Kaupunki vailla ihmisiä

Elämän aikana on tullut aika ajoin kaikenlaisia päähänpinttymiä. Jos olisin taiteilija, puhuisin taiteellisista inspiraatioista, mutta minun kohdalla nämä ovat vain päähänpinttymiä. Kuten esimerkiksi aika noin kymmenvuotiaana, kun halusin valokuvat siltoja. Ei siihen ollut mitään järkevää selitystä, minä vain halusin kuvata niitä. Ja koska digitaalikamerat olivat vasta tulevaisuutta, poltin filmirullaa kuvaamalla betonisiltoja Savon sydämessä. Ei ollut halpa huvi, mutta yhtä kaikki nautittavaa. Jostain syystä. Älä kysy miksi, koska en tiedä tänäkään päivänä.

Kun muutimme maaseudulta Kuopioon 199o-luvun alussa, kulttuurishokki oli valtava. Nyt oltiin suuressa maailmassa. Oli iso Eurospar-marketti, jäähalli, Puijon torni, kauppoja, ihmisiä, tori ja yöelämää. Kaikkea semmoista mitä maaseudulla ei ollut. Jossain vaiheessa sain sitten uuden päähänpinttymän. Halusin kuvata kaupungin ilman ihmisiä. Ilman ristin sielua. Autiona. Kuin neutronipommin jäljiltä. Neutronipommistahan sanottiin, että se tuhoaa ihmiset mutta jättää rakennukset paikoilleen. Niin tämä päähänpinttymä alkoi muhia ja kehittyä mielessäni.

Ainoa tapa kuvata kaupunki ilman ihmisiä on tietenkin aamuyön tunnit. Se aika, kun ravintolat ovat sulkeutuneet ja viimeisetkin juhlijat kotiutuneet. Talvella noista aamuyön tunneista ei saa paljoakaan irti, mutta kesällä tilanne on aivan toinen. Kesällä aamuyöllä noin kello viiden aikaan aurinko paistaa, joten valo luo illusion päivästä. Niinpä tiivistin päähänpinttymäni suunnitelmaksi kuvata Kuopion keskustaa kesäisenä aamuyönä.

Mitä seuraavaksi tapahtui ei ollut korkeamman johdatusta tai mikään ennakkoaavistus. Minä vain olen niin pirun aamu-uninen, että en saanut itseäni ylös, kuten olin suunnitellut. Niinpä missasin kuvausaamun ja harmittelin sitä, kun viimein heräsin. Iltauutisista kuulin, mitä sinä yönä oli tapahtunut. Kuopion keskustassa, torin reunalla oli syttynyt tulipalo. Palokunta sammutti puutalopaloa koko aamun, mutta rakennus tuhoutui korjauskelvottomaksi. Tekoa epäiltiin tuhopoltoksi. Saman kesän aikana syttyi muitakin tulipaloja ja kävi selväksi, että asialla oli todellakin tuhopolttaja.

Muistaakseni tekijä saatiin kiinni, mutta tässä muistini pettää hieman. Minulla oli nimittäin muuta ajateltavaa. Mietin mitä olisi tapahtunut, jos olisin ollut aamuyön tunneilla valokuvaamassa autiota kaupungin keskustaa. Olisin ehkä saanut kuvat tekijästä tai ollut muuten vain paikalla kuvaamassa tulipaloa, kun palokunta ja poliisi saapuivat. Miltä olisi kuulostanut selitykseni, että ajattelin kuvata tyhjää kaupunkia ja yhteensattumien summana satuin paikalle, kun puutalo roihahti tuleen? Kuka tuota uskoisi? Varsinkin jos olisin sanonut, että se oli vain semmoinen päähänpinttymä.

Sinä kesänä en mennyt valokuvaamaan. Meni itse asiassa melkein kaksikymmentä vuotta, ennen kuin toteutin päähänpinttymäni. Kävimme vaimon kanssa kuvaamassa aamuauringossa kylpevää Kuopiota ja laitan tähän muutaman otoksen kuvausreissulta. Julkaiseminen arvelutti ensin koska pelkäsin, että joku varastaa ideani. Sitten tajusin, että ei ideoita voi patentoida. Ja varmasti minäkin olen saanut tämän idean jostain muualta joskus aikaisemmin. Se on vain jäänyt muhimaan takaraivooni muuttuakseen päähänpinttymäksi.

Kuvausaamuna aurinko meni nopeasti pilveen, joten valoa ei riittänyt kuin hetken. Lopputuloksista näkee, että kuvat on otettu pokkarikameralla. Pakko ostaa järkkäri ja tehdä tämä uudestaan. Paremmalla onnella.