Ei itkeä saa, ei meluta saa...

Heräsin tänään kummaan tunteeseen. Katsoin ulos makuuhuoneen ikkunasta ja hetken olin näkevinäni jonkun ikkunan takana. Hahmo hävisi niin nopeasti, että en tiennyt, oliko se unta vai totta. Mutta minulle jäi tunne, että siellä oli joku.

On jouluaika ja lapsena kaikki menisi tonttujen piikkiin. Mutta olen too old for that shit. Jos joku kurkkii ikkunan takana, sillä ei todellakaan ole puhtaita jauhoja pussissa. Tonttuja ei ole olemassa, mutta vieraan vallan agentteja kyllä. Näinä aikoina ei vain voi olla liian varovainen. Desantit ja maanpetturit saattavat kytätä sinua joka paikassa, seurata joka liikettäsi, nauhoittaa kaikki puheesi. Ja kun tiukka paikka tulee, kaikkea tätä käytetään todistusaineistona sinua vastaan.

Otin aamuisen kohtaamisen puheeksi aamiaispöydässä. Vaimoni ei uskonut minua. Hän ei usko minua koskaan. Kerroin viime kesänä nähneeni kalareissulla sukellusveneen periskoopin Kallavedellä ja hän vain nauroi. Pääsinpäs näpäyttämään takaisin syksyllä, kun ruotsalaiset jahtasivat sukellusvenettä Tukholman saaristossa. Siinäs näet, sanoin. Jos niitä on Ruotsissa, niin kyllä niitä voi olla Kallavedelläkin. Väittely päättyi siihen, että sovimme olevamme eri mieltä asiasta.

Pidin vaimolle aamusaarnan salakuuntelusta, vakoilusta ja valtioiden ihmisten yksityisyyttä loukkaavasta seurannasta. Ehdotin, että emme enää soittaisi toisillemme ja puhuessakin käyttäisimme salakieltä. Vaimo lähti juoneen mukaan hieman vino hymy huulillaan. Päätimme keskustella vain savoksi ja vielä niin, että vaihdamme joka ikisen vokaalin ja konsonantin, jotta salakuuntelijat menisivät sekaisin. Loppupeleillä menimme itse sekaisin. Keksimme maailman vaikeimman koodikielen, jota emme itsekkään ymmärtäneet.  

Tämä ei ole leikin asia. Joka joulu vuokraamme joulupukin jakamaan lahjoja mukuloille. Mistä voi tietää, että joulupukki on oikea eikä mikään ulkovallan agentti? Jos pukki haisee viinalle, onko hän aito vai vakooja, joka naamiointitarkoituksessa ottaa hömpsyt tuulikaapissa, ennen kuin tulee sisälle tutkimaan paikkoja? Mitä varten taloyhtiön huoltomies käy kotonamme ilmaamassa vesipatteria ainoastaan silloin, kun emme itse ole kotona? Mitä hän sieltä etsii? Ja kenelle hän käynnistään raportoi? Kun tarkemmin ajattelee, et voi luottaa enää kehenkään. Markettien edessä joulupataa pitävä pelastusarmeijan hemmo saattaa olla idästä soluttautunut sissi. Tai pahimmassa tapauksessa Ruotsin kuninkaallisen armeijan desantti. Ei voi tietää.

Nykyaikana ei voi olla liian varovainen. Siksi olen hävittänyt kaikki pankkikorttini ja käytän ainoastaan käteistä. Soitan ainoastaan prepaid –liittymällä, en koskaan käy samassa ruokakaupassa kahta kertaa saman viikon aikana ja pidän aina huoli, että palaan eri reittiä kotiin. Mutta tämäkään ei riittänyt. 

Olin pahaa aavistamatta lenkillä Puijon luontopolulla. Aurinko paistoi, eikä ketään tullut vastaan. Olin aivan yksin. Metsän siimeksessä tunsin oloni turvalliseksi. Täällä minua ei kukaan seurannut. Korkeintaan joku yksinäinen susi tai karhu saattaisi osua kohdalle ja raatelisi minut hengiltä. Ajatus oli lohduttava. Saavuin aukealle, jossa polku risteytyi useaan eri suuntaan. Pysähdyin opastekyltin kohdalle tarkistamaan, minne reitit veisivät. Samalla jäykistyin kauhusta, joka kuristi kurkkuani ja sai kylmän hien tirskahtamaan pintaan. Opastaulussa oli suuri, punainen piste ja teksti: Olet tässä.

Olet tässä? Olet tässä! Mistä ne voivat tietää? Miten ihmeessä kukaan voi tietää, että olin siinä? Olisin sinä hetkenä voinut olla kilometrien päässä muualla tai vaikkapa kotisohvalla mutta ei, minä olin siinä ja ne tiesivät se. Ne laittoivat sitä varten vielä kyltin kuin osoittaakseen kaikkivoipaisuutensa: Me tiedämme, että SINÄ OLET TÄSSÄ.

En ole poistunut kotoani kahteen viikkoon. En avaa telkkaria, en kuuntele radiota, pysyn kaukana postiluukusta. Suihkussa käyn ainoastaan öiseen aikaan, päivisin pysyn hiiren hiljaa. Vaimo tuo kaupasta ruokaa ja kokkaa minulle töiden jälkeen. Minä istuin keittiön pöydän alla, edelleen hiiren hiljaa ja ojenna käteni, kun annos on valmis. Sitten syön nopeasti, pysähdyn välillä kuuntelemaan ja jatkan ruokailua kuin varpunen lintulaudalla. Pieninkin rasahdus tai epämääräinen ääni saa minut lehahtamaan makuuhuoneeseen sängyn alle piiloon.

Älkää uskoko niitä. Älkää puhuko puhelimeen. Älkää käyttäkö internettiä. Älkää kulkeko yleisillä paikoilla. Ei itkeä saa, ei meluta saa, joku voi tulla ikkunan taa. NSA matkaan jo käy…