Kuopiorock 31.07.2015: Balls to the Wall

Puhutaanpa ensin säästä. Ei nimittäin säät ole suosineet tänä kesänä. Ei ole ilimoja pidellyt. Perjantaina asia oli ajankohtaisempi kuin koskaan, sillä edessä oli pitkä päivä Kuopiorockissa avoimen taivaan alla. Säiden armoilla.

Alkuviikosta foreca kertoi, että sadetta piisaa koko viikolle. Hienoa… Keskiviikkona foreca kertoi, että perjantaina on poutaa. Hienoa! Torstaiaamuna foreca muutti mieltään ja kertoi, että perjantaina sataa. Kävimme marketeilla ostamassa kumisaappaat ja sadeviitat. Torstai-iltana foreca kertoi, että perjantaipäivä on pilvipoutainen mutta klo 18 jälkeen alkaa sadekuurot. Perjantaina ennen lähtöä katsastimme vielä viime hetken ennusteet. Foreca kertoi, että koko päivän sataa klo 18 saakka ja sen jälkeen on pilvipouta. Kahden aikaan ei kuitenkaan satanut, joten teimme kompromissin: jätimme kumisaappaat kotiin ja pakkasimme sadeviitat reppuun. Näillä mennään.

Kun Happoradio aloitti settinsä Olette kauniita -inrolla klo 14.30, aurinko paahtoi pilvettömältä taivaalta. Eihän tämä näin pitänyt mennä! Keikka oli aurinkoinen, sää oli aurinkoinen eikä aurinkorasvaa tullut tietenkään mukaan. Aurinko meni pilveen puolen tunnin jälkeen, joten palovammoilta vältyttiin. Aki Tykki orkestereineen oli hyvässä vedossa ja solisti totesi, että viimeksi he ovat esiintyneet Kuopiorockissa kymmenen vuotta sitten. Järjestävä seura voi ryhdistäytyä tässä asiassa, Aki piikitteli. Paras yhteislaulu virisi balladista Puhu äänellä jonka kuulen. Aki ojensi mikkitelineen yleisöön päin ja antoi meidän hoitaa ensimmäisen säkeistön. Encorena esitettiin Pois Kalliosta ja Cha Quevara. Ensiksi mainittu oli kuulemma setin biiseistä ainoa, jonka Happoradio soitti myös kymmenen vuotta sitten. Ainoa pieni harmin aihe oli, että keikalla ei kuultu Itä-Suomessa tuulee.

Aki Tykki

Happoradio

Kaija K

Kaija Koon aikana taivas toimi sitten forecan ohjeiden mukaan ja ripotteli pienen sadekuuron. Minä piilouduin välittömästi sadeviitan suojaan, mutta vaimo nosti vain hupparin hupun päähänsä ja totesi, että ei tämä vielä kastele. Eikä muuten kastellutkaan. Juuri ennen Neljää Ruusua sade lakkasi, joten se siitä forecan ennusteesta. Etanaan ja sammakkomieheenkin voi luottaa enemmän.

Neljä Ruusua

Neljä ruusua aloitti Esiripulla ja jatkoi sitten uuden levyn materiaalilla. Keikalla kuultiin mm. Valopilkku, Paikallinen Paavi, Sininen Sunnuntai, Ajelen ja klassikoista Juppihippipunkkari, Poplaulajan vapaapäivä ja Sun täytyy mennä. Ilkka piti yhden pitkän välispiikin jossa välitti terveisiä Särkiniemen huoltoasemalta, jossa he olivat heittäneet ilmaiskeikan pari tuntia aikaisemmin. Encorena bändi soitti Rakkauden erämaan ja Hunningolla. Kertakaikkisen loistava ja hyväntuulinen setti, jota Ilkka Alanko liidasi tutuilla rockkukon elkeillä. Ainoa pieni harmin aihe oli, että keikalla ei kuultu Valuvaa taivasta. Tuntiin on mahdoton saada mahtumaan kaikkia hittejä.

Lade Laakkonen ja Ilkka Alanko

Rummuissa Kämy Kämäräinen

Von Hertzen Brothers on ollut minulle tuntematon tapaus. Ne muutamat biisit, jotka olen kuullut, ovat vaikuttaneet hieman liian progelle (lue: monimutkaisille) meikäläisen yksinkertaiseen makuun. Mutta jälleen kerran live oli live ja bändi kuulosti pirun hyvälle paikan päällä. Biiseistä ainoa tutun kuuloinen oli Flowers and Rust, jossa on älyttömän koukuttava kertosäe. Troublen synkkä riffi upposi myös heti ensi kuulemalla. Taidan pikkuhiljaa muuttaa mielipidettäni ja alkaa kuunnella bändiä myös jatkossa. Ainakin livenä.

Von Herzen Brothers

Kari Aalto

Koska Pertti Kurikan Nimipäivät ja Apulanta esiintyivät osittain samaan aikaan, suunnistimme ensin puistolavalle bongaamaan PKN ja vartin jälkeen siirryimme stadionlavalle Apulannan aloitukseen. Tuossa varttitunnissa PKN ehti heittää kymmenkunta tiukkaa punkvääntöä ja paikalla oli suuri joukko bändin faneja. Solisti Kari Aalto oli liikkeellä hyvällä huumorilla ja haistatteli valtiovallalle, holhoukselle, yleisölle ja ylipäätään kaikella fuck you:t virne suupielessä. Ja kansa tykkäsi, minä mukaan luettuna.

Pertti Kurikan Nimipäivät

Apulanta

Sipe Santapukki, videotaulun välityksellä

Apulanta oli sitten mittakaavassa ”hieman” isompi show Pertti Kurikkaan verrattuna. Wirtasen Toni uhkui testosteronia ja Sipe Santapukki heitti välispiikeissä sarkastisia kommentteja siitä, miten hän ei nähnyt rumpusetin takaa muuta kuin kaunista järvimaisemaa. Rummut oli laitettu osittain lavan sivuseinä taakse siten, että Sipe näkyi vain vilaukselta. Keikka oli yhtä hittiputkea Mitä kuuluu, Anna mulle piiskaa, Viivakoodit, Koneeseen kadonnut, Zombeja! jne. Mukana oli myös Vain elämää –sarjasta tuttu Wirtasen versio Paula Koivuniemen Sata kesää tuhat yötä –kappaleesta. Toimii kuin goottien lavatansseissa. Ainoa pieni harmin aihe oli, että keikalla ei kuultu Jumalaa.

Santa Cruz

Klo 22.30 olikin edessä dilemma. Täsmälleen samaan aikaan rantalavalla esiintyvän Jenni Vartiaisen kanssa oli puistolavan Santa Cruz. Jake sai minut suostuteltua jälkimmäiseen joten teimme jaon: miehet Santa Cruziin, naiset Jenni Vartiaisen keikalla. En etukäteen tiennyt bändistä muuta kuin nimen ja että tiedossa on kasarihenkistä tukkaheviä. Ja sitähän se. Stadilaiset olivat yllättävän kovassa vedossa ja veivät tällaisen vanhan pierun aikamatkalle takaisin nuoruuden maisemiin jolloin heavy oli ykkösgenre, Eddie Van Halen ja muut kitarajumalat hallitsivat maailmaa ja miehet meikkasivat enemmän kuin naiset. Erittäin siistiä ja korvin kuullen taitavaa musisointia. Samaa kategoriaa kuin kuopiolainen Reckless Love mutta hieman tummemmalla pohjasävyllä. Tämä(kään) tuttavuus ei jää viimeiseksi, sen verran jykevästi kaverit tykittivät annetun tunnin. Lauantaina Santa Cruzilla oli tiedossa keikka Pietarsaaressa Scorpionsin lämppärinä.

Illan pääesiintyjä oli saksalainen Accept. Sarjassamme bändejä, joita en ole kuunnellut 80-luvun jälkeen. Bändin solistina toimii nykyään amerikkalainen Mark Tornillo, joka on hypännyt aika suuriin saappaisiin. Vähän jänskätti, kuinka äijän käy.

Mark Tornillo

Ennen keikkaa kuuntelin youtubesta pari uudempaa biisiä, etten olisi niin kuutamolla keikan aikana. Niinpä tunnistin avausbiisin Stampede, joka on ihan mukiinmenevää kaahausta. Mutta vanhassa vara parempi. Kun 1983 Balls to the Wall –albumin London Leatherboys tärähti käyntiin, väkijoukon mylvintä yltyi kovemmaksi kuin kertaakaan aikaisemmin. Sama toistui kappaleiden Losers and Winners, Midnight Mover ja Fast as a Sharkin aikana. Meikäläiselle Restless and Wild oli yksi puolentoistatunnin kliimakseista. Biisin kitarariffi on vain sellainen, että vanhankin sydän nousee kananlihalle. Encorena kuultiin loistava Metal Heart, uudempi Teutonic Terror ja itseoikeutettuna loppuna Balls to the Wall, jonka kertosäkeellä Accept vaivutti yleisön metalliseen transsiin. Erittäin upea päätös hyvälle keikalle. Ainoa pieni harmin aihe oli, että Acceptista puuttuu alkuperäinen solisti Udo.

Accept

Nyt on tullut koettua kaksi rokkia saksalaisella pääesiintyjällä (Scorpions 2014 ja Accept 2015), niin ”ei kahta ilman kolmannetta”. Kaino pyyntö järjestäjille: Miten olisi ensivuonna Rammstein?