Puhu äänellä jonka kuulen

Henkan pubi on paha paikka. Ei siksi, että siellä tapeltaisiin, myytäisiin huumeita tai muuta kamalaa. Se on vain paha paikka päästä sisälle. Ainakin minulle. Henkka on yleensä ainoa paikka, jossa anniskellaan puoli neljään. Joten illan viimeiseksi tie vie aina Henkkaan. Ja yleensä aina kun pääsen ovelle, portsari sanoo sen tutun Ei tänään –lauseen.

Mistä tämä voi johtua? Toki pubi sijaitsee kellarikerroksessa jonne vie jyrkät kiviset portaat ja onhan siinä vaara, että kaveri kompastuu ja rullaa alas naama edellä. Mutta kun en ole koskaan niin tehnyt. Enkä tee. Ilmeisesti naamavärkkini ei vain miellytä anniskelupaikan järjestyksenvalvojaa.

Olin jälleen lauantaina (anteeksi, se olikin jo sunnuntain puolella) puolen yön jälkeen jonottamassa kyseiseen menomestaan. Ovelta kantautui rokin rytke ja ihmismassa mateli katkokävelyä sisään. Tuli minun ja toverini vuoro, kun ovimikko pyysi meitä odottamaan. Baarista piti ensi saada kaksi ulos, ennen kuin kaksi mahtui sisään. Tunsin taas tutun deja vu –tunteen hiipivän puseroon. Loppupeleissä kävisi niin, että kaverini päästetään sisälle ja minulle toivotetaan ei tänään. Päätin ottaa ohjat käsiini ja jututin portsaria:

- Kumpaa sinä pelkäät, melua vai rauhaa?

Kysymykseni sai järjestyksenvalvojan hämilleen. Hän ei selvästikään ollut odottanut mitään tällaista. Koska en saanut vastausta, jatkoin kyselyä.

- Kumpaa sinä kaihdat, yksinäisyyttä vai laumaa?

- En kumpaakaan, kaveri suostui viimein vastaamaan. – Ei tässä mun työssä voi olla epäsosiaalinen.

- Miksi sä itket, kun naapurissa jonkun lapsi nauraa?

- Täh?

Kuulin naurunpyrskähdyksiä takanani ja portsarin suu meni nappiin. Puna nousi pikkuhiljaa kaulaa pitkin ylöspäin. Piruiltiinko hänelle vai oliko kysymyksessäni jotain syvempää merkitystä? Koska hän ei tiennyt, oli parasta pitää turpa kiinni. Minä rohkaistuin ja ajattelin, että kommunikointiyhteys oli rakennettu. Ei muuta kuin lisää juttua, jospa kaveri vaikka heltyisi päästämään minun baariin.

- Olet syvää vettä, luoksepääsemätön vuori.

Puna levisi hänen kasvoille ja korviin niin, että korvanlehdet paloivat kuin liikennevalot.

- Unohdettu ullakko, naurahdin kaverilleni ja osoitin järjestysmiestä. Nyt hän ärähti:

- Mitä helvettiä sinä sössötät? Vittuiletko sä?

En missään tapauksessa halunnut suututtaa miestä, jonka piti päästää minut jatkamaan juhlimista. Otin takapakkia ja kiirehdin lepyttelemään. Koska järkkäri oli ammattiinsa sopivan roteva, ajattelin imarrella vähän: - Olet titaaninen kuori.

Yllättäen hän liikuttui. Jokin sai tuon kovan ja karun kaverin mykistymään ja näin, miten hänen silmänsä kostuivat. Hän pyyhkäisi kyyneleen alun nopeasti kämmensyrjään ja kokosi itsensä.

- Miksi sä itket, kun naapurissa jonkun lapsi nauraa?

Nyt hän ei sanonut mitään. Ei ilmeisesti saanut sanotuksi. Liikutus kuljetti poken aataminomenaa ylös ja alas.

- Miksi sä itket, kun radiossa joku rakkaudesta laulaa?

Kaverini kysyi, mitä minä oikein höpötän. Kohta kumpikaan ei pääsisi sisälle, kun sekoilen sillä tavalla. Oven suulle kerääntyi porukkaa, joka odotti alkavaa rähinää. Siinä olivat tulilinjalla minä, toverini ja baarin oven tukkona seisova järkkäri. Kun kaveri jatkoi sättimistäni, päätin katkaista kinan heti alkuunsa.

- Puhu äänellä, jonka kuulen, sanoilla jotka ymmärrän, runoilla jotka käsitän.

- Kyllä sä kuulet mitä mä sanon. Ole nyt jo hiljaa että me päästään sisään. Pidä se turpasi kiinni pliis.

- Sinuun tarvii tekstityksen, salaisuuksien selittäjän, kertojan kaikkitietävän. Puhu äänellä, jonka kuulen.

Nyt portsari sai äänensä takaisin ja astui meidän väliin kuin erotuomari. Hän jäi seisomaan eteeni ja ohjasi kaverin käden liikkeellä taaemmaksi. Huomasin, että meillä oli kaksikymmentä senttiä ja noin kolmekymmentä kiloa kokoeroa. Ja tämä kaikki järjestysmiehen eduksi. Jotenkin kaikki oli lähtenyt väärille raiteille, vaikka tarkoitukseni oli olla vain ystävällinen. Että jos sittenkin, edes tällä kertaa, pääsisin sisälle Henkkaan.

- Sinä olet nyt louskuttanut turpaasi tarpeeksi, hän ärähti ja tunsin sylkipisaroita kasvoillani. – Mikä helvetti sua oikein vaivaa?

- Olen yksinkertainen, aina selitystä vailla, mutisin hiljaisella äänellä.

- No miksi sä kyselet multa tuollaisia asioita?

- Sinä kartta monimutkainen, matka vierahilla mailla, koetin selittää.

Puna ei meinannut poistua järjestysmiehen kasvoilta. Mies tuijotti minua tuimasti ja huomasin, että kasvava raivo nostatti kyyneleen hänen silmäkulmaansa.
- Miksi sä itket kun radiossa joku rakkaudesta laulaa?

Sen enempää en ehtinyt enää sanoa, kun portsari tarttui lapiomaisella kouralla niskaani ja talutti minut nurkan taakse neuvottelemaan. Sovimme jälkikäteen, että siitä keskustelusta ei kerrota kenellekään ulkopuoliselle. Ikinä. Palasin takaisin jonoon odottamaan vuoroani. Kun viimein pääsin baariin, kiittelin pokea mennessäni sisään.

Kursivoidut vuorosanani ovat Happoradion kappaleesta Puhu Äänellä Jonka Kuulen (sanat Aki Tykki)

Perinteet kunniaan. Päästäkää psykopaatti irti!

Nykyajan poliittinen korrektius on mennyt jo liian pitkälle. Amerikkalaiset eivät puhu enää joulusta vaan toivottavat onnellista lomaa (Happy holidays). Suomessa mietitään, voiko koulun kevätjuhlassa soittaa suvivirttä. Kieltoja, rajoituksia, turvallisuusohjeita, valistuskampanjoita. Mitä vielä? Miten pitkälle tämä nössöily voi mennä? Pehmoilu hapattaa perinteiset tavat ja pilaa meidän nuorison. Ja nuorissa on sentään tulevaisuus!!

Kun minä olin nuori, joulun aikaan tontut liikkuivat ikkunoiden takana ja kirjoittivat muistiinpanoja. Jos et ollut kiltisti, pukki toi aattona risuja. Miten kävisi tämän päivän pukille ja tontuille? Joulupukki joutuisi putkaan pahoinpitelystä ja tontut laitettaisiin telkien taakse salakatselusta. Ei näin! Kyllä tonttujen pitää tirkistellä rauhassa makuuhuoneiden ikkunoista ja jos isä ja äiti tekevät jotain, mikä ei sovi ulkopuolisen silmille, niin peitto päälle ja verhot kiinni. Joulupukin täytyy saada piestä tuhmia lapsia mielensä mukaan, jotta pienet piltit oppivat kuriin ja nuhteeseen. Lahjoja ei tipu laiskoille ja lahjattomille.

Uusivuosikin on sellainen farssi, ettei paremmasta väliä. Alle kahdeksantoistavuotiaille ei myydä raketteja ja nekin, jotka ovat myynnissä, ovat jonkin viranomaisen hyväksymiä. Entisaikaan uudenvuoden aattona raketteja ampui jokainen mukula, joka oli oppinut seisomaan. Suojalaseista ei ollut tietoakaan ja vuosi ei vaihtunut, ellei kylällä edes yhdellä juhlijalla osunut raketti silmään tai räjähtänyt pommi käteen. Isännät ampuivat haulikolla valojuovia naapurien katoille ja sitten painittiin lumihangessa. Aamulla kaikille oli selvää, että vuosi on vaihtunut. Korvissa soi ja silmissä säkenöi vielä pitkään.

Entäs tämä vappu? Voi veljet! Rauhallisia piknikkejä nurmikoilla, skumppaa ja ruotsalaisia juomalauluja. Mitä helvettiä? 70-luvulla kommunistit marssivat vappuna punaliput liehuen ja lauloivat, miten työläisten pitää nousta sorron yöstä ja kaataa työnjohtajat, kapitalistisiat ja porvarit. Opiskelijat pyörivät niin päissään, että vappupäivänä ei ollut enää ylioppilaslakista tietoakaan. Poliisit pamputtivat estoitta kovimpia juhlijoita ja veivät heitä joukolla putkaan. Eihän nykynuoret saa ostaa kaupasta edes vappusimaa, koska sen myyminen on kiellettyä alle kahdeksantoistavuotiaille. Säälittävää. Todella säälittävää.

Juhannuksessa sentään on vielä häivähdyksiä vanhoista perinteistä. Kokkoja poltetaan ja juhannusjuomaa otetaan reippaasti. Tosin näihinkin tapoihin on tullut uusia rajoituksia ja määräyksiä, jotka meinaavat vesittää hienon keskikesän juhlan. Kokkoja ei saa sytyttää metsäpalovaroitusalueilla, veneillessä pitää käyttää pelastusliivejä ja kuskin tulee olla vesiselvä. 70-luvulla rakennettiin rantaan kokko ja sitten kuunneltiin säätiedostusta. Kun radiossa kuulutettiin, että juhannuksena on metsäpalovaara, siirrettiin kokko kaksi metriä lähemmäs rantaviivaa. Veneilemään ei ollut asiaa ennen kuin kuski oli ottanut rohkaisua ja veneilyliiveistä ei ollut tietoakaan. Ne keksittiin varmaan vasta kasarilla. Joka juhannus hukkui sankoin joukoin suomalaisia ja metsät paloivat iloisesti kun kokkotulet levisivät maastoon. Juhannus oli sentään oikea juhannus!

Nyt on sitten halloweenin aika. Kurpitsalyhtyjä, trulleja ja hassuja asuja. Voi herran jestas! Ei se näin mene! Kun minä olin  pieni, halloween oli vuoden pelottavin juhla. Joka kerta sai pelätä, koska noutaja tulee. Naapurustossa kulki valkoiseen naamariin pukeutunut psykopaatti leipäveitsi kädessään. Hän ei koskaan juossut eikä puhunut mitään. Käveli vain jämäkästi eteenpäin ja huohotti tasaisella äänellä. Kun psykopaatti sai käsiinsä teinin, hän silpoi uhrinsa leipäveitsellä ja ripusti roikkumaan milloin seinäkoukkuun, milloin kattolamppuun. Tosin hän tappoi ainoastaan niitä teinejä, jotka olivat harrastaneet seksiä, joten minä oli turvassa. Mutta yhtä kaikki, me kaikki pelättiin Michael Mayersia ja juostiin kuin hullut, kun hän ilmestyi verannalle seisomaan. Karkki vai kepponen? Mitäpä arvelet!

Älä usko painettua sanaa

Olen tottunut luottamaan suomalaiseen mediaan ja uskonut sokeasti että kaikki, mistä kirjoitetaan, on faktaa. Nyt kyllä usko horjuu pahemman kerran. Tosin tässä ”uutisessa” on kyse markkinoinnista, mutta kai siinäkin pitäisi olla totta ainakin toinen puoli.

Kerroin aikaisemmin Mondeomiehen kuntovinkissä, että auton kanssa on ollut hieman ongelmia. Ongelmat ovat tällä erää ohi (luojan kiitos ja koputus puuhun) mutta henkiset arvet tuo keväinen rempparuletti jätti. Nykyisin, kun näen Mondeon maantiellä, tunnen sanattoman syvää osanottoa ja empatiaa sisällä istuvaa kuljettajaa kohtaan. Tiedän, mitä kaikkea hän on joutunut läpikäymään. Tai pahimmassa tapauksessa kaikki on vielä edessä, eikä tuulilasin takaa ohjastava autoilija aavista mitään tulevasta helvetistä.

Onhan näitä ongelmallisia ajopelejä ollut aikaisemminkin, en minä sitä sano. Ensimmäinen autoni oli Opel Corsa, jossa ei toiminut tuulilasinpyyhkijät eikä bensamittari. Aika olennaisia kapistuksia molemmat. Bensan kanssa toimin niin, että tankatessa nollasin rippimittarin ja ennustin siitä, koska pitää käydä uudestaan tankilla. Kahdesti ennuste petti ja jouduin tien poskeen peukalo pystyssä anomaan kyytiä ohi ajavilta. Tuulilasinpyyhkijät toimivat kuminauhavirityksellä. Kun nauha katkesi, pyyhkijän sulat pysähtyivät yleensä keskelle näkökenttää. Näin kävi eräänäkin työaamuna ennen kuin ehdin edes lähteä liikkeelle pihasta. Aamun väsymys, surkea sadesää ja suoraan nenän eteen pysähtyneet sulat saivat päässäni naksahtamaan ja löin turhautuneena nyrkillä tuulilasiin. Tuulilasi räsähti iloisesti ja halkesi kolmeen eri ilmansuuntaan.

Seuraavaksi hankittu Honda Civic oli näppärä menopeli. Olisin ajanut sillä varmaan pidempäänkin, ellei katsastusmies olisi vaatinut pientä kunnostusta. Auton pohja oli niin laho, ettei katsastuksessa löytynyt yhtään ruosteetonta kohtaa. Vaihdoin sitten Civicin Opel Kadettiin.

Kadetilla ajelin useamman vuoden, kunnes siihen ilmestyi omituinen vika. Kun pidemmällä matkalla pysähtyi hetkeksi vaikkapa huoltamolle ja yritti sitten jatkaa reissua, ei auto pihahtanutkaan. Velipoika opetti maagisen kikan: Kun konehuoneen puolelle koputteli puukepillä tiettyyn kohtaan, tilanne korjautui (useimmiten) kuin taikaiskusta ja Kadetti starttasi. Kyseessä taisi olla solenoidi tai jokin, älä kysy minulta. Minä vain ajan. Jos tämä taikakoputus ei auttanut, piti ottaa mäkistartti. Kun mäkistarttien tarve lisääntyi ja ruoste valtasi pellin, vein Opelin vanhojen autojen hautausmaalle.

Kadetin jälkeen kyytinä toimi muutaman vuoden Mitsubishi Galant. Tuosta nyt ei ole pahemmin pahaa sanaa sanottavana. Olipahan vain vähän jähmeä ja ryppyinen, mutta niinhän 1980-luvun autot tahtovat olla. Kun luovuin mitsusta päätin, että vähään aikaan tähän perheeseen ei tule vanhoja autoja. Ja koska ei ollut varaa uuteen, olimme ilman autoa useamman vuoden. Kunnes puolitoista vuotta sitten meille tuli Mondeo, eikä sen jälkeen ole ollut enää rahahuolia. Kaikki rahat menevät autoon.

Palataan sitten tämän vuodatuksen alkuun. Olen saanut mainostajan kiinni housut kintuissa valehtelusta. En vielä tiedä, miten tähän reagoin. Voi olla, että nostan kissan pöydälle ja vaadin korjausta Iltalehden artikkeliin. Juttu on otsikoitu: Historian hiljaisin ja mukavin Mondeo. Ainakin puolet tuosta lauseesta on valetta. Mukavin se saattaa olla, mutta meikäläisen Mondeo oli viime keväänä historian hiljaisin. Ei nimittäin startatessa kuulunut konepellin alta mitään.

Kaupunki vailla ihmisiä

Elämän aikana on tullut aika ajoin kaikenlaisia päähänpinttymiä. Jos olisin taiteilija, puhuisin taiteellisista inspiraatioista, mutta minun kohdalla nämä ovat vain päähänpinttymiä. Kuten esimerkiksi aika noin kymmenvuotiaana, kun halusin valokuvat siltoja. Ei siihen ollut mitään järkevää selitystä, minä vain halusin kuvata niitä. Ja koska digitaalikamerat olivat vasta tulevaisuutta, poltin filmirullaa kuvaamalla betonisiltoja Savon sydämessä. Ei ollut halpa huvi, mutta yhtä kaikki nautittavaa. Jostain syystä. Älä kysy miksi, koska en tiedä tänäkään päivänä.

Kun muutimme maaseudulta Kuopioon 199o-luvun alussa, kulttuurishokki oli valtava. Nyt oltiin suuressa maailmassa. Oli iso Eurospar-marketti, jäähalli, Puijon torni, kauppoja, ihmisiä, tori ja yöelämää. Kaikkea semmoista mitä maaseudulla ei ollut. Jossain vaiheessa sain sitten uuden päähänpinttymän. Halusin kuvata kaupungin ilman ihmisiä. Ilman ristin sielua. Autiona. Kuin neutronipommin jäljiltä. Neutronipommistahan sanottiin, että se tuhoaa ihmiset mutta jättää rakennukset paikoilleen. Niin tämä päähänpinttymä alkoi muhia ja kehittyä mielessäni.

Ainoa tapa kuvata kaupunki ilman ihmisiä on tietenkin aamuyön tunnit. Se aika, kun ravintolat ovat sulkeutuneet ja viimeisetkin juhlijat kotiutuneet. Talvella noista aamuyön tunneista ei saa paljoakaan irti, mutta kesällä tilanne on aivan toinen. Kesällä aamuyöllä noin kello viiden aikaan aurinko paistaa, joten valo luo illusion päivästä. Niinpä tiivistin päähänpinttymäni suunnitelmaksi kuvata Kuopion keskustaa kesäisenä aamuyönä.

Mitä seuraavaksi tapahtui ei ollut korkeamman johdatusta tai mikään ennakkoaavistus. Minä vain olen niin pirun aamu-uninen, että en saanut itseäni ylös, kuten olin suunnitellut. Niinpä missasin kuvausaamun ja harmittelin sitä, kun viimein heräsin. Iltauutisista kuulin, mitä sinä yönä oli tapahtunut. Kuopion keskustassa, torin reunalla oli syttynyt tulipalo. Palokunta sammutti puutalopaloa koko aamun, mutta rakennus tuhoutui korjauskelvottomaksi. Tekoa epäiltiin tuhopoltoksi. Saman kesän aikana syttyi muitakin tulipaloja ja kävi selväksi, että asialla oli todellakin tuhopolttaja.

Muistaakseni tekijä saatiin kiinni, mutta tässä muistini pettää hieman. Minulla oli nimittäin muuta ajateltavaa. Mietin mitä olisi tapahtunut, jos olisin ollut aamuyön tunneilla valokuvaamassa autiota kaupungin keskustaa. Olisin ehkä saanut kuvat tekijästä tai ollut muuten vain paikalla kuvaamassa tulipaloa, kun palokunta ja poliisi saapuivat. Miltä olisi kuulostanut selitykseni, että ajattelin kuvata tyhjää kaupunkia ja yhteensattumien summana satuin paikalle, kun puutalo roihahti tuleen? Kuka tuota uskoisi? Varsinkin jos olisin sanonut, että se oli vain semmoinen päähänpinttymä.

Sinä kesänä en mennyt valokuvaamaan. Meni itse asiassa melkein kaksikymmentä vuotta, ennen kuin toteutin päähänpinttymäni. Kävimme vaimon kanssa kuvaamassa aamuauringossa kylpevää Kuopiota ja laitan tähän muutaman otoksen kuvausreissulta. Julkaiseminen arvelutti ensin koska pelkäsin, että joku varastaa ideani. Sitten tajusin, että ei ideoita voi patentoida. Ja varmasti minäkin olen saanut tämän idean jostain muualta joskus aikaisemmin. Se on vain jäänyt muhimaan takaraivooni muuttuakseen päähänpinttymäksi.

Kuvausaamuna aurinko meni nopeasti pilveen, joten valoa ei riittänyt kuin hetken. Lopputuloksista näkee, että kuvat on otettu pokkarikameralla. Pakko ostaa järkkäri ja tehdä tämä uudestaan. Paremmalla onnella.

Kadonneen jäljillä

Lauantaina oli loistava keli, joten lähdin lenkille Puijon maisemiin. Lämpöasteita vain pari mutta patikoidessa tuli hiki. Istahdin lähellä Puijonsarvea olevalle laavupaikalle ja otin eväät repusta. Sielu lepäsi maisemassa.

Sitten soi puhelin, kuinkas muuten. Numero oli outo ja ajattelin jo hetken olla vastaamatta, mutta vastasinpa sitten kuitenkin. Keskustelu meni tähän malliin:

-         Voitto mainostelevisiosta hei! Oletko sinä ****n aviomies.

-         Joo, kyllä olen. Onko jotain sattunut?

-         Ei mitään vakavaa. Vaimosi oli meihin tunti sitten yhteydessä ja ilmoittautui Kadonneen jäljillä -ohjelmaan. Hän on jo jonkin aikaa etsinyt sinua ja kaivannut yhteydenottoa.

-         Miten niin? Vastahan me aamulla nähtiin. Itse asiassa pari tuntia sitten sanoin heipat kun lähdin lenkille.

-         Niin, siitä on jo kauan aikaa. Vaimosi pyysi meitä jäljittämään sinua, ja niinpä otimme yhteyttä veljeesi ja pyysimme sinun puhelinnumeroa.

-         Vaimolla on mun numero.

-         Joo, mutta se ei mene niin tässä formaatissa. Nyt tehdään niin, että odottele lisäohjeita. Soittelen sinulle kohta ja jatkamme tästä.

-         Mitä helvettiä? Mutta puhelu oli jo katkennut.

Yritin sitten soitella kotia mutta vastaajassa oli vain viesti, että nyt en pääse vastaamaan. Pyörittelin päätäni ja soitin velipojalle. Tämä kertoi, että tuotantoyhtiö oli ottanut yhteyttä ja pyytänyt numeroa. Ihmetteli vielä, mitä meidän parisuhteelle kuuluu. Ihan hyvää, ainakin vielä pari tuntia sitten. Kesken puhelun tuli koputus ja toinen puhelu. Vastasin.

-         No niin. Voitto mainostelevisiosta taas terve. Me ollaan nyt keskusteltu vaimosi kanssa ja hän oli hyvin jännittynyt siitä, että saimme sinuun yhteyttä. Hän haluaa tavata sinut tänään klo 15 Kuopion torilla. Onko sinulla mahdollisuus tulla paikalla?

-         Mun pitää käydä ensin kotona vaihtamassa vaatteet, tuumasin hämmentyneenä.

-         Ei missään tapauksessa. Tule kaupungintalon eteen varttia vaille kolme, niin assistentti näyttää sinulle paikan jossa voit odottaa.

-         Kaupungintalolle?

-         Kyllä. Sehän on teille tärkeä paikka ja tuo varmasti muistoja mieleen. Ja teillähän on paljon keskusteltavaa näin pitkän ajan jälkeen.

-         Siis kolmen tunnin lenkkeilyn jälkeen?

-         Juuri niin. Vaimosi haluaa varmasti kysyä, miksi aikanaan lähdit.

-         Piti lähteä lenkille.

-         Niinpä niin. Varmaan siinä asiat aukeavat paremmin kun olette kasvotusten ja voihan se olla, että jälleennäkemisen riemu tuo pari kyyneltäkin silmään.

-         Mitä helvettiä? Mutta puhelu oli jo katkennut.

Niinpä sitten seisoin hikisenä kaupungintalon edessä, kun kuvausassistentti tuli ja kertoi miten kaikki menee. Seison torin laidalla, Voitto tuo vaimon torin toiselle laidalla ja lähettää sitten yksin matkaan. Odotan hiljaa paikallani kun vaimo saapuu, ja sitten annetaan tilanteen kehittyä luonnollisesti. Hetki on herkkä ja hempeä ja sitä on jakamassa kolme kameramiestä, kaksi valomiestä, kuvausassistentti, äänimies ja ohjaaja.

-         Muistakaa puhua tunteistanne.

Sieltähän se vaimo sitten saapui. Halattiin ja kameramies pyöri meidän ympärillä ja otti panoraamakuvaa. Äänimiehen mikrofoni vilkkui vasemman korvani juuressa. Jostain oli tuotu stereot, josta soi imelä teemamusiikki.

-         Sinäkö se todellakin olet, vaimo ihmetteli.

-         No minäpä minä.

-         Minne ihmeeseen sinä lähdit silloin aikoinaan. Etkä mitään viestiä jättänyt.

-         Lähdin Puijolle lenkille. Niin kuin teen aina lauantaisin.

-         Voi että minulla on ollut ikävä sinua.

-         Nyt laittakaa ne kamerat ……. Me lähdetään kotiin.

Kuvausassistentti huusi poikki, se on sitten siinä ja porukka keräsi kamat kasaan. Jakso tulee kuulemma joskus keväällä. Ennen lähtöä hän kysyi vielä, haluaisinko löytää veljeni. Siinä vaiheessa menetin malttini.

Punainen planeetta

Halusimme jotain uutta elämään. Vähän uutta, kipinää, täpinää, jännitystä. Jotain, mikä kiihottaisi mieltä ja miksei vähän kehoakin. Kun Suomen Ilmailuun Erikoistuneen Ministeriön ErityisNeuvosto ja Neste (entinen Fortum, joka siis vaihtoi nimensä takaisin) hakivat vapaaehtoisia ensimmäiselle Suomalaiselle retkikunnalle Marsiin, painoimme facebookissa heti tykkää –nappulaa ja jaoimme ilmoituksen. Eikä aikaakaan, kun meidät valittiin miljoonan hakijan joukosta ensimmäisiksi avaruuteen ammuttaviksi savolaisiksi. Kyllä meitä vaimon kanssa jännitti. Kakkoseksi jäänyt pariskunta pääsi Big Brotheriin. Ei huano.

Marssiin ei ole nimittäin ihan lyhyt matka. Semmoiset rapiat sata miljoonaa kilometriä. Jos matka olisi taivallettu meidän mondeolla, matka-ajaksi tulisi satasen keskituntinopeudella noin 115 vuotta. Onneksi meille tarjottiin vähän nopeampi menopeli: Hjalliksen käyttämä avaruusraketti, jolla hän ensimmäisenä suomalaisena kiersi yksin maailman ympäri. Tällä matka taittuisi vuodessa. Siis menomatka. Paluu veisi toiset mokomat. Mutta ei tuo aika meitä varsinaisesti pelottanut. Olimmehan sentään olleet yhdessä jo kymmenen vuotta ja tehneet jopa kolme viikkoa kestäneen Interrail-reissun tiiviisti yhdessä. Eli kokemusta oli, ei muuta kun matkaan.

Lähtöpäivänä Saariselän kansalliselle avaruusasemalle oli kokoontunut koko Suomen kerma. Tasavallan Presidentti Seppo Räty piti pitkän ja tunteikkaan puheen:

”Koko Suomen kansa seuraa teitä kuumana kuin sauna. Koskaan ennen kansakuntamme ei ole ollut näin suuren matkan edessä. Paitsi 60-luvulla, jolloin suomalaiset matkustivat joukolla Ruotsiin töihin. Mutta ei mennä siihen. Ruotsi on paska maa. Te kaksi olette kuin ilmettyjä sisu-pastilleja. Ette niin sisukkaita mutta yhtä pyöreitä. Koska matka on pitkä eikä siwa ole lähellä, Isänmaa lahjoittaa teille viisisataa kiloa mämmiä matkaevääksi. Ne tulevat pakasteena, ettei erä ehdi pilaantua. Kun syötte painottomassa tilassa mämmiä mieleenne muistuu kaikki se, minkä vuoksi lähditte Suomesta”

Sitten valtakunnan runoilija, entinen mäkihyppääjä, striptease-tanssija ja laulaja Matti Nykänen lausui meille varta vasten tätä tilaisuutta varten tekemänsä runon:

”Saapunut luokseni yö on
silmäni luon taivaaseen
tumma se katto tähtinä tuikkii
on katseensa tutkimaton
suunnaton tähtien määrä häipyen kaukaisuuteen
niin pientä rataa maapallo makaa omaansa ain' uudelleen

Tähdet tähdet, luoksenne tahtoisin pois
Tähdet tähdet, silloin mun helpompi ois
Tähdet tähdet, enkö jo tulla mä saa
Tähdet tähdet, ikuisuuksiin ajan taa”

Yllättäen lähdön hetkellä suurin ongelma ei ollut avaruusaluksen toimivuus, säätila tai tekniikka, vaan meidän status. Me emme olleet astronautteja, kosmonautteja tai taikonautteja, joten mitä helvettiä me olimme? Projektin alussa meidät ristittiin suominauteiksi mutta se kirvoitti semmoisen kettuiluryöpyn sosiaalisessa mediassa (Mitäpä se suominautti? Suominautti koskenkorvaa!!), että S.I..E.M.E.N (Suomen Ilmailuun Erikoistuneen Ministeriön ErityisNeuvosto ) veti nimen heti pois.  

Neste oli samaa mieltä. Mitä me siis puolison kanssa olimme? Pitkällisen pohdinnan jälkeen päätettiin, että meitä kutsutaan finnauteiksi.

Kaksi kuukautta takana

  

Rakas lokikirja. Tämä kuukausi on ollut todella mahtava. Olemme löytäneet murun kanssa toisemme uudestaan ja parisuhde kukoistaa. Täällä kaikki on vain meitä varten, eivätkä lapset pyöri jaloissa. Jos tekee mieli katsoa leffaa niin sitten katsotaan. Jos tekee mieli syödä mässyä niin sitten syödään. Jos tekee mieli…. niin sitten … kuin lemmikkikanit. Ei voisi paremmin olla. Viime viikolla meillä tuli hieman erimielisyyksiä, kun rakas halusi katsoa Vain Elämää –dvdboxit kolmannentoista kerran läpi ja minä taas toivoin, että olisi otettu satelliittiyhteys maahan ja jännätty KHL-matsi Kalpa – Braga Rangers (Portugali). Mutta sitten pidimme hyvän keskustelutuokion ja päätimme yhdessä tuumin katsoa vielä kerran, miten seitsemännentoista kauden Vain Elämää –jaksossa Petri Nygård tulkitsee koskettavasti Meiju Suvaksen biisin Pure mua.

Neljä kuukautta takana

Rakas lokikirja. Neljä kuukautta on mennyt yllättävän nopeasti. Olemme murun kanssa tehneet päivärutiinin, joka muistuttaa vähän maatilan pitoa. Aamulla herätään kuudelta hoitamaan peltomoduulissa olevaa kymmenen hehtaarin maatilaa. Lypsetään lehmät, syötetään porsaat ja kerätään kanalasta munat. Iltapäivällä kerätään mehiläispesistä hunaja ja illalla vielä virvelöin vähän aikaa keinojärvellä geenikasvatettuja kirjolohia. Elämä on leppoisaa ja joskus menee pitkiäkin aikoja, että emme vaihda sanaakaan. Mutta ei se haittaa, kaikki on niin uutta ja ihmeellistä, että pelkkä avaruuden tarkkailu riittää hyvin illalla ennen nukkumaan menoa. Ei ole telkkaria ikävä.

Kuusi kuukautta takana

Rakas päiväkirja. Oli vähän kireä aamu. Vaimo halusi ohrapuuroa, mutta minä olin sitä mieltä, että aamupalalla on hyvä olla pekonia ja munia. Kanalasta tulee munia semmoiseen tahtiin, että kohta niitä saa heitellä ulkoavaruuteen ja siat lihovat joutilaana karsinoissaan. Kävimme kiivaan keskustelun, jonka päätteeksi vaimo keitti puuronsa ja minä söin muna-pekoni aamupalan. Välillä nyppii, että kaikki pitäisi tehdä toisen mielen mukaan. Vaimo valittaa, että painelen joka ilta lammelle kalastamaan enkä ota häntä mukaan minnekään. Mukaan minnekään? Eikös me olla yhdessä tässä helvetin raketissa matkalla Marsiin? Minne tässä vielä pitäisi yhdessä mennä?

Kahdeksan kuukautta takana

Kuulepas päiväkirja. Täällä on vähän sukuvihaa villissä lännessä. Emäntä ihmetteli, kun ohrasato oli tässä kuussa niin pieni. Ei tahtonut aamupuuroon riittää tarpeita. Minä olin kuin en olisi tiennyt asiasta mitään, mutta käryhän siinä lopulta kävi. Rakensin nimittäin muutama viikko sitten navetan taakse pontikkapannun ja tiputtelin kirkasta yön kuhjeessa. Oli muuten emäntä hurjana! Ei ole tarvinnut niitä munia avaruuteen heitellä, kun vaimo viskelee minua niillä aina kun mahdollista. Ottaa päähän niin, että käyn kompostilla kaivamassa piilottamani kanisterin ja painelen lammelle virvelöimään. Tulkoon sinne mesoamaan jos haluaa. Tämä poika lähtee nyt.

Kymmenen kuukautta takana

Päiväkirja, perkele. Et ikinä usko. Akka teki semmoisen tempun että oksat pois. Oli viittä vaille etten laittanut koko elättiä vararaketilla kotimatkalle. On ottanut pattiin niin, että virvelöintikin on jäänyt. Ihmettelin jo tovin, kun rauha palasi alukseen eikä tuo enää motkottanut minun kalastusreissuista. Sain mennä ja tulla ja ruoka odotti valmiina pöydässä. Sitten käräytin sen itse teossa. Radiohuoneessa tsättäili amerikkalaisen astronautin kanssa. On kuulemma joku Jim ja päivystää Kuussa. Eikä heillä kuulemma mitään sen vakavampaa, mitä nyt ajatuksia vain vaihtavat. Mitä helvettiä? Sain semmoisen raivarin, että kävin pellolla potkimassa multaa ja heittelin talikolla juurekset tekojokeen. Tähänkö on tultu? Vähän jos mies herpaantuu ja lihoo viisitoista kiloa kymmenessä kuukaudessa plus kasvattaa ZZTop –parran, niin heti on akka etsimässä uutta sulhoa. Tätä en anna anteeksi. Muutan peltomoduliin ja rakennan lehmänpaskasta majan. Siinäpähän tsättäilee Zäkkinsä kanssa …tana.

Kaksitoista kuukautta, perillä

Se on morjens päiväkirja. Ei ole tehnyt paljoa mieli kirjoitella. Eikä siivota. Eikä peseytyä. Eikä harjata hampaita. Kattelin tuossa aamulla kuvajaista lammen pinnasta ja tiedätkö mitä: Sieltä tuijotti vastaan Tom Hanks elokuvasta Castaway! Tiedäthän, semmoinen resuinen risuparta. Sillä erotuksella että Hanks oli aika riutunut mutta meikäläisellä vaaka paukkuu jo satasen yli.

Akan kanssa on vaihdettu pari sanaa, ei sen kummempaa. Tuumasi mulle, että kun saavumme Marsiin, sinä voit sitten painua hevon perseeseen. Kiittelin kovasti ja totesin, että toivottavasti jonkinlainen meteoriitti tulee ja pyyhkäisee muijan universumista. Sanailu jatkui aikansa kunnes molemmat saimme tarpeeksi ja muija paineli keittiömoduliin ja minä ulkohuussiin. Olen rakentanut sellaisen peltomodulin perälle ja voin vakuuttaa, että hyönteiset tykkää. Täällä on kohta enemmän kärpäsiä kuin Savon kesäyössä. Mistä tulikin mieleen, että ei ole enää ikävä maata. En palaa enää koskaan takaisin. Kun saavumme Marsin kiertoradalle, lähetän akan laskeutumisaluksella planeetalle ja painelen sitten itse sinne hevon perseeseen eli jatkan matkaani Uranukseen.

#viski

Kuten aina, heräsin tähän viskikohuunkin vasta kun suurimmat viskilaineet alkoivat jo laantua. No ei se mitään. Parempi myöhään kuin milloinkaan. Ei se aikainen lintu matoa nappaa eikä pyy pivossa ole parempi kuin kymmenen oksalla. Ajattelin lisätä oman järjettömän panokseni tähän sangen järjettömään ilmiöön, eli muokkasin päivän uutisia (Iltalehti 14.10.2014. Linkit juttuihin löytyy otsikoista) viski –aiheisiksi:

Marko Jantunen haluaa eroon viskistä

Vaikka virallinen rikosnimike on tällaisissa tapauksissa rattijuopumus, Jantunen korosti oikeuden edessä, ettei hän käytä huumeita lainkaan. Jantunen kertoi, että hän haluaa eroon myös viskistä. Konkreettinen ensiaskel on jo otettu.
- Olen liittynyt Irti Viskistä ry -järjestön toimintaan.

KSML: Putin omistaa viskiä Ahvenanmaalla

Venäjän presidentti Vladimir Putin omistaa viskiä Ahvenanmaalla, kertoo Keskisuomalainen. Lehden mukaan asian paljasti Maanmittauslaitoksen entinen pääjohtaja Jarmo Ratia puhuessaan Espoon sotaveteraanien tilaisuudessa. 

Ratian mukaan Saltvikin kunnassa sijaitsevan rakentamattoman tontin omistaa Venäjän presidentinhallinto, käytännössä Putin. Tontti on vajaan kahden hehtaarin kokoinen, ja siellä on reilut 200 litraa viskiä. Tontti siirtyi presidentinhallinnolle vuonna 2009.

Iloinen Kim Jong-un nojaili viskipäissään

Pohjois-Korean virallinen sanomalehti Rodong Sinmun julkaisi maansa johtajasta useita kuvia, joissa Kim Jong-un nojailee viskipäissään. Kuvissa tyypilliseen mustaan nappipukuunsa sonnustautunut Kim juopottelee leveä hymy huulillaan sekä pelehtii ja keskustelee seurueensa kanssa.

Kuvat näyttävät otetun uudelta viskitislaamolta, joka on rakennettu Pohjois-Korean satelliittiohjelman parissa työskenteleville tiedemiehille. Alueella on myös konjakkia. Kim osoitti suurta tyytyväisyyttä tutustuessaan alueen värikkäillä tiilillä koristeltujen pubien ulkoasuun. Kim sanoi naisten näyttävän kauniilta, Pohjois-Korean virallinen uutistoimisto KCNA kirjoittaa.

Tarja Halonen: Suomen pitäisi tunnustaa viski

Tarja Halosen mukaan tunnustamisen ajankohta on kuitenkin nykyisen hallituksen asia. Halonen otti kantaa asiaan Politiikan toimittajien lounastilaisuudessa.

- En ole eri mieltä nykyisen hallituksen kanssa, olen toiveikas nykyisen hallituksen kanssa. Tämäntyyppiset asiat vain tuppaavat jäämään viime tippaan, jolloin vaalit ovat liian lähellä, Halonen sanoo.

Ruotsin uusi hallitus on ilmoittanut aikovansa tunnustaa viskin. Sen sijaan Suomen pääministeri Alexander Stubb (kok) on todennut, että viskin tunnustaminen ei ole nyt ajankohtaista. Myöskään presidentti Sauli Niinistön mukaan Suomi ei seuraa Ruotsia viskin tunnustamisessa.

- On vaikea löytää pitkään politiikassa olleita, joiden mielestä viskin juonti ei olisi olennaista Lähi-idän rauhoittamiseksi. Sen takia pitäisi ainakin kokeilla, ei se huonommaksi menisi, Halonen arvioi.

 Pauli Nevala on vakuuttunut, että tämän päivän huippu-urheilijat käyttävät viskiä.

Pauli Nevala voitti tasan 50 vuotta sitten Tokion kisoissa keihään olympiakultaa. Eläkepäiviä Teuvalla viettävä mies sanoo käyttäneensä aktiiviurallaan viskejä, jotka olivat tuolloin sallittuja.

- En usko puhtaaseen urheiluun. Ne juovat sellaisia viskejä, jotka parantavat kuntoa, nopeuttavat palautumista ja edistävät nukkumista, Nevala takeltelee. Hän sanoo, että lääkärien myötävaikutuksella urheilijat osaavat kiertää tislaamoja. Nevala arvelee, että käryt ovat monesti vahinkoja.

- Monesti kyse on elimistön reagoinnista. Aiemmin elimistö on polttanut viskin jäljet, mutta kun urheilijalla on huono vaihe päällä, elimistö ei polta alkoholia. Olen ihan varma, että eräskin kokenut hiihtäjä kärähti, kun aiemmin hyväksi havaittu viski ei nyt toiminut.

Vartiainen rinnasti työttömät ja viskin. Ylijohtaja Juhana Vartiainen herättää huomiota erikoisella rinnastuksellaan.

Valtion taloudellisen tutkimuslaitoksen ylijohtaja horisi eilen Twitterissä yhdestä mieliaiheistaan. Juhana Vartiaisen mielestä Suomessa pitäisi lisätä viskin tarjontaa. Ylijohtajalle vastataan usein muistuttamalla, että Suomessa ei riitä viskiä nykyisellekään työvoimalle.

Vartiainen herätti huomiota pari vuotta sitten kertomalla Kodin Kuvalehdessä, että hän ottaa viskiä työhuoneensa sohvalla. Asia kuumensi kotiäitien tunteita, sillä Vartiainen oli patistellut äitejä takaisin työmarkkinoille.

Aku Hirviniemi katsojilleen: Viski!

Maailman ihmeitä esittelevän Aku ja 7 viskiä -ohjelman ensimmäisessä jaksossa ollaan Intiassa. Matkan pääkohde on Taj Mahalin viskitislaamo, mutta sitä ennen Aku johdattaa tv:n katsojat muun muassa viskisafarille. Näyttelijä toivoo humalaa ja vaarallisia tilanteita, mutta niitä ei ole luvassa, turhauttavaksi käyvästä krapulasta huolimatta.

- Anteeksi, katsojat, oikeasti. Tämä on ihan viski tämä meidän safarimme, Aku sopertelee.

Kaleva: Uusi viskihuijaus levisi Suomeen

Suomeen on levinnyt uusi viskihuijaus, jossa rikolliset tekeytyvät sähköpostitse uhrinsa vanhaksi ryyppykaveriksi, uutisoi Kaleva. Useimmissa tapauksissa huijari lähettää kaikille sähköpostin postituslistalla oleville juopoille viestin, joissa kerrotaan hätätilanteesta ja pyydetään lähettämään nopeasti viskiä.

- Vastaanottajiin yritetään vedota säälittävällä kertomuksella, jossa on päädytty jostain syystä selvin päin ulkomaille, Broms selventää. 

Syksyn aikana Suomessa on tullut ilmi jo vajaat viisikymmentä tapausta. Aiemmin vastaavanlaiset viskihuijaukset ovat olleet tyypillisiä Keski-Euroopan alueella. Osassa Suomessa lähetetyistä huijausviesteistä viskiä on pyydetty lähettämään Britanniaan.

- Kyse on suomalaisista uhreista ja suomalaisten viskien kaappaamisesta. Tämä näyttää nyt yleistyvän Suomessa, Broms kommentoi lehdelle. 

Hard Days Night 2 Kuopiohallissa 11.10.2014

Melkein tasan kolme kuukautta sitten olimme katsomassa Amorphisia Savonlinnan Oopperajuhlilla. Nyt bändi tuli kotikonnulle joten lippukaupassa oli helppo käydä. Konserttipaikkana Kuopiohalli ei ole ihan paras mahdollinen mutta minkäs teet. Isoja sisäkeikkapaikkoja ei vain ole Kuopiossa. Piste.

Block Busterin aloittaessa suurin osa yleisöstä oli vielä pahamaineisella anniskelualueella

Block Buster

Showtimen aloitti klo 20.00 Block Buster. Vaikka bändi onkin paikkakuntalaisia, oli meidän kohtaaminen ensimmäinen laatuaan. Hyvinhän ne nuoret kaverit rokkasivat nuoruuden innolla. Jouheva katurock’n roll teki kunniaa mm. AC DC:lle ja muille saman genren legendaarisille rypistäjille. Pisti vanhan töppösen vipattamaan. Tykkäsin.

Turmion Kätilöt

Toisena lavalle asteli toinen kuopiolainen eli Turmion Kätilöt. Vaimo oli haltioissaan. Kun tapasimme viisi vuotta sitten, hän laittoi yhdellä autoreissulla cd-soittimeen levyn ja sanoi, että mitäpä pidät tästä. Auton täytti teknometalli ja laulaja huusi: Turpa kii! Tänne sitä jallua, Hui Hai!! Totesin että ihan jännää. Onhan tuota tullut kuunneltua vuosien varrella enemmänkin ja vanha Kätilöt on ihan mukiinmenevää rynkytystä. Nyt setissä oli paljon hyvää vuosien takaa kuten Tirehtööri ja Pirunnyrkki. Välillä välispiikeissä vilahtanut rasismi särähti korvaan. Sääli.

Stratovariuksen aloittaessa rokkikansa siirtyi lavan eteen.

Stratovarius

Stratovarius oli meikäläiselle uusi tuttavuus. Joo, olen todella rock-uskottava. Ei vain ole tullut kuunneltua tätä ”uudempaa” musiikkia. Suurin osa raskaasta musiikista jäi kasarille ja sitten on mies kesyyntynyt, pehmentynyt ja ruvennut kuuntelemaan Juha Tapiota. Loput 1500 henkeä oli enemmän sisällä bändin biiseissä ja Timo Kotipelto kavereineen kiitti faneja soittamalla kokonaan vuoden 1997 Visions –albumin. Kotipelto kertoi välillä, että kappaleet eivät tule kronologisessa järjestyksessä. Ei haitannut kun en biisijärjestystä olisi tiennyt muutenkaan. Kiss of Judas, Black Diamond ja Coming Home upposivat meikäläiselle parhaiten. Loistava setti. 

Amorphis

Sitten olikin illan main attraction, Amorphisin aika. Bändi oli erinomaisessa vedossa ja piti jälleen kerran hämmästellä laulaja Tomi Joutsenen äänialaa livenä. Kaveri osaa laulaa! Keikka ei tosin minun ja vaimon mielestä ollut ihan niin hyvä kuin Savonlinnassa. Puitteet Olavinlinnassa olivat komeammat ja Eclipse –albumin biisit parhautta. Tällä kerralla Perkele jäi kuulematta eikä tälläkään kertaa soinut Her alone. Mutta mutinat pois. Illan paras bändi. Ehdottomasti.

Järjestäjä sai sosiaalisessa mediassa melkoisesti kuraa niskaan jonoista. Anniskelualueella oli kaksi oluenmyyntipistettä ja niiden edessä kiemurteli kymmeniä metrejä pitkä jono. Vessassa oli jonoja. Keikan jälkeen narikkaan oli lähemmäs sadan metrin jono. Ymmärrän kyllä palauteryöpyn, mutta meille tarjoilu toimi riittävän hyvin. Tulimme katsomaan bändejä, joten kännääminen ei ollut se pääasia. Yhtä kaikki, ensi kerralla järjestäjien kannattaa huomioida, että paikalle voi tulla oikeasti paljon rokkikansaa. Ja kansalla on jano ja vessahätä. Nyt jäädään sitten odottamaan Hard Days Night kolmosta. Me ainakin tullaan paikalle.

Sain niin halvalla

Lehdessä oli huipputarjous: Kun leikkaan irti kupongin ja kiikutan sen lähikauppaan, pääsen osallistumaan matkalahjakortin arvontaan ja samalla saan puolen kilon kahvipaketin. Hulluhan minä olisin ollut, ellen olisi tarttunut tarjoukseen. Kun palasin kaupasta, minulla oli kaksi muovikassillista ruokatarpeita ostettuna sadalla eurolla plus se ilmainen kahvipaketti. Arvonta oli viime keväänä joten odotan edelleen, koska matkalahjakortti kolahtaa postiluukusta.

Vaimon mielestä tuo oli silkkaa hulluutta, mutta olin toista mieltä. Tarjousten perässä pitää juosta. Esim. muovisen urheilujuomapullon sain marketeilta ilmaiseksi. Piti vain ostaa ensin kuusi litraa kolajuomaa, joiden kylkiäisenä pullo tuli. Samalla reissulla kiersin myymälää toistakymmentä kertaa ja joka kierroksella kävin ottamassa maistiaisia juusto- ja leikkele-esittelystä. Viimeisellä kerralla esittelijä läpsäisi minua sormille. Mutta ei se mitään. Olin jo niin täynnä, ettei minulle suolakeksi valkohomejuustolla olisi enää uponnutkaan.

Kahvista on tullut niin kallista, että harvoin saa ilmaista kahvia. Kunnallis- ym. vaalien aika on poikkeus tähän sääntöön. Silloin voi torilla kulkea teltasta telttaan ja juoda persujen Pauligia, Keskustan mokkaa tai Vihreiden vihreää teetä. Hinnaksi jää vain raskaiden vaalijargonien kuuntelu. Kyllä kyllä, äänestän varmasti teitä. Totta kai. Ja vaalipäivänä käyn sitten kirjoittamassa Aku Ankan äänestyskuponkiin.

Suunnittelen päiväni huolella. Töiden jälkeen pitää ehtiä rautakauppaan katsomaan lehtipuhallinesittelyä, koska tarjolla on myös pullakahvit. Sieltä lähikauppaan, jossa on tarjouksessa Putin–juustoa. Sieltä seuraavaan lähikauppaan ostamaan samaa Putin–juustoa. Ja tätä rallia niin kauan, kunnes kaikki lähikaupat on koluttu ja ”Kaksi per talous” juustot haalittu takakonttiin. Sitten vielä kodinkoneliikkeeseen ostamaan kahdensadan litran pakastinta, koska juustot eivät sovi jääkaappiin ja ehtisivät vanheta, jos niitä ei pakasta. Juustoille tuli hintaa vaivaiset kaksikymmentä euroa plus kahdensadanviidenkymmenen euron pakastin.

Parisuhteemme on alkanut rakoilla. Taisi olla aika lailla paha virhe, kun annoin vaimolle syntymäpäivälahjaksi urheilujuomapullon, pari mustekynää (huoltoaseman logolla) sekä paketin Pirkka-kahvia. Sen jälkeen emme ole puhuneet. Ehkäpä puoliso leppyy, jos keksin jotain mukavampaa. Kävin sitten hautausmaalla keräämässä kukkia, mutta kimppuun unohtui jotain, joka pahensi tilannetta entisestään. Muistoasi kunnioittaen –kortti oli kuulemma kauheinta, mitä hän on koskaan saanut.

Olen yrittänyt päästä eroon tästä tarjousvimmasta, mutta aina välillä sitä retkahtaa. Vaimo on vielä jaksanut mukana mutta taitaa olla vain ajan kysymys, koska ero tulee. Nyt kun vaimo on viikonlopun matkalla, pakkomielteeni karkasi totaalisesti käsistä. Ajoin koko lauantain ympäri kaupunkia ja haalin kaiken, mitä tarjolla oli. Joka ikisen kytkykaupan ja kylkiäisen. Otin jopa pikavippiä ja tartuin Osta kolme, maksa kaksi –tarjoukseen. Nyt olen sitten taloudellisesti vararikossa ja henkisesti syvällä mariaanien haudassa. Kunhan puoliso palaa huomenna matkoilta, voi helvetti revetä valloilleen. En vain mitenkään keksi millä selittäisin, että meillä on kolme maastoautoa pihalla parkissa.

Mikko Herranen Kuopion Henry's Pubissa 09.10.2014

Mikko Herranen Henry’s Pubissa? Pääsi yllättämään. Ja ilmeisesti pääsi yllättämään monen muunkin, koska paikalla oli vain kourallinen yleisöä. Mikko ei antanut tämän häiritä.

Edellisestä (ja ainoasta) näkemästäni Herrasen keikasta oli kulunut jo kaksi vuotta ja paikka oli sama. Silloin yleisöä oli ihan kiitettävästi ja Mikko Voice of Finladin aallon harjalla. Ilmeisesti jonkinlaista menestykseen liittyvää hiipumista on tapahtunut. Sääli sinänsä, sillä kaveri on erittäin hyvä laulaja ja tekee pätevää Suomi-metallia. Uutta levyä en ole kuullut mutta keikan perusteella sekin tulee hankintaan lähiaikoina.

Keikalla kuultiin mm. Kuoleman tanssi, Häviäjät, Häpeän olla ihminen ja aina niin loistava Lasinen maa. Mikko kertoi biisien välissä miten on kummallista, että jatkoilla pitää aina olla viinaa. Jos ehdottaa kavereille jatkoja, kertoo että hauskaa on mutta ei alkoholia, niin kukaan ei lähde. Jos taas kertoo, että jatkoilla tulee olemaan helvetin tylsää mutta viinaa riittää, on kaikki messissä. Näinhän se tuppaa menemään. Rokkari levitti välispiikeissä tasa-arvon ja inhimillisyyden sanomaa. Mainitsipa myös omasta kokemuksestaan, kuinka oli saanut turpaan Helsingissä. Hämmentävää ajatella, miten kellekään voi tulla mieleen lyödä Herrasta. Sen verran rento ja sympaattinen kaveri on. 

Setti oli noin tunnin mittainen. Koska väkeä oli niin vähän, kitaristi teki erikoisen tempauksen. Hän lähti esiintymislavalta, käveli salin ympäri ja kävi baaritiskillä kääntymässä. Tämä kaikki kesken biisin, mutta soitto jatkui kävelylenkin aikana kuin ei mitään. Hauska välikohtaus. Viimeiseksi biisiksi spiikattiin Pahan ajan apokalypsi. Vähälukuinen yleisö sai pidettyä sen verran ääntä, että bändi palasi heittämään encorena pari kappaletta. Toinen niistä, Muurahaiset, kuulosti ensi kuulemalta todella hyvälle.

Keikan jälkeen Mikko bändeineen tuli baaritiskille ja ympärille muodostui pieni fanilauma. Kun pahoittelimme väen vähyyttä Mikko totesi, että ei sillä ole mitään merkitystä. Olipa 20 tai 200, aina vedetään täysillä. Siltä se kyllä kuulostikin. 

On ehkä turha vetää mitään johtopäätöksiä mutta jotenkin tuntuu, että Mikko Herranen on yksi linkki lisää näihin aliarvostettujen talenttikisojen kävijöihin. Tuli mieleen Lassi Valtosen keikka. Mikossa on kuitenkin potentiaalia. Hän tarvitsee vain kunnon taustavoiman, joka levittää näkyvämmin Herrasen ilosanomaa. Pelkkä facebook –mainostelu ei vielä tuo katsojia keikoille.

Lopuksi vielä aiheesta mutta helvetin paljon sen vierestä: Kun kirjoitat Google translateen Mikko Herranen, kääntää laite sen englanniksi: Mikko Oh, my God.

Oksapoika ja mielensäpahoittajat

Kävin eilen katsomassa elokuvan Mielensäpahoittaja. Hyvä leffa. Siitäpä sainkin kimmokkeen ja aiheen tosielämän mielensäpahoittajiin. Heitä löytyy ainakin sanomalehtien yleisönosastoilta.

Kerroin jo aikaisemmin tarinassa Suomikuvaa kiillottamassa, miten Kuopion keskustaan ilmestyi Oksapoika-patsas. Oli heti alusta alkaen selvää, että teos tulee kirvoittamaan mielipiteitä puolesta ja vastaan. En yleensä lue yleisönosastoja mutta tällä kertaa kirjoitukset pistivät silmään ja niistä on tullut parasta viihdettä aamukahvipöydän ääressä. Ihmiset kun ovat pahoittaneet mielensä patsaasta perin juurin. Tässäpä kirjoituksia puolesta ja vastaan Savon Sanomien kuumalta linjalta:

 

 

 

Oksapojan hymyä kritiikki ei tunnu hyydyttävän. Laitan tähän vielä yhden täysin irti aiheesta -ilmoituksen. Heräsi ajatus, että onko joku miehensä metsästysreissuihin kyllästynyt emäntä laittanut lehteen viestin pitääkseen mustasukkaisen miehen kotona...