisiin ja hauskojen yhteisten tilanteiden ja nauruhetkien määrä. Nykyäänkin ne kerrat, kun lautapelejä on pelattu, ovat olleet jotain erityistä ja mieleenpainuvaa. Sääli, ettei nuorisoa tahdo saada peleihin mukaan. Ajat ovat muuttuneet.

Paluun voisi tehdä myös valokuvaaminen filmirullalle. Siinä oli jotain paljon maagisempaa kuin nykyajan kännykkäkuvaamisessa. Digitalisointi on muuttanut valokuvaksen kertakäyttöiseksi eikä yksittäiseen kuvaan tarvitse enää panostaa. Kun käyt keikalla, voit ottaa bändistä satoja kuvia ja valikoida niistä sitten ne kymmenen onnistuneinta. Hieno mahdollisuus sinänsä, mutta onnistumisen huuma puuttuu. Ennen kamerassa oli filmirulla, johon mahtui kaksikymmentäneljä kuvaa. Rullat ja kuvien kehittäminen maksoivat sen verran, ettei otoksia tullut räpsittyä mistä sattuu. Jokainen valokuva oli enemmän tai vähemmän harkittu ja suunniteltu. Lopputulos paljastui vasta viikon – kahden jälkeen, kun kuvat kävivät valokuvausliikkeessä kehitettävänä. Kuoressa olevat kuvat piti nähdä heti ja sitten huokailtiin joko ihastuksesta tai pettymyksestä riippuen siitä, miltä otos näytti.

Tiedä häntä, vaikka kaikki nuo kokisivat renessanssin joku päivä. Vinyyleistä en ole luopunut ja nyt olen hyvilläni siitä. Postikortteja ei ole tullut läheteltyä, mikä on puhdasta laiskuutta. Lautapelejä pelataan liian harvoin ja filmirullakameraa en omista. Olen siis jäävi marmattamaan vanhoista hyvistä ajoista mutta hyppään kyllä heti kelkkaan, jos muutkin innostuvat retroilusta.

Vitsit vähissä osa 4

(Ikivanhoja vitsejä 2000-luvun alusta. Imuroitu netistä, kun netti oli vielä nuori)

Mikä saadaan aikaan, jos savolainen konsultti ja kettu risteytetään?

Kettu, joka nylkee itsensä.

***

Mistä tietää, että kaappikello on ruotsalainen?

Kun sitä vedetään takaapäin, se sanoo tak tak tak.

***

Viime kuussa YK suoritti maailmanlaajuisen kyselyn. Kysymyksenä oli: ”Olkaa hyvä ja antakaa rehellinen mielipiteenne ratkaisuksi elintarvikkeiden puutteeseen muualla maailmassa”.

Tämä kysely osoittautui varsin epäonnistuneeksi, koska

-         Afrikassa kukaan ei tiennyt, mitä tarkoittaa elintarvike

-         Itä-Euroopassa kukaan ei ymmärtänyt, mitä tarkoittaa rehellinen

-         Länsi-Euroopassa kukaan ei ymmärtänyt, mitä merkitsi puute

-         Kiinassa ei ymmärretty, mikä on mielipide

-         Lähi-Idässä ei ymmärretty, mikä on ratkaisu

-         Etelä-Amerikassa ei tiedetty, mitä merkitsee olkaa hyvä

-         Yhdysvalloissa kukaan ei ymmärtänyt, mikä on muualla maailmassa

***

Opettavaisia tarinoita urakehitystä varten:

Opetus numero yksi:

Varis istui puussa tekemättä mitään koko päivänä. Pieni jänis näki variksen ja kysyi siltä: Voisinko minäkin istuskella paikallani koko päivän tekemättä mitään?

Varis vastasi: Varmasti voit.

Niinpä jänis istui maassa paikallaan koko päivän tekemättä mitään. Yht’äkkiä kettu hyökkäsi ja söi jäniksen.

Kertomuksen opetus: Jos aiot istua koko päivän tekemättä mitään, sinun pitää istua hyvin, hyvin korkealla pallilla.

Opetus numero kaksi:

Kalkkuna jutteli härän kanssa: Haluaisin lentää puun latvaan, mutta minä en jaksa lentää niin korkealle. Härkä sanoi: Mikset popsi minun kikkareitani? Ne ovat täynnä kuituja ja antavat sinulle voimaa.

Kalkkuna alkoi heti niitä napsimaan. Se sai pian voimaa lentää alimmalle oksalle. Muutaman päivän popsimisen jälkeen kalkkuna oli valmis lentämään puun latvaan. Sieltä sen näki maanviljelijä, joka ampui kalkkunan alas puusta.

Kertomuksen opetus: Paskan jauhaminen voi saada sinut korkealle, mutta ei pidä sinua siellä kauan.

Opetus numero kolme:

Pikkulintu lähti talveksi etelään. Kylmä ehti yllättää ja linnun siivet kangistuivat. Viimein se putosi kankeana pellolle. Kun lintu makasi puolikuolleena maassa, paikalle tuli lehmä joka väänsi läjän lantaa linnun päälle. Lanta oli lämmintä ja pehmoista ja virvoitti pikkulinnun. Lintu nautiskeli ihanasta lämmöstä onnellisena ja alkoi iloisesti visertämään. Ohikulkeva kissa kuuli viserryksen ja lähti tutkimaan, mistä ääni tulee. Se löysi pikkulinnun, kaivoi sen esiin lannasta ja pisti poskeensa.

Kertomuksen opetus:

1)      Eivät kaikki ole vihollisiasi, jotka heittävät paskaa niskaasi.

2)      Eivät kaikki, jotka kaivavat sinut ylös paskasta, ole sinun ystäviäsi.

3)      Jos olet kaulaasi myöten paskassa, kannattaa olla ihan hiljaa.

Ystävyydenpuisto Suonenjoella: muisto DDR:stä

Elettiin vuotta 1982. Mauno Koivisto oli juuri valittu Suomen Presidentiksi, Kuopion kaupunki täytti 200 vuotta, Kojon esittämä Nuku Pommiin jäi Euroviisuissa viimeiseksi eikä saanut pistettäkään, Puolassa kenraali Jaruzelskin sotilasjuntta otti yhteen Lech Walesan Solidaarisuus-järjestön kanssa, Espanja liittyi Natoon, Israel hyökkäsi Libanoniin, Argentiina ja Iso-Britannia sotivat Falklandinsaarista, Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välinen kylmäsota oli kuumimmillaan.

Pienessä pohjoissavolaisessa kaupungissa (Kyllä, Suonenjoki on ollut kaupunki vuodesta 1977 saakka) juhlittiin ystävyyden juhlaa. Tämän ystävyyden huipennukseksi kaupunki perusti Ystävyydenpuiston ja paljasti siihen liittyvän muistolaatan, joka kiinnitettiin puistoon tuotuun kiveen. Vietettiin DDR:n nuorison viikkoa.

Olin itse yläasteella ja muistan, miten kesken koulupäivän meidän piti kävellä ohjatusti puistoon ja osallistua juhlallisuuksiin. DDR:stä oli tullut delegaatio ja rockbändi. Suonenjoen kaupungin kaikki silmäätekevät olivat tietenkin paikalla. Muistolaatta paljastettiin, pidettiin puheita ja lopuksi bändi soitti rokkia itäsaksalaisittain.   

Muistin tuon laatan näin kolmenkymmenenkahden vuoden jälkeen ja kävin puistossa. Paikka on aika huomaamaton. Se sijaitsee Rautalammintien varrella, lähellä Suonenjoen keskustaa. Laatta oli edelleen paikallaan, DDR ei. Muisto oli aika hassu näin monen vuoden jälkeen. 

Kun mietitään jälkikäteen, miten Suomessa pystyttiin järjestämään DDR:ää ihannoivia juhlia pitää muistaa, että tieto on valtaa. Esimerkiksi tuona elokuisena päivänä 1982 yksikään meistä lapsista ei tiennyt, mitä juhlinnan taakse kätkeytyi. Päättäjillä oli tiedossa DDR:n totalitaarinen järjestelmä ja sen vaikutukset omiin kansalaisiin, mutta virallinen Suomi vaikeni. Itä-Saksan urheilujärjestelmää ihailtiin ja ihmeteltiin. Maa voitti roppakaupalla mitaleja kisoissa kuin kisoissa. Vasta DDR:n luhistumisen jälkeen tuli julki myös urheilujärjestelmässä käytetty valtionterrori, doping ja huijaaminen, joka polki urheilijat jalkoihinsa ja teki heistä pr-koneita järjestämän tarpeisiin.

DDR valvoi kansalaisiaan ja käytti heitä ilmiantajina toisiaan vastaan. Toisinajattelijat viruivat vankiloissa. Berliiniä erotti muuri ja Itä-Saksasta lännen puolelle loikkausta yrittäneet ammuttiin surutta, jos saatiin kiinni. Kaikki tämä oli kuitenkin piilossa rautaesiripun takana vuonna 1982, kun juhlimme Itä-Saksan nuorison viikkoa Suonenjoella. Turhapa tässä on jälkiviisastella. Erikoinen tilaisuus, joka katkaisi mukavasti koulupäivän. Siinä kaikki mitä muistan.

Ex-tervakeuhko näki unen

Näin viime yönä unta tupakasta. Se oli mainos, jossa matala miesääni totesi: Olitpa nuori tai vanha, mukava tai persläpi, meillä kaikilla on vain yksi elämä. Mainoksessa vanha ryppyinen mummo sytytti savukkeen ja antoi sen sitten vierellään odottavalle kultaisellenoutajalle. Koira kerkesi vetää poskarit, ennen kuin heräsin.

Herätessäni ensimmäinen tunne oli helpotus: Tupakanvastainen uni! Kuuden vuoden savuttomuus on tehnyt tehtävänsä. Tumppasin viimeisen savukkeeni juhannuksen jälkeisenä sunnuntaina 22.06.2008. Lopettamispäätökseen vaikutti osittain vedonlyönti, mutta suurimpana motivaationa oli oma halu. En vain halunnut enää polttaa. Piste. Siihen katkesi viiden vuoden kokeiluni. Enkä aio aloittaa uudestaan.

Elämän aikana on tullut tehtyä monta tyhmää ja väärää ratkaisua, ja tupakanpolton aloittaminen kolmekymppisenä on varmaan sieltä typerimmästä päästä. Voin kokemuksen perusteella sanoa nyrkkisääntönä, että jos et ole kolmekymppiseksi tullessa vielä kokeillut alkoholia tai tupakkaa, älä enää kokeilekaan. Itsellä kimmokkeena toimi avioeroaika, jolloin lohtua etsi mistä sai. Jopa savuke, josta olin pysytellyt erossa koko silloisen elämäni, tuntui lohdulliselle. Istuin yksin rivitalokotimme takapihalla ja vetelin poskisavuja. Ja selvisin koettelemuksesta hengissä.

Meikäläisen sukupolven edustajana on enemmän harvinaisuus olla polttamatta. Olemmehan kasvaneet aikana, jolloin Malboromies ratsasti auringonlaskuun ja äidit lauloivat lapsille tuutulauluna tupakkarullaa:

Tuu tuu tupakkarulla
mistäs tiesit tänne tulla?
Tulin pitkin turun tietä,
hämäläisten härkätietä.

Mistäs tunsit meidän portin?
Siitä tunsin uuden portin:
haka alla, pyörä päällä
karhun talja portin päällä

Kyllä, minunkin äiti lauloi tuota kun oli nukkumaanmenon aika. Ja jos nykyajan muotitietoiset nuoret ihmettelevät seitsemänkymmentäluvun sisustusvärejä, niin ei se valokuvissa näkyvä oranssinen seinätapetti ole oranssi vaan nikotiininkeltainen. Kaikkialla poltettiin: kodeissa, kahviloissa, ravintoloissa, autoissa, sairaaloissa ja kaupoissa. Eikä se tuntunut siihen aikaan yhtään omituiselle. Voitte vaan kuvitella, minkälaisia vilunväreitä sain taannoin kun luin jonkun Cosmopolitanin kannesta otsikon, että seitsemänkymmentäluku tulee takaisin. Jos saan pyytää, niin toivottavasti nyt ei kuitenkaan.

Jälkikäteen ajateltuna sosiaalinen aspekti oli aika iso kannustava tekijä aloittaessani tupakanpolton. Sain sellaisia ystäviä ja pääsin sellaisiin piireihin, joihin en olisi välttämättä päässyt ilman savuttelua. Tosin potentiaalisissa seurustelukumppaneissa pidin plussana, jos toinen ei polttanut. Seurustelin muutaman vuoden naisen kanssa, joka sai minut lopettamaan tupakoinnin joksikin aikaa. Sitten aloitin uudestaan. Kerran hän sanoi minulle: Aloitat tupakanpolton aina, kun sinulla on stressiä elämässä. Se oli aika hätkähdyttävä havainto, ja piti kaiken lisäksi paikkansa. Kun viimein erosimme, tupakanpolttoni räjähti taas käsiin ja päivässä saattoi mennä toista askia. Kunnes tuli juhannus 2008 ja lopullinen päätös. Tämän päätöksen jälkeenkin on ollut stressiä elämässä, mutta tupakka ei ole palannut eikä palanut. Toivottavasti sellaista stressiä ei enää tulekaan.

Savukkeet on nyt piilotettu automaattien uumeniin ja mielestäni hyvä niin. Tosin en usko tässäkään asiassa saarnaamiseen. Tiedä omalta kohdalta, että jos joku tulee paasaamaan minulle rasvan ja alkoholin vaaroista, käyn seuraavalla kauppareissulla ostamassa kilon voita ja kopallisen kaljaa. Ja voita en ole sentään ostanut sitten 1900-luvun. Tuo vaihe elämästäni, kun polttelin, on saanut minut myös ymmärtämään tupakanpolttajia. En edelleenkään hyväksy tupakointia, mutta ymmärrän heitä paremmin. Tupakasta ei ole helppo päästä eroon, jos ei halua. Niin kuin ei mistään muustakaan epäterveellisestä harrastuksesta. Tarvitaan se oma herätyksen hetki jolloin laittaa kaikki faktat riviin ja laskee, mitä minä tästä hyödyn. Mitkä ovat loppupeleissä ne asiat, mitä tämä tuo tullessaan ja samanaikaisesti vie mennessään? Todennäköisesti keuhkoahtauma ja syöpä tulee, rahat ja terveys menee. Näin minä sen itselleni järkeilin, viimein tumppasin ja sitten lopetin.

Savupiippu